Äiti ja minä

Kuvassa äiti (35 v.) ja tytär(13v.) sylissä musta kissa. Sama kissa nimeltä Piu on äidin harteilla freskossa, jonka nimi on Taiteilija ja hänen kissansa. Toinen kissa nimeltä Kisu-Liisu ojentaa käpälänsä äidin reittä vasten.
Fresko on Helsingin kaupungin kokoelmissa, mutta en tiedä minne se on sijoitettu. Jos tietäisin kävisin kuvaamassa sen.

Tänään on äitienpäivä ja minulla on huono omatunto, kuten aina äitienpäivänä, kun ajattelin enemmän uraani kuin lapsiani silloin, kun he olivat pieniä. Nuorempi poika sanoi viisivuotiaana, että jos he lähtisivät Ruotsiin, niin minä huomaisin vasta viikon kuluttua, että he ovat poissa, kun aina vain kirjoitan, ja rupeaisin ihmettelemään missä he ovat. Se pani minut vakavasti ajattelemaan, että onko uranluominen niin tärkeätä, kun lapset ovat pieniä. Heille siitä on haittaa. Äidin ja minun suhde näyttää kyllä aika harmoniselta kuvassa, minä jopa hymyilen. Tuo on ainoa lapsuuden ja varhaisnuoruuden kuva jossa hymyilen. Olin äitini malli 20 vuotta. Minusta tuli samanlainen hajamielinen ja poissaoleva äiti kuin hänestä. Jos minulla olisi tytär, hänestä tulisi varmaankin samanlainen kuin minusta, vaikka hän yrittäisi tulla erilaiseksi.

Suosituksia:

Hotasen referaatti Ullamaija Kivikurun blogikirjoittamisen pohdiskelusta Kanavassa (3/(2006)

Kirjallisuus/kustannuspoliittista keskustelua Susi rajoilla -blogissa.

Aiheesta enemmän Käymälässä.

Muistoja 70- ja 80-luvun tuotteista ja tavaroista Hurmaava itsemurha ja Junakohtaus.

Lopuksi:

Käykää katsomassa upeita Pariisin graffitteja Katutasossa.


Päivän sitaatin kirjoitti Salvador Dali 50 vuotta sitten 13.5.1956:

"Ihailen suuresti Marcel Duchampia, miestä joka muutti kuuluisalla tavalla Mona Lisan kasvoja. Hän piirsi niihin hyvin pienet, jo silloin dalilaiset viikset. Kuvajäljennöksen alareunaan hän kirjoittin pienillä kirjaimilla, joista juuri sai selvää:L.H.O.O.Q Häntä kuumottaa haaroista!Olen aina ihaillut Duchampin asennoitumista, joka tuohon aikaan liittyi erääseen vieläkin tärkeämpään kysymykseen: onko Louvren museo poltettava vai ei?"

Olisin laittanut sen Duchampin Mona Lisan tähän, mutta enpä löytänyt sitä. No jonkun toisen kerran, kun kirjoitan surrealismista ja ouliposta enemmän. Nyt en ehdi.

Eurooppapäivä ja makasiinit

Matkatoverini Anni Sumari lukee runoa Eurooppapäivän Café d'Europa -tilaisuudessa Kappelissa , teemana Eurooppa viettelee. "Eurooppa on jumalatar, mutta millainen... Anni kysyi runossaan. 27 kirjailijaa eri puolilta Eurooppaa luki tänään 27:ssä eurooppalaisessa kahvilassa tekstejä viettelevästä Euroopasta. Yleisöllä oli ja on edelleen mahdollisuus
kirjoittaa oma tarinansa aiheesta. Tarinat voi lähettää osoitteeseen info@cafeeurope.at Parhaat kirjoitukset julkaistaan kokoelmana. Kappelista sai ilmaiseksi kyniä ja kivoja lehtiöitä joihin voi kirjoittaa oman tarinansa. Eurooppa sai nimensä neidon mukaan, jonka Zeus raiskasi härän hahmossa. Onkohan nimi enne? Niin paljon väkivaltaa Euroopassa on ollut historian aikana.

