Punainen myrsky

 

Kansikuvataidetta 90 vuoden takaa. Tekijä taidemaalari Eeli Jaatinen, kustantaja Otava.

Lainasin "Punaisen myrskyn" kirjastosta. Siitä päätellen että kirjan etu- sekä takasivulla on leima:"Vain lukusalikäyttöön", kirja on joskus ollut arveluttavaa luettavaa. Luin kirjan viikonlopulla. Kansikuva vastasi sisältöä. Kirja kuvaa 14-vuotiaan Erkin seksuaalista heräämistä vuonna 1919. "Vallankumous teki Erkistä niinkuin monesta muustakin lapsesta aikuisen. [...]Vallankumous päästi hänessä niinkuin sadoissatuhansissa muissakin kaikkein villeimmmät ja alkuperäisimmät vaistot liikkeelle," kirjan kertoja kirjoittaa. Minua hämmästytti mm. miten estottomasti kertoja kuvasi sadomasokismia naismiliisin ( ent.nunnan) kanssa.

Punainen myrsky ilmestyi vuonna 1931. Viisi vuotta myöhemmin 31 vuotta täyttänyt kypsä kirjailija sanoutui irti teoksestaan. Hän piti sitä aloittelevan kirjailijan kypsymättömänä työnä. "Aivan erityisesti minua nyt jälkeenpäin harmittaa, että annoin vaikuttaa liikaa itseeni silloisen muotisuunnan ja menin romaanin muutamissa kohdissa liiaksi eroottisiin asioihin," hän kirjoitti.

Kun vähän googlasin, minulle selvisi, että vuonna 1931 ilmestyi Mika Waltarin Appelsiininsiemen, joka Wikipedian mukaan herätti kohua moraalittomuudellaan, koska siinä kuvattiin esiaviollista seksiä. Samana vuonna sekä Otava että WSOY hylkäsivät Pentti Haanpään Noitaympyrän. Se oli yhteiskunnallisesti vaarallinen teos, ilmeisesti sen takia, että työtön Pate Teikka loikkasi Neuvostoliittoon. Politiikka taisi vaikuttaa siihen mitä kustannettiin.

Harmillista, että minun piti palauttaa kirja tänään ( 19.10.2020) kirjastoon. Se oli ollut minulla jo neljä kuukautta lainassa, ja olisi voinut olla vielä viidennenkin kuukauden, ellei joku olisi varannut sitä. Harmittaa siksi, että se on aineistoa kirjaprojektiini, jonka nimi on "Isäni tarina". Urho Torikka oli isäni pseudonyymi, kunnes hän hylkäsi Urho Torikan sekä tämän tuotannon ( kaksi romaania ja joitakin näytelmiä) ja ryhtyi kirjoittamaan Juhani Konkkana.

Lisätietoa Eeli Jaatisesta. Nimeä ei ehkä moni tunne, mutta monen lapsuudenkodissa seinällä on ollut jäljennös tai painokuva hänen Suojelusenkeli -maalauksestaan, jossa kaksi lasta kulkee yössä hataralta näyttävän sillan ylitse ja isokokoinen ihana enkeli turvaa heidän kulkuaan.

 

Kunnia - naisasiaa ja brittisarkasmia Rachel Cuskin tapaan

Vuosi sitten luin  Rachel Cuskin   Ääriviivat ja  Siirtymän, trilogian kaksi ensimmäistä osaa ( suom.  Kaisa Kattelus. S&S, 2018  ja 2019).  Ihastuin niihin , että  en malttanut odottaa   kolmannen  osa ilmestymistä, vaan  ostin  sen.   Sen  nimi oli  Kudos englanniksi, mikä   tarkoitti   "kirjaimellisesti sanaa ’palkinnot’,  vaikka alkuperäisessä  [kreikkalaisessa] muodossaan se  viittasi sellaisiin  laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen”, selittää nuori  opaspoika  Fayelle.  Poika  oli saanut   koulunsa parhaan oppilaan palkinnon, jonka nimi on Kudos.

