Rankan päivän ilta

Motto: ”Lähinnä identiteetit on keksitty siksi, että niillä voidaan kiusata toisia” ( Tommi Perkola. Lentävä juusto.)

Kyllä minua identiteettiongelmalla on kiusattukin. Lapsena haukkuivat toiset lapset pihalla ryssäksi, kun isä oli inkeriläinen, En hyväksynyt heidän identiteettimääritelmää. Vetäydyin itseeni ja kirjojen maailmaan. Jos eivät olisi haukkuneet ja nokkosilla hakanneet, minusta olisi ehkä tullut ihan normaali ihminen enkä olisi ruvennut kirjoja kirjoittamaan.

Tänään ( tai eilen koska vuorokausi on vaihtunut) piti pitää luento yliopistolla inkerinsuomalaisesta identiteetistä, ikään kuin siitä asiasta jotain tietäisin, kun en ole inkerinsuomalainen. Olen helsinginsuomalainen. Mutta olen kirjoittanut neljä romaania, jotka tavalla tai toisella liittyvät inkeriläisyyteen. Viikko meni siihen kun luin väitös- ym. kirjoja, jotka käsittelivät identiteettiä ja kaksi päivää siihen että kirjoitin paperille listaa asioista ,joista pitää puhua. Siitä tuli 16 liuskaa pitkä lista. Enkä sitten en puhunut asialistan mukaan, vaan mitä mieleen tuli aiheen ympäriltä ja sen sivusta. Niin käy aina, kun joudun pitämään esitelmän tai luennon.

Luennon loppupäätelmä: Inkerinsuomalaisilla on postmoderni monikulttuurinen identiteetti. Se vaihtelee poliittisten olosuhteiden ja historian mukaan kuin kameleontin väri elinympäristön mukaan He selviytyvät millaisissa oloissa tahansa. Ei heillä minun mielestäni ole kärsimysidentiteettiä, kuten Helena Miettinen esitti väitöskirjassaan Menetetyt kodit, elämät, unelmat, joka käsitteli venäjänsuomalaisten identiteettiä. En tosin tunne muita kuin isänpuoleisia sukulaisiani, ja heillä ei sellaista identiteettiä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät olleet uskovaisia luterilaisia.

Päivä ennen illan luentoa meni hermoillessa. En pystynyt tekemään mitään järkevää – paitsi siivoamaan - sen jälkeen kun luin Hesarin Minne mennä -palstaa. Luento mainittiin siellä, se tiesi että paikalla on enemmän väkeä kuin viisi asiaan vihkiytynyttä. Kauhea ramppikuume iski päälle, ei ruokakaan maistunut. Sitä katui, että oli lupautunut pitämään luennon ja vannoi mielessään, ettei ikinä enää anna niin kevytmielisiä lupauksia. Lunetosali oli täynnä niin kuin olin pelännytkin, eikä auttanut muu kuin todeta tilanne ja toivoa, että kaikki jaksaisin puhua puolitoista tuntia saamatta paniikkikohtausta.. Jaksoin puhua. Kyllä kissakin ui, vaikka se inhoaa vettä.

Leevi Lehto on oikeassa kirjoituksessaan Miksi vouhkaan Hesarista. Sillä todella on vaikutusta, mitä Minne mennä – pastalla ilmoitetaan, puhumattakaan siitä mitä kirjoja, taidenäyttelyitä ja konsertteja kulttuuriosastossa käsitellään. Sitä mitä ei lehdessä mainita, ei ole olemassa muiden kuin asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Miksi muka minun luentoni oli tärkeämpi luin siitä, että ruotsalaisen runouslehti OEI:n ja runouslehti Tuli&Savun järjestämä TekstiKonst-TextTaide – runo-ja taidetapahtuma ei saanut tilaa Minne mennä -palstalla. Olen yhtä tyrmistynyt kuin Leevi Lehtokin Hesarin valintakriteereistä.

Yllä olevassa kuvassa en ole minä vaan Eugene Montale, italialainen runoilija ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1960.

PS. Rankan päivän kevennys löytyi Satunnaisesta blogista, jota klikkailin kun en siivottuani tiennyt mitä olisin tehnyt ja illan luentoon oli vielä pari tuntia aikaa. Ihmisen alitajunta on ihailtavan luova stressitilanteissa, kuten osoittaa alla oleva uni taksinkuljettajan kokeeseen valmistautuvan naisen blogista Nainen ratissa. Blogin linkkilistalta löytyi tie muihin taksiblogeihin,” jotka olivat kiinnostavaa luettavaa minulle, joka elän enemmän pään sisäistä kuin todellista elämää.

Katu-unia

Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.

Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:

• Orreviejankatu
• Hällä väliä katu
• Niin pitkä kuin leveäkin katu
• Läpikulku kielletty katu
• Tänne vaan katu
• Minne luulet ajavasi katu

Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.

Testi: Which famous artist most reflects your personality?t

Testi via Hillitty kukko

Fantastic!! You are GEORGIA O'KEEFE.

You are a true spirit of nature, and it shows in
the flowing floral paintings for which you are
most famous. You feel the beauty of all things
around you, and your friends appreciate you for
your ability to share that extraordinary beauty
with them.

Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla

No jaa, ei tämä testi anna oikeaa kuvaa. Mutta olkoon menneeksi tällä kertaa, kun piti keksiä jotain päivittämisen aihetta, ettei olisi pelkkiä haamupäivityksiä. En ole vieläkään ratkaissut ongelmaa, miksi blogi päivittyy joka kerta kun tulee uusi kommentti. Atomfeediin tekemäni muotokset eivät näköjään ole vaikuttaneet asiaan.

PS. Uusi tuttavuus Historiaa pitkin ja poikin - blogi osallistuu omakuva-meemiin. Ei kun blogin nimi on Historiaa pitkin ja taidetta poikin.

PS 2. Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu. Asiasta lisää
Kirjailijan päiväkirjassa ( Kirjailijan piinaviikot)

Citykettu

Päivän luontoelämys: Illan hämärtyessä kävin kävelyllä Simon (1,7 v.) kanssa Puotilan rannassa. Hän halusi katsella metrojunia, jotka kulkivat pitkin Vuosaaren siltaa. Ne ovat hänen suuri ihailunsa ja ihmetyksensä kohde. Hänen naamansa alkaa loistaa aina kun juna ylittää sillan. Rantapolkua pitkin juoksi otus. Simo sanoi ”Mäy”, mikä tarkoittaa kissaa. Minustakin otus näytti kissalta, tosin se oli kissaksi isokokoinen ja sillä oli valtavan pörheä häntä. Otus hyppäsi upean kissamaisen loikan kun se näki polun laidassa jonkin saaliseläimen, luultavasti myyrän, mutta saalis oli nopeampi kuin se. Se pysähtyi rantatielle ja jäi katsomaan meitä uteliaana, kun lähestyimme sitä. Nyt näin että se oli kettu. Ei mikään kapinen kettu, sen turkki oli hyvässä kunnossa ja näytti hyvin syöneeltä, eikä ihme. Puotilan uimarantaan laskevassa rinteessä on viljelyspalstoja (myös minun palstani), joiden riesana ovat jänikset ja rusakot. Ketulle löytyy sieltä paljon meheviä paisteja. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan, vaikka Simo kiipesi rattaistaan ja lähti sen perään. Mutta sitten paikalle tuli mies koiran kanssa, koira alkoi haukkua kettua, joka pinkaisi pakoon. Se juoksi kohti Vuosaaren siltaa ja minä katselin menoa sydän syrjälläni, peläten että se juoksee tielle ja jää auton alle, jossa iltaruuhka on vilkkaimmillaan, mutta onneksi se käänsi suuntaa ja juoksi kohti Juorumäen metsikköä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kettua kaupungissa. Koirantaluttajamies kertoi, että hän nähnyt niitä jo useana vuotena Vartiokylänlahden rannoilla. Niillä on siellä hyvät oltavat, ruokaa on tarpeeksi, eivätkä ihmiset metsästä niitä, siksi ne eivät pelkää ihmisiä.

Lisäys omakuva -meemiin

Löysin kokoelmastani postikortin Jean Dubuffetin maalauksesta Dhotel nuancé d’abricot, 1947, jonka olen ostanut aikoinaan Georges Pompidou –keskuksen taidemuseosta, jossa sivumennen sanoen on parastaikaa dada-taiteen näyttely, jonne minä kaihoan, mutta en pääse kurjan rahatilan takia. Oi, miksei minusta tullut menestyvää dekkaristia tai muuten vain varakasta ihmistä. Turha sitä on nyt enää katua, olisi pitänyt asettaa nuorena tavoitteensa toisin. Ostin Dubuffet - postikortin tulevaisuutta ennakoiden, olin silloin 45-vuotias ja naisenelämäni parhaat kukoistusvuodet olivat juuri alkaneet sekä luovassa että seksuaalisessa mielessä. Olin hitaasti kehittyvää tyyppiä, laiha ja angstinen neurootikko, mutta paranin vanhetessani. Kukoistuksen aikaa kesti kymmenen vuotta, hieman ylikin. Kun vuosia karttuu, peilikuva alkaa muistuttaa yhä enemmän yllä olevaa Dubuffetin Dhotelia.