Eilen kävelin makasaanien ohitse keskustaan ja näppäsin kaksi kuvaa makasiinesita, jotka ovat mennyttä elämää. Kymmenen vuotta sitten makasiineille vietettiin Tammen viisikymmentävuotisjuhlia. Juhliin osallistui yksi presidentti, eduskunnan puhemies ja ulkoministeri kadun toiselta puolen. Makasiineilla on ollut paljon hienoja kulttuuritilaisuuksia.
Olen perusanarkisti,siksi en osaa pitää makasiinin tulipaloa "törkeänä tuhopolttona" vaan kunniakkaana loppuna. Maanantainahan sitä olisi kumminkin ruvettu purkamaan. Sääli että kaupungissa on yhä vähemmän vapaapaata demokraattista nuorille ja vanhoille. Kieksta pitää ottaa hyöty irti.

Alemassa kuvassa on www.makasiinit.com kylttiin kirjoitettu "Fucks nollatole". Kirjoitus näkyy himmeänä töhrynä vasemmassa yläkulmassa. En osannut tarkentaa kuvaa oikein. Digikameran käyttö on vielä haussa.

Tänään Hille Koskela, kaupunkimaantieteen dosentti, kirjoittaa Hesarin Vieraskynä- palstalla mm. seuraavaa:" Kaikkien Suomen suurimpien kaupunkien turvallisuusstrategoissa nuoriso on nostettu yhdeksi keskeisimmistä uhkakuvista. Äänioikeudeton, vähävarainen, vailla yhteiskunnallista valtaa elävä nuoriso on hyvä vihollinen - oivallinen kohde peloille, jotka todellisuudessa pohjimmiltaan kohdistuvat yleisempään olemisen epävarmuuteen." Viisaasti oivallettu. Siinä epävarmuudessa on syy nykyiseen nollatoleranssi-intoiluun. Kannattaa lukea
Koskelan juttu kokonaisuudessaan ( Oliko tuhopoltto uhopoltto? HS 9.5.06) Siteeraan vielä vähän Koskelaa niille joilla ei ole mahdollisuutta lukea Hesaria.

"Tekemällä tehtyä ongelmaa on jo pitkään hallittu kovin keinoin. Tampereella nollatoleranssiprojekti "puhdisti" keskustan ja ajoi nuorison lähiöihin. Pääkaupunkiseudulla liikennevälineniden nollatoleranssi seuraa jo pitkään jatkunutta Stop töhryille -kampanjaa [...] Kun graffitien maalaamisesta voi saada kovemman tuomion kuin raiskauksesta, on lainkuuliaisenkin kansalaisen oikeustaju koetuksella."

[...]
"Julkisesta tilasta on tullut puolijulkista, entistä kontroloidumpaa. Kaupunkia leimaavat valvontakamerat, vartijat sekä tiettyyn aikaan suljettavat "aidatut" tilat. Kaupungissa on yhä vähemmän paikkoja, joissa omaehtoinen, vapaamutoinen organisoimaton oleskelu olisi mahdollista.[...] Tilanne on alkanutmpikkuhiljaamkiristää muitakin kaupunkilaisia kuin alakulttuurin edustajia."

Freud pelasti elämäni

Edit myöhemmin. Anteeksi että tulee taas päivitys, muttas pitää välttämättä korjata pha virhe. Kirjoitin: "miten Freud pelasti elämänsä, tarkoitin miten Freud pelasti potilaansa Hannahin elämän.

Tänään Freud täyttäisi 150 vuotta, jos eläisi. Minulle hän on viime vuosisadan tärkein vaikuttaja, ja hänen kirjansa Unien tulkinta, muutti minun elämäni. Se on ainoa kirja jonka voin sanoa tehneen niin. Olen kirjoittanut hänestä aikaisemminkin täällä. Minulla on hyllyssä paksu kirja (673 s.) Why Freud Was Wrong, jota en ole jaksanut koskaan lukea loppuun asti. Olivat Freudin teoriat miten vääriä tahansa, niin ainakin siinä hänen intuitionsa oli oikeilla jäljillä siinä, että mielisairaudet eivät ole mielen vaan tunteiden sairauksia.