Suomeksi  kolmannen osan  nimi on  Kunnia (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2020).  Faye on  selvinnyt avioerosta ja mennyt uusiin naimisiin, mikä käy selville jostain sivulauseesta. Hän matkustaa kirjallisuusfestivaaleille maahan, jonka nimeä ei kirjassa mainita, mutta minusta se maa muistuttaa Portugalia. Jakarandat kukkivat kaupungin bulevardeilla ja monilla  kuuluisilla   aukioilla,  mistä   päätellen on  kesäkuu ja kaupunki on  ilmeisesti Lissabon. Jokavuotinen kirjallisuusfestivaali pidetään esikaupungissa  meren rannalla lähellä satamaa. Jalkapalloilun  Euroopan mestaruuskilpailut ovat alkaneet ja  Englannissa on ollut  Brexit -kansanäänestys, joten vuoden täytyy  olla 2016.

Faye  ei ole     paljon    muuttunut  trilogian  kahden ensimmäisen  osan jälkeen.  Mutta jotain hän on oivaltanut  kärsimyksestä: ”kärsimys on mahdollisuus, mutta en välttämättä koskaan saisi  selville, onko niin  ja miksi, sillä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt , mitä se kenties mahdollistaa. Tiesin vain, että kärsimyksestä selviytyminen tuottaa tietynlaista  kunniaa ja vie totuuden  äärelle melkein ellei jopa täsmälleen samalla  tavoin kuin paikallaan pysyminen”, hän sanoo  naispuoliselle  haastattelijalle, joka  jaarittelee ihmissuhteistaan ummet ja lammet.  Minusta Fayen sanoissa on kirjan ydinajatus. 

Viime kesänä kirjoitin  Sanat-blogissa,  miten nautin sekä   Ääriviivoista  että Siirtymästä,  niiden  monikerroksisesta kerronnasta, joka ei tyhjene  yhdellä eikä kahdellakaan  lukukerralla. Arvelin, että kolmas osa ei varmasti tule olemaan pettymys. Mutta toisin  kävi.     Kudos jäi  minulta kesken. Ehkä se johtui englanninkielestä, jota ymmärrän vain pinnallisesti ja  Cuskin tyypillisen  englantilainen  sarkasmi jäi kokonaan käsittämättä.  Kirjan henkilöt   avautuivat   Fayelle samoin  kuin trilogian edellisessä  osissa, ja hän kuunteli  heidän   ongelmiaan kuin kärsivällinen terapeutti,  mutta  useimmiten  ilman  empatiaa.  Minua  ärsyttivät   Kudoksen   kirjallisuusihmiset   kuten:

 1) kyyninen kustantaja,  joka puhui   kustannusalan vaikeuksista – ”suurin menetyksemme on ollut  sudoku”, hän sanoi. Joskus hän huvitteli  tonkimalla  ”internetin alimpia syvyyksiä, joissa ihmiset  solvasivat  kirjoja.”  (Danten Jumalainen  näytelmä oli ”ihan perseestä”)

2) nuori kirjallisuuskriitikko, joka kehui Fayelle, että hänet tunnetaan maineen tuhoajana tai luojana: ”huono arvostelu häneltä on kirjalle kuolinisku,”  minkä jälkeen hän selvittää  kriitikon moraalisista velvollisuuksista. Hän puhuu kuin kirjallisuusessee.

3) Kirjallisuusfestivaalin johtokuntaan kuuluva nainen, jonka ”oli yhä vaikeampi hahmottaa tällaisten festivaalien tarkoitusta.” Hänen mielestään festivaaleille kutsuttiin kirjailijoita, jotka olivat loistavia esiintyjiä, mutta tuottivat  hänen mielestään kirjoja, jotka ”olivat suorastaan keskinkertaisia.”

Kun lopulta sain  Kunnian   suomennoksen   käsiini ( tarkemmin  sanottuna sähkökirjana  tabletille), ymmärsin  miten     englantilaista Cuskin ihmiskuvaus on, mutta jostain syystä en  nauttinut   hänen sarkasmistaan samalla tavalla  kuin aikaisemmin.  Minua ärsytti jopa itse Faye, joka seisoo muiden henkilöiden takana, vaikenee kuin  hyvätapainen nainen, ei rohkene  astua  esiin, mutta  kertoo  naisten tapaan selän   takaa julmia havaintojaan heistä. Miksei hän kerro omista ajatuksistaan ja tunteistaan? Meinasin jättää kirjan taas kesken,  mutta juhannuspyhinä luin  kirjan kuitenkin  loppuun.  Jotainhan  siinä  täytyi olla, kun se oli herättänyt  niin paljon   ärtymystä minussa.  Aihe ainakin oli tuttu, niin monilla kirjallisuusfestivaaleilla olin  ollut  yhtä ikävystyneenä ja ilkeämielisenä  kuin Faye.  Peilasin  itseäni häneen.  Kaiken takana oli  tietysti kateus kuten  niin usein  kirjallisuus- ja taidemaailmassa.