PS. Päivän kulttuuriuutiset ilmestyvät nykyään nopeammin Parnasso-blogissa kuin tiedotusvälineissä Tänään Finlandia-ehdokkaat ja kirjailija Arto Salmisen kuolema, mikä veti mielen murheelliseksi. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta silti - mies parhaassa iässä ja luomisvireessä meni.

Finlandia-ehdokkaista minulla ei ole mitään kommentoitavaa, kun en ole lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa. Saision kirja on odottamassa lukemattomien kirjojen pinossa, kunhan selviän työruuhkastani. Carpelan ja Saisio ovat voittaneet aikaisemmin Finlandia-kisan. Ja mikäpä estäisi voittamasta sitä toista kertaa. Ratkaisun tekee Paavo Lipponen. En tunne hänen kirjallista makuaan enkä uskalla veikata, mikä on hänen suosikkinsa.

Tuulinen mielenosoitus

Mielenosoitukseen marilaisen kielen ja kulttuurin puolesta osallistui noin sata ihmistä, enemmän kuin olin odottanut, ja tiedotusvälineitäkin näytit olevan paikalla. Luulin että paikalla on vain järjestäjien edustaja ja ne joilta on etukäteen pyydetty puheenvuoro: Heidi Hautala, Leena Laulajainen, Kimmo Sarje ja minä. En ole mikään varsinainen puhuja, kun olen enempi kirjoittaja, mutta olin luvannut puhua Suomen PENin edustajana. Lausuin pari otetta marinkielellä kirjoittaneen Valentin Kolumbin runoista. Kun puheet oli pidetty, osoitettiin mieltä huutamalla iskulauseita: ” Olemme huolissamme ystävistämme” ja ”Alas, alas Venäjän koloniasmi.” Tuli mieleen vanhat ”hyvät” ajat, jolloin silloisen Neuvostoliiton suurlähetystön luona huudettiin: Alas, alas Neuvostoliiton imperialismi. Silloin elettiin elokuuta vuonna 1968 ja mielenosoittajia oli paikalla tuhansia ja tunnelmat olivat hyvin kiihkeät. Marikansan ahdinko ei samalla tavalla herätä tunteita, ei Marinmaahan ole panssarit vyöryneet eikä toimittajia ja kirjailijoita ole vangittu. Heitä on vain piesty, uhkailtu ja ajettu autolla yli hämärissä olosuhteissa. Paikalliset viranomaiset kuittaavat pahoinpitelyt katuhuligaanien teoiksi.

Tämäniltainen mielenosoitus oli hyvin hillitty ja sivistynyt - ja varmasti tarkkaan kuvattu ja dokumentoitu suurlähetystön puolelta, mikä aiheutti huolta eräässä mielenosoittajassa jonka kanssa keskustelin. Häntä huolestutti että mahtaako hän saada Venäjälle viisumia, jos kuvissa näkyy hänen naamansa. Arvelin, että kai ajat niin huonoiksi ole muuttuneet, sainhan minäkin aikoinaan viisumin Neuvostoliittoon, vaikka osallistuin Tšekkoslovakian miehityksen vastaiseen mielenosoitukseen. Onhan se tietysti aina vähän riskaabeli juttu osoittaa mieltään suurta ja mahtavaa vastaan. Joku muuten ehdotti, että eikö näitä mielenosoituksia voitasi pitää joka kuukausi suurlähetystön edessä marilaisten puolesta, kunnes tilanne siellä muuttuu. Luettaisiin suurlähetystön edessä runoja, soitettaisiin musiikkia, laulettaisiin, tanssittaisiin ja esitettäisiin performansseja. Minusta se oli hyvä idea. Tosin talvella pakkanen ja viima saattaisivat hieman hyytää menoa, mutta kevät- ja kesäiltoina, mikä sen parempaa toimintaa olisi.

Nyt on tuuli laantunut täällä rannikolla, kuu paistaa täyteläisenä pilven repaleiden välistä ja minun pitää ruveta valmistautumaan seuraavan koitokseen, joka on luennon pitäminen inkeriläisestä identiteetistä, mikä on pohjimmainen syy miksi osallistun näihin mielenosoituksiin pienten ja sorrettujen vähemmistökulttuurien puolesta.

Marilaisia

Marilaisia naisia vuonna 1989 kansanjuhlassa, joka pidettiin suomalaisugrilaisten kirjailijoiden konferenssin kunniaksi marilaisessa maalaiskylässä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut. Älkää unohtako mielenosoitusta Marinmaan kulttuurin ja kielen puolesta tiistaina 15.11. klo 17.00 Venäjän suurlähetystön edessä, Tehtaankatu 1. Mielenosoituksen taustoista enemmän alempana perjantain 11.11.postauksessa.


Uusi blogi: Oliko hyvä kirja. Sisältää arvointeija syksyn uusista koti- ja ulkomaalaisista kirjoista.