”Sanat ovat olennainen osa ihminen elämää,” kirjoittaa Marja Asikainen ( Helsingin Sanomien Vieraskynä pääkirjoitussivulla 7.1.06, Kielellisten ongelmien merkitystä ei ymmärretä riittävästi ).
Asikainen on väitellyt tohtoriksi dysfasian diagnosoinnista. Olen kirjoittanut dysfasiasta ennenkin täällä ja Kirjailijan päiväkirjassa, koska olen itse kielihäiriöinen ( =dysfasikko). Dysfasia tarkoittaa puutteellista kielellistä toimintakykyä. Lapsella se ilmenee viivästyneenä puheena, aikuisella vaikeutena ymmärtää käsitteitä, nimikkeitä, uusia sanoja ja abstrakteja kokonaisuuksia. Hänellä voi olla vaikeuksia saada selvää kuullusta puheesta ja muistaa kuultua tai ymmärtää kuultujen sanojen merkityksiä.
Annika Idström kirjoittaa: ”Luulen että kirjoittaminen edellyttää jonkinlaista traumaa suhteessa kieleen. Trauma ei vain saa olla liian suuri, sillä silloin työ salpaantuu. Jotain tapahtui, kun olin pieni, en oppinut puhumaan [… ] Neljävuotiaana en ollut vielä oppinut puhumaan, äitini kertoi toimineensa minun tulkkinani.” ( Parnasso 2000/3: Kukaan ei tee omaa kuvaansa).
En tiedä kuinka monella kirjailijalla on ollut jonkinasteisia kielellisiä traumoja, tuskin siitä asiasta on tehty tutkimusta. Mutta uskoisin, että trauma herkistää kuuntelemaan kieltä ja miettimään sanojen merkityksiä. Trauma aiheuttaa kärsimyksiä, mutta ei seurausten tarvitse aina olla negatiivisia. Ihminen voi ylittää itsensä. Tunnetuin esimerkki: sorakielinen Demosthenes, josta tuli kuuluisin puhuja kautta aikojen.
Nyt seuraa itsepohdiskelun osio, jonka yli lukija voi hypätä.
Opin puhumaan vasta kolmivuotiaana ja lukemaan kahdeksanvuotiaana. Koulussa olin surkeintakin surkein oppilas ja jäin kaksi kertaa luokalle. Koulunkäynti oli tarpomista nöyryytyksestä toiseen, Minulla oli jonkinlainen sisäinen käsitys siitä, että en ole tyhmä, vaikka opettajat ja luokkatoverini pitivät minua sellaisena, en vain tiennyt eikä kukaan muukaan tiennyt mistä on kysymys. Ammatinvalinnanohjauksessa tehdyt testit vahvistivat käsitykseni, ja niin minä jatkoin lukioon enkä jäänyt enää luokalle, vaan selviydyin ylioppilaaksi laudatur-papereilla opettajien suureksi ällistykseksi, ja menin yliopistoon. Opinnot viivästyivät muista syistä (naimisiinmeno, lasten syntymä, esikoisromaanin kirjoittaminen, avioero, töihin meno jne.), mutta loppujen lopuksi valmistuin yliopistostakin. Mietin hetken jatkaisinko tutkijana, mutta päädyin kirjailijaksi. Jos suhteeni kieleen ei olisi ollut niin ongelmallinen lapsena ja nuorena, olisin kenties päätynyt johonkin muuhun ammattiin.
Takaisin Asikaisen kirjoitukseen (muistioksi itselleni ennen kuin Hesari katoaa, kun ei sen juttuihin voi linkittää. Ottaisivat esimerkkiä New York Timesista ja muista maailman valtalehdistä).
Asikainen listaa kielihäiriön negatiivisia seurauksia. Niitä ovat: ”Tarkan ilmaisemisen ja tarkan ymmärtämisen puutteellisuuden aiheuttamat ongelmat, vuorovaikutusongelmat, yksinäisyys, oppimisvaikeudet, käytöshäiriöt, mielenterveysongelmat, työttömyys ja syrjäytyminen.” Hänen mukaansa ne ovat ainakin osittain ehkäistävissä ennalta. ” Jo se voi joskus auttaa, että kielihäiriöinen itse tai hänen lähi-ihmisensä tietävät ja ymmärtävät miksi ongelmia on.”
Asikainen antaa käytännön esimerkin: ”Kielihäiriöisten voi olla vaikea ymmärtää veroilmoituksen kysymyksiä, ohjeita tai tarkistamista edellyttäviä tietoja.” Pah, ja minä kun olen aina luullut, että kaikkien ihmisten on vaikea ymmärtää niitä ynnä muita viranomaisten ja lainsäätäjien laatimia tekstejä.
”Kielihäiriöisellä voi olla ongelmia aivan tavallisissakin arkisissa tilanteissa. Häiriö voi vaikuttaa siihen, kuinka rakentavasti osataan keskustella ristiriitatilanteissa vaikkapa puolison kanssa, kuinka hyvin osataan eritellä omia tunteita ja niiden syitä tai kuinka tarkasti muistetaan erilaisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Kielihäiriöisyys saattaa myös vaikuttaa kasvattaa omaa uhmaikäistä tai murrosikäistä lasta johdonmukaisesti mutta lämpimästi.” (Tämäkin tuska vielä, että ei ole onnistunut kasvattamaan lapsiaan oikein!)
Asikaisen mukaan jokainen voi kuvitella millaiselta tuntuu olla kielihäiriöinen. Riittää kun matkustaa yksin maahan jonka kieltä ei osaa ja sairastuu siellä eikä osaa selittää lääkärille mikä vaivaa. Mutta ei minun mielestäni tarvitse matkustaa ulkomaille asti, riittää kun soittaa Helpdeskiin kun tietokone on mennyt jumiin. Oikeita sanoja ei löydy, eikä Helpdeskin kaveri ymmärrä kun ei osaa selittää miten tietokoneen vaiva ilmenee. ( Kts. It-alan tarinoita a la Helldesk, linkki alempana olevassa kirjoituksessa Tekniikkafobia ja loppuun palanut it-työläinen).
PS. Alla olevaan loppiaisteemaan liittyen rakkaudesta kirjoittaa Rauno Räsänen. Polyamoria – rakkauden avoimet ovet ja Ikkunaiines: Rakkaus on tila.