Suhteeni Fayeen muuttui  vähitellen myötämielisemmäksi.  Hän  avautui  kirjan  lopussa  nuorelle haastattelijalle, ensimmäiselle joka   kyseli   ja halusi kuunnella häntä  eikä vain puhunut omista  intresseistään.  Faye puhui velvollisuudesta ja vapaudesta , jonka todellista  olemusta oli miettinyt, ja tajunnut  ”että pyrkiessään   välttämään  ja lieventämään omaa kärsimystään, hän oli luovuttanut pois osan  vapaudestaan”. Hän puhui  pojastaan, joka oli muuttanut isänsä luo, sanoi että hänellä oli  raskasta  ilman poikaa. Hän  pohdiskeli sanaa, jota oli vaikea kääntää ”mutta jonka merkitys oli suurin piirtein  koti-ikävä vaikka on kotona, toisin sanoen suru jolle ei ole syytä.”     Todennäköisesti se sana oli portugalin ”saudade”, jota on yhtä vaikeata  kääntää millekään  kuin suomen ”sisua”.   Portugalilaiset puhuvat usein tuosta   tunteesta. Ehkä se on heidän kansallistunteensa, joka  on vetänyt heidät  löytöretkille  ympäri maailmaa. Faye sanoo, että ”tämä ikävä tai vaiva on luonteeltaan kuin kompassi, sen omistaja panee siihen kaiken uskonsa ja menee minne ikinä se johdattaa, vaikka ulkonaiset olosuhteet kehottaisivat  toimimaan päinvastoin.”

Kiitos Rachel  Cuskin irjan, että vietin   osan toista juhannuspäivää National   Galleries Scotlandin nettisivustolla    katselemassa Joan  Eardleyn ( 1921-1963) taidetta.  Ellen  olisi lukenut Kunniaa loppuun  asti, en olisi  ehkä koskaan  tutustunut  hänen töihinsä. 

 Joan Eardley. Two  Children 1963, Kelvingrove

 Art Gallery and Museum, Glawgow

Kirjan loppupuolella  Fayella pitäisi olla  haastattelu  televisiossa   teemasta ”Naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden näkyvyysongelma”, mutta  äänilaitteissa on jokin vika. Sillä aikaa kun  teknikko  korjaa vikaa,   naispuolinen  haastattelija   kertoo  työstään ja kiinnostuksensa kohteista.  Hän on opiskellut taidehistoriaa ja tehnyt   opinnäytetyön  skotlantilaisen  Joan Eardleystä, jonka  asema on hänen mielestään esimerkki naistekijyyden traagisuudesta, tosin erilainen kuin Louise Bourgeoisin (joka  tuli näkyväksi vasta iäkkäänä kun  hän oli  ruma, vanha ja vaaraton), tai  runoilija  Sylvia Plathin asema – ”hänhän on nyt meille kaikille varoittava  siitä, millaisen  hinnan joutuu maksamaan biologisen  tehtävänsä täyttämisestä.” 

Sillä aikaa kun teknikot ähersivät viallisten äänilaitteiden kanssa,  haastattelija pitää Fayelle   esitelmän Eardleyn  elämästä ja taiteesta, joka ei saanut tunnustusta hänen elinaikanaa. Yksi maalaus  sentään aiheutti  skandaalin, se esitti  alastonta miestä makaamassa sängyn päällä.  Maalauksen esillepanon jälkeen Eardleyn ovelle   ilmestyi  miehiä tarjoutumaan alastonmalliksi.

Haastattelija  kertoo, että hän on kamppaillut päästäkseen  asemaan,  jossa ”voi  oikaista    vääryyksiä ja muokata keskustelutapoja esittelemällä omasta mielestäni kiinnostavien naisten  töitä.”  Mutta hän ei pääse tekemään haastattelua Fayesta, koska  miesjoukko ei pysty ratkaisemaan teknistä ongelmaa.  Se on on hänestä käsittämättömältä – ”ja aikamoista kohtalon ivaa sen valossa, mistä äsken puhuimme”, hän toteaa.  Toisin sanoen hän puhui.

Se jäi  minulle hieman  epäselväksi, miksi   kirjan nimi on Kunnia.   Onko naisen kunnia  edelleenkin vaikeneminen kuten entisinä  huonoina aikoina? Vai omiiko joku jotain joka ei kuulu  hänelle?

Identiteettipolitiikka ja sielun kolme osaa

Tänä aamuna (4.6.) havahduin puoliunesta, kun joku puhui radiossa identiteetistä. Hän väitti että identiteetti on  mielikuvitusta.    Miten niin mielikuvitusta? ihmettelin. Olin   äskettäin  lainannut  Francis Fukuyaman teoksen Identiteetti: Avostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen. Docendo 2020). Fukuyama on demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkija Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.  Hän sanoo puhuvansa tässä kirjassa identiteetistä siinä mielessä, koska se on niin tärkeä tekijä  aikamme politiikassa.  ”Modernista identiteetintajusta kehkeytyy nopeasti identiteettipolitiikkaa, jossa ihmiset vaativat arvonsa julkista tunnustusta,” hän kirjoittaa. Niinpä, kun ihmiset heräävät vaatimaan arvonsa tasavertaista tunnustamista, se laukaisee vallankumouksia. 

Fukuyama kertoo  pienestä tapahtumasta, joka  laukaisi  liikkeelle   arabikevään. ”Vuoden 2010 joulukuun 17. päivänä poliisi takavarikoi tunisialaisen katukauppiaan Mohamed Bouazizin kasvikärryistä tuotteet, koska hänellä ei ollut myyntilupaa. Naispuolinen poliisi läimäytti häntä, takavarikoi hänen elektronisen vaakansa ja sylkäisi häntä kasvoihin. Bouazizi kävi pormestarin toimistolla tehdäkseen valituksen ja hakeakseen vaakansa takaisin, mutta  häntä  ei suostuttu ottamaan vastaan. Niinpä  Bouazizi valeli  itsensä  bensiinillä ja sytytti itsensä palamaan  huutaen: Kuinka te odotatte minun hankkivan elantoni.” 

Uutinen tapahtumassa ja sen aiheuttamat mellakat ja mielenosoitukset levisivät nopeasti koko arabimaailmaan. Väki voimaantui vaatimaan arvostusta ja oikeudenmukaisuutta.   Tällä hetkellä näyttää siltä, että Yhdysvalloissa on tapahtumassa jotain samantapaista,  kun  mellakat ja mielenosoitukset ovat  levinneet  Minneapolisista ympäri  Yhdysvaltoja.  Mellakat alkoivat, kun George Floyd, musta mies, kuoli tukehtumalla toukokuun 25.päivä toukokuuta. Valkoinen  poliisikonstaapeli  tappoi  hänet painamalla   polvellaan  hänen    kaulaansa katuun yhdeksän minuutin ajan.

   George Floydin tapaus oli  saanut   minut lukemaan Fukuyaman  kirja. Hän määrittelee, että modernissa identiteettikäsityksessä yhdentyy  kolme erilaista ilmiötä:

1.  Thymos ( kreikkalainen nimitys  sielunosalle, jonka  Platon määrittelee sen Valtiossa.  Sitä on vaikea kääntää, englantilaiset ovat kääntäneet  sen  sanalla ”spirit”, suomalaiset  sanalla ”kiihkeys”). Se n ihmisen universaali persoonallisuuspiirre, jonka tavoitteena on tunnustetuksi tuleminen.

2. Sisäisen ja ulkoisen minuuden välinen ero. Sekä sisäisen minuuden moraalisen arvon nostaminen ulkoista yhteiskuntaa korkeammalle.

          3.  Kehittyvä käsitys arvostuksesta, jossa tunnustetuksi ei tule  vain                    ahdasrajainen joukko ihmisiä vaan  kaikki ihmsiet.

             

Lainasin  Fukyaman  Identiteetin, koska  identiteettikysymykset ovat kiinnostaneet minua lapsesta pitäen  Ensimmäisen kerran  törmäsin konkreettisesti kysymykseen ”kuka minä olen” alle  kouluikäisenä, kun meidän perhe  muutti  uuteen taloon.  Pihalla samanikäiset tytöt haukkuivat ryssäksi ja ajoivat nokkoset kädessä pihalta pois. Itkuhan siitä  tuli.  Kotona isä selvitti, että en ole ryssä vaan  inkeriläinen,  ja että inkeriläiset ovat suomalaisia.

 Identiteettikriisejä on  sen jälkeen  ollut  useita  kuten kaikilla ihmisillä eri elämänvaiheissa. Viimeisin kriisi tuli koronapanepidemian alussa, kun valtioneuvosto ”velvoitti karanteenin  kaltaisiin olosuhteisiin”  so. pysymään kotona, koska  olen ikäni vuoksi  ”hauras vanhus. ” Mutta en  tunne itseäni  sellaiseksi. Se on ulkopäin  annettu  identiteetti. En ole vielä sujut sen kanssa.

Fukyaman Identiteetti on sellainen kirja, jota olisin mielelläni lukenut kynä kädessä ja alleviivaillut sivuilta kohtia, jotka kiinnostivat minua  erityisen paljon, kuten Platonin  ” sielunosat”.  Ruumiinosista kyllä puhutaan nykyään, niitä on useita.  Mutta sielunosia  on vähemmän –  Freudillakin vain kolme:  id, ego ja superego.

 Platonin Valtiossa Sokrates keskustelee sielunosista   Adeimantoksen kanssa.  Sokrates sanoo, että ”sielun himoitseva osa kaipaa esimerkiksi ruokaa ja vettä. Mutta ajoittain janoinenkin mies on juomatta, koska hän tietää että vesi on saastunutta ja että siitä voi sairastua .”

 Sokrates kysyy: ”Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? Varmaankin, että tällaisen ihmisen sielussa on sen puolen lisäksi, joka käskee juomaan, myös sellainen  puoli joka, joka estää juomasta – toinen ja vahvempi puoli kuin käskevä puoli?”

Keskusteltuaan  Adeimantoksen   kanssa    Sokrates  tulee  siihen  tulokseen, että sielussa toinen  erillinen osa on laskelmoiva osa, joka voi toimia sielun irrationaalisen, haluavan osan tarkoitusperien vastaisesti.  Mutta jos  ihminen alistuu  halun valtaan kuuntelematta  järjen ääntä, niin  sielun kolmas osa puuttuu asiaan ja herättää ihmisessä kiukkua ja  itseinhoa.  Sokrates nimittää tätä sielun kolmatta, henkistynyttä  osaa  ”thymokseksi”,  jota  Fukuyama ei  edes yritä kääntää.  Hän  sanoo, että  ” yli kaksituhatta vuotta ennen nykyisen taloustieteen syntyä Sokrates ja  Adeimantos ymmärsivät jotakin, mitä sen  piirissä ei ole tajuttu. Halu ja järki ovat ihmisen psyyken (sielun) osatekijöitä, mutta kolmas osa thymos toimii täysin riippumatta noista kahdesta. Thymos on arvoarvostelmien tyyssija. […] Saadessaan osakseen myönteisen arvostelman ihmiset tuntevat ylpeyttä, ja ellei heille sitä suoda, he tuntevat joko kiukkua (koska uskovat olevansa aliarvostettuja) tai häpeää (koska he tajuavat, etteivät ole yltäneet muiden ihmisten normien tasalle).

Fukuyaman  Identiteetin  keskeinen termi on  thymos. Hän  on sitä mieltä, että nykyinen identiteettipolitiikka paikantuu  juuri tähän sielun kolmanteen osaan eli thymokseen. ”Poliittiset toimijat vääntävät kättä taloudellisista ongelmista […] Mutta itse asiassa  suuri osa poliittisesta elämästä liittyy vain heikosti taloudellisiin resursseihin.”

   

          

Välitila ja sijaistoimintoja

”Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi, täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä  Helsingissä postinumero 00580:n  alueella. Petteri Paksuniemi  kuvaa tuota  joutomaata novellikokoelmassa   Välitila (Kovasana  Kustannus, Turku 2019).

”Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”, kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen  ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä olisi  itse keksinyt!   Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä riemunaiheita,  mustaa huumoria ja viistoa itseironiaa.  Minä symppaan  tämän tyyppisiä kirjoittajia.

Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi menetettyään tulolähteensä sen jälkeen,  kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle  hänen  sanoituksensa  olivat vielä kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien laulujen levyttämisen.   Hän yrittää tottua omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.  Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!

Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa  novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin  iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista  ”Erään trilogian  päätösosa”.  Avioliitto on päättynyt, mies on palannut  Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin Pitkänsillan  pohjoispuolelle.  Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja syödä ulkona.  Minä vaikutuin novellin  surumielisestä lopusta. 

Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa Jouten (Avain 2011)  oli  novelli ”Lohturätti”, joka kertoi  iskelmänikkarin avioliittoon  hajoamistilasta. Hänen   lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin  Välitilasta  tuttu mies  –   Johan  Järnestedt,   joka lahjoitti  aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n  kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt  katkerasti.  Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan Matti Klingen päiväkirjasarjan.   Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä  Järnstedt on – luulosairas vai  vainohullu,  koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet lukemassa  sen  päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli tehnyt taidelakon, ruvennut  pitämään  päiväkirjaa ja   hänestä oli tullut julkkis, kun ykkössanomalehden   viikkoliite oli pyytänyt  häntä pitämään nettipäiväkirjaa lakostaan.

Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen takia, en ole päässyt  tutkimaan ovatko  iskelmänikkari  ja Järnstedt mukana  jo  Paksuniemen  ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies ( Tammi  1997).   Sen jälkeen kun  Tammella alkoi mennä  huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja  vähälevikkiset  kirjailijat, kuten novellistit ja  runoilijat, piti siivota sieltä pois,  Paksuniemen  myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat ilmestyneet pienkustantajilla.  Toivoisin että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa  ”Valitut novellit”,  jotta hänen  henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta  se taitaa olla  aika  vanhanaikainen toive. Entiseen aikaan  valittujen runojen ja kertomusten kokoelmia julkaistiin, mutta  ei enää nykyään.     Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen sivistys   alkaa olla   täysin hukassa.    Että se  on jo joutunut  jollekin  syrjäiselle joutomaalle.    Kunpa se olisi vain välitila!

 Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin  Välitila -kokoelmasta Paksuniemen  Valitut novellit -kokoelmaan, niin valitsisin  täysin  subjektiivisin  perustein  niminovellin ja  ”Johan  Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi  ”Kosketuksen”, koska se  käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen kaipuutta ja    eläinsuhteen  ( tässä tapauksessa  hyönteissuhteen)  merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä  punkista,  mutta  minun poikieni   isä oli Kouvolasta kotoisin.  ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan entisenä  folkloristiikan opiskelijana, koska se kertoo   kansanperinteen kerääjästä  J.G.Styrmanista, joka  lähti Lappiin keräämään  saamelaisten uskomuksia ja katosi keräysmatkalla.

Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin  "valittuihin", koska samastuin  täysin  novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa esseetä  sijaistoiminnoista, ja  koska  nautin  hänen  aloittamisahdistuksestaan aivan  älyttömästi.   Mitä  tahansa  kirjoitustyötä  aloittaessani oli se sitten  kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä yliopistossa ja   gradun tai romaanin kirjoittaminen, niin  olen  harrastanut  samoja   sijaistoimintoja kuin novellin   kertojakin  lukuun ottamatta  onaniaa  sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska aion  paneutua tekeillä olevan jutun  ( romaanin,  esseen, esitelmän jne.)  taustamateriaaliin. 

Ennen kuin aloitin tämän blogijutun, surffailin netissä.  Ensimmäisenä tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa oli  ihme kyllä  arvostelu  Välitilasta, tosin  kokoelman nimi oli  digihesarissa väärin:  Välitiloja!  Toivottavasti se on ollut  paperi-hesarissa oikein.  Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen  välitilaan  eli bardoon, joka kestää  viisi kuusi viikkoa,  ja  vietin  useamman tovin lukemalla   millaista  siinä välitilassa  on. Minua viehätti  erityisesti että jos  bardossa  nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys,  niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En tiennytkään että  tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita. 

Palasin bardosta etsimään  netistä  tietoja  J. G. Styrmanista. Ei löytynyt. Kävin Kansallisarkiston  sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään   Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä, että J. G. Styrman on  Paksuniemen  keksimä henkilö.  Ei kirjailijoihin voi luottaa,  ne ovat epäluotettavia kertojia.  Styrmanin  tarina oli kirjoitettu  kuin  perinteinen novelli, jossa  on yllättävä käänne loppupuolella,  novellin teoriassa  sitä  on sanottu  ”haukka-teoriaksi”.  Googletin  haukka-teoriaa.  Se löytyi,  ja sain  tietää  että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän yhdeksännessä kertomuksessa. 

 Koska  Decamerone  on  ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin  lukemaan  sitä kertomusta eilisiltana  myöhään  ja nukahdin kesken kaiken.  Tänään (21.4. 20) iltapäivällä  kello kolmen  jälkeen   käveltyäni   ensin Uutelan lenkin, paistettuani  mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni  muita sijaistoimintoja, aloin  vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua, ja  nyt kun  kello on 21.48,   lopetan kirjoittamisen.