Tunnesairauksien kasvupohja on lapsuuden tunnesuhteiden vääristymissä. Freudin oivallus oli, että niistä vääristymistä voi parantua psykoanalyyttisessa tunnesiirtosuhteessa. ”Parantaminen rakastamisen avulla,” kuten Freud kirjoitti Jungille, joka kysyi häneltä neuvoja vaikean potilaansa Sabina Spielreinin suhteen. Spielrein sairasti hysteriaa, mikä oli tyypillinen viime vuosisadan alun lahjakkkaiden ja älykkäiden nuorten naisten tauti. Yleensä heistä tuli alaviitteitä lahjakkaiden miesten elämänkertoihin. Niin vähän mahdollisuuksia ja tilaa heillä oli siihen maailman aikaan poiketa naiseuden ahtaista normeista ja käyttää lahjojaan ja älyään, että he sairastuivat hysteriaan. Freud ei hyväksynyt patriarkaalisuutta ja hän oli vankasti sitä mieltä, että naisille pitäisi sallia autonomia. Siinä suhteessa hän poikkesi aikansa miehistä, ettähän oli edistyksellinen naisasiassa.

Vahinko että en nähnyt eilisiltana Teema-kanavalta tullutta dokumenttia Sabina Spielreinista, koska nukahdin kesken ohjelman. Jung ( se roisto!) teki Sabinasta, potilaastaan, rakastajattarensa ja käytti hyväkseen hänen riippuvuuttaan. Jungista vapauduttuaan Speilrein oli kirjeenvaihdossa Freudin kanssa ja hänestä tuli lasten psykoanalyytikko. Hän palasi Venäjälle 1920-luvulla. Vuonna 1942 saksalaiset sotilaat ampuivat hänet ja hänen tyttärensä, koska he olivat juutalaisia.

Freudin viimeinen elossa oleva naispotilas (tai nykyään kai pitäisi sanoa asiakas) Hannah Cleaver kertoi Die Zeit-lehdessä, miten Freud pelasti hänen elämänsä. Isä oli tuonut Hannahin Freudin vastaanotolle ja vastasi Hannahin puolesta Freudin kysymyksiin, kunnes Freud passitti isän odotushuoneeseen, minkä jälkeen Hannah uskalsi avautua Freudille. Hän kertoi lukevansa eroottisia kirjoja:

"At night, next to my snoring grandmother I devoured the spicy books which were hidden behind Grillparzer and Goethe, but she caught me "

Her liberation at the hands of Freud was focused on her father and rebellion against him over - inevitably - sexual matters.

She told Freud how when she and her father were at the cinema, he would insist on leaving when a kissing scene started. "He would tell me, 'such a thing is not for you'," she said. "I wanted to watch a kissing scene to the end."

Freud told her: "Being an adult entails overcoming the difficulties and implementations of that which forms a personality. Fostering your desires. Putting up resistance. Asking why and not silently accepting everything. It is about standing up for that which is really important, with quiet determination.

"When the next kiss scene comes up in the cinema, stay seated, stay seated. I'm telling you explicitly, stay seated. Think of me."

Miss Walter did defy her father on their next cinema visit when he tried to order to leave.

Gradually she gained the self-confidence to detach herself from his rule and eventually pursue her own career, becoming a sculptress.

"He saved my life," she said.

Die Zeitin artikkelin voi lukea täältä.

Post festum

Kuva Taiteilijatalon vappubrunssilta, jota vietetään perinteisesti talon terassilla asukkaiden ystävien, tuttavien, sukulaisten ja kylänmiesten kanssa Vappubrunssilla juodaan, syödään, lauletaan ja tanssitaan säästä riippuen iltamyöhälle. Perinne ei ole vielä kovin vanha, kun ollaan asuttu talossa vasta kolme vuotta ja risat. Ensimmäisenä vappuna oli upea sää ja juhlakin sen mukainen. Talon oma bändi soitti sittemmin on saatu tyytyä äänitteisiin kun Sielunveli lähti muihin maisemiin, eikä Yökalan muusikko ole osallistunut vappujuhliin. Hänellä on ollut muita kiireitä. Kahtena vappuna on satanut, mikä on hieman ankeuttanut juhlia. Tänä vuonna aurinko paistoi ja tuuli puhalteli kylmänä mereltä, mutta ei se haitannut brunssia, joka jatkui hilpeässä hengessä noin kahdeksaan asti illalla. Sitten tuli liian kylmä. Kun tanssii ja juo samalla kuohuviiniä raikkaassa merituulessa, ei pää ole kipeä seuraavana päivänä ja työt sujuvat tavallista paremmin. Vahinko, ettei reippaita tanssillisia päivän- ja illanviettoja ole useammin.

Vappuaattona en juhlinut, vaan pesin ikkunat ja vaihdoin huonekasveille mullat. Miten kauniisti kasvit osaavatkin kiertää juurensa spiraalille ahtaassa ruukussa. Illalla katselin Ibiza-dokumentin telkkarista. Vanhat hipit muistelivat millaista elämä oli ennen. Aihe kiinnosti, koska viistoista vuotta sitten vietin talven Ibizalla talon- ja kissanvahtina talossa, jossa ei ollut sähköä eikä vessaa. Elämä oli hyvin luonnonmukaista, kun puutarhaan piti kissojen tavoin kaivaa kuoppa, kun kävi tarpeillaan. Alla kuva Ibizan kissoista, joiden ”cat- sitter” olin kolmen talvikuukauden ajan. Kissanhoidon ja etanoiden listimisen ohessa kirjoitin romaanin Halujen puutarha.

PS. Bloggerissa on hirmuinen krapulapäivä. Kaikki käy niin hitaalla vapun jälkeen, niin että tämä postaus tulee todella post post festum. Kommenttiosastoon en ole päässyt eilen enkä tänäänkään ennen kuin pitkän odotteluajan jälkeen.. eikä sieltä ole voinut lähettää vastausta. Marja-Leena ja Tui kysyivät: Miten kirjailija käyttää malliaan? En osaa vastata yleisesti. Arvelisin, että vähän samaan tapaan kuin Picasso. Minä käytän itseäni mallina, kirjan henkilöt ovat itsen heijastuksia niin kuin unien henkilöt ovat oman itsen osapersoonallisuuksia, eivät todellisia henkilöitä, vaikka heillä voi olla todellisen henkilön nimi tai ulkonäkö unissa.

Tunnustan väriä

Entiseen aikaan (1970-luvulla) tunnustettiin vappuna väriä. Toiset menivät Ullanlinnan mäelle juomaan kuohuviiniä, toiset taas vappumarssille. Aamu-unisena ehdin vasta kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan vappulounaalle, joka syötiin/juotiin Tornissa vappumarssin jälkeen. Samalla siellä katsastettiin kuka kenenkin kanssa seurustelee.

Joka ei tiedä väriään, voi käydä tsekkaamassa sen täältä (via Timbuktu). Minä olen vihreä.
Taiteilijat näkevät ilman väritestejä minkä värinen ihminen on. Alla on tallinalaisen taidemaalarin Paul Allikin näkemys vihreydestäni. Tapasin hänet virolaisen taiteen näyttelyn avajaisissa vuonna 1989. Emme tunteneet ennestään. Hän tuli kysymään tulisinko hänelle malliksi. Hän teki maalauksen yhden istunnon aikana ja jätti sen minulle, koska ei saanut viedä täällä maalaamiaan tauluja Tallinaan. Se oli vielä Neuvosto-Eestin aikaa, jolloin oli kaikenlaisia outoja määräyksiä.

Jostain syystä kirjailijan malliksi ei kukaan halua ruveta, se on minun kokemukseni. Nuorena kyselin joiltakin, että hei saanko kirjoittaa sinusta, koska taidemaalarin tyttärenä olin tottunut siihen että malliksi pyydetään, mutta kukaan ei suostunut, kielsivät jyrkästi , että heistä ei saa kirjoittaa, oli sitten kyseessä mies- tai naispuolinen henkilö. En ole sen jälkeen lupia kysellyt. Kokemuksiini perustuen totean että miehet ovat paljon herkkänahkaisempia sen suhteen miten heitä kuvataan. Naiset taas ovat vuosisatojen kuluessa tottuneet olemaan taiteen ja kirjallisuuden malleina eivätkä ota asiaa yhtä vakavasti.