Kansikuvataidetta 90 vuoden takaa. Tekijä taidemaalari Eeli Jaatinen, kustantaja Otava.
Lainasin "Punaisen myrskyn" kirjastosta. Siitä päätellen että kirjan etu- sekä takasivulla on leima:"Vain lukusalikäyttöön", kirja on joskus ollut arveluttavaa luettavaa. Luin kirjan viikonlopulla. Kansikuva vastasi sisältöä. Kirja kuvaa 14-vuotiaan Erkin seksuaalista heräämistä vuonna 1919. "Vallankumous teki Erkistä niinkuin monesta muustakin lapsesta aikuisen. [...]Vallankumous päästi hänessä niinkuin sadoissatuhansissa muissakin kaikkein villeimmmät ja alkuperäisimmät vaistot liikkeelle," kirjan kertoja kirjoittaa. Minua hämmästytti mm. miten estottomasti kertoja kuvasi sadomasokismia naismiliisin ( ent.nunnan) kanssa.
Punainen myrsky ilmestyi vuonna 1931. Viisi vuotta myöhemmin 31 vuotta täyttänyt kypsä kirjailija sanoutui irti teoksestaan. Hän piti sitä aloittelevan kirjailijan kypsymättömänä työnä. "Aivan erityisesti minua nyt jälkeenpäin harmittaa, että annoin vaikuttaa liikaa itseeni silloisen muotisuunnan ja menin romaanin muutamissa kohdissa liiaksi eroottisiin asioihin," hän kirjoitti.
Kun vähän googlasin, minulle selvisi, että vuonna 1931 ilmestyi Mika Waltarin Appelsiininsiemen, joka Wikipedian mukaan herätti kohua moraalittomuudellaan, koska siinä kuvattiin esiaviollista seksiä. Samana vuonna sekä Otava että WSOY hylkäsivät Pentti Haanpään Noitaympyrän. Se oli yhteiskunnallisesti vaarallinen teos, ilmeisesti sen takia, että työtön Pate Teikka loikkasi Neuvostoliittoon. Politiikka taisi vaikuttaa siihen mitä kustannettiin.
Harmillista, että minun piti palauttaa kirja tänään ( 19.10.2020) kirjastoon. Se oli ollut minulla jo neljä kuukautta lainassa, ja olisi voinut olla vielä viidennenkin kuukauden, ellei joku olisi varannut sitä. Harmittaa siksi, että se on aineistoa kirjaprojektiini, jonka nimi on "Isäni tarina". Urho Torikka oli isäni pseudonyymi, kunnes hän hylkäsi Urho Torikan sekä tämän tuotannon ( kaksi romaania ja joitakin näytelmiä) ja ryhtyi kirjoittamaan Juhani Konkkana.
Lisätietoa Eeli Jaatisesta. Nimeä ei ehkä moni tunne, mutta monen lapsuudenkodissa seinällä on ollut jäljennös tai painokuva hänen Suojelusenkeli -maalauksestaan, jossa kaksi lasta kulkee yössä hataralta näyttävän sillan ylitse ja isokokoinen ihana enkeli turvaa heidän kulkuaan.
8 kommenttia:
Anita,
muistin että isäsi käytti tuota nimeä. Mutta sinulle ei säiöynyt tuota kappaletta itselläsi? Ehkä hän oli lopulta sitä mieltä että se *on* huonoa kirjallisuutta. Mistäs sen tietää nuorena, ja olivat kuitenkin julkaisseet sen. Olitko sinä lukenut sen aikaisemmin?
Isoäidin luona oli Oiva Paloheimon aikuisten kirja Ei puu yksin pala. Joskus kun olin siellä lomalla, siis kun oli hiihtoloma tai pääsiäisloma, luin sen. Täti katsoi vähän huolestuneena lukemistani. Taisin olla liian pieni ymmärtämään kolmiodraamaa niin että kesken jäi.
Sen kumminkin tiedän, että vanhemmat tunsivat Paloheimon, ehkä olivat jomman kumman kanssa samaa ikäpolvea tai jotain. Paloheimohan kirjoitti myös yhden kirjan sisällissodasta, mutta siinä päähenkilö oli lapsi.
Isäs nimen tunsin suomennoksista.
Ripsa, tuota kirjaa ei ollut meillä kotona, ei edes kirjahyllyssä muiden kirjojen takana. Isä kieli kirjan kuin häpeällisen äpärän, eikä sen jälkeen kirjoittanut Torikan nimellä mitään. Minusta Punainen myrsky on hyvin kirjoitettu samoin kuin esikoisromaani Me sankarit. Molemmissa on nuoren miehen tunteiden paloa, jota myöhemissa ei ole eikä voikaan olla, koska se katoaa iän myötä. Isäni oli myöhemmin sitä mieltä , että alle kolmekymppisten kirjoja ei pitäisi julkaista. Hän esittää mielipiteensä Elämän antimet -nimisessä kirjassa. Sen alaotiskko oli Kirjeitä Koskenpesästä. Niissä hän kävi kirjeenvaihtoa nuoremman minänsä kanssa.
PS. En ole aikoihin kirjoittanut blogiin mitään. Sillä välin tämä blogialusta on muuttunut jotenkin omistuiseksi. Ehkä tähän tottuu.
Anita,
niin et olekaan kirjoittanut aikoihin tänne. Hyvä että saat tutkituