Luova tila

Vietin juhannuspäivän iltaa Juorumäen viljelyspalstalla. satakielet eivät enää laula siellä. Naapurin palstalla kukkivat unikot ja päivänkakkarat, otin niistä kuvan. Kitkin rikkaruohoja ja mietin abjektia., joka tuttu sana Julia Kristevan kirjoista, mutta sen merkitys on ollut minulle aika epäselvä kunnes rupesin lukemaan viime yönä Pirkko Siltalan tutkimusta naiskirjailijoiden luovuudesta Haen sanojani kaukaa. Hän kirjoittaa, että abjekti on puutteen ja kaipauksen tila, johon sisältyy kauhu ja pelko ( lapsella äidin menettämisestä sekä viha ja inho äitiä kohtaan ja äidin torjuminen) mutta myös kauhun kiehtovuus. ”Abjektin tila on halkeama, jossa ollaan oksennuksen ja ulostuksen sekä tuskaisan ruumiillisen kivun kouristamana, hajoavan ja kuolevan ruumiin mädäntyneen ja lemuavan tuoksun saartamana” ( s. 42). Abjektin tila on luova tila, siihen tullaan ” aina elämän tuomissa uusissa menetyksissä: sama kauhu palaa, ollaan taas uudelleentuhon, ensimmäisen oman paikan eli abjektin tilassa” ( s. 45). Juha Seppälän ja Hannu Salaman kirjat ovat suurta abjektia. Luovuus ei ole mitään pikkusievää ja hauskaa puuhastelua. Luova ihminen hakeutuu tavalla tai toisella abjektin tilaan ja on aikamoinen tuskan aihe lähimmäisilleen. Tällaista minä nyt luen, kun en pysty lukemaan romaaneja. Yöpöydällä odottaa lukemista Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä, Péter Nádasin Muistelmien kirja ja Arvi Pertun Papaninin retkikunta, mutta en saa niitä luetuksi ennen kuin oma kirja on valmis.

Kuva Sabbantai-juhlista Tataarinmaalla juhannuksena 1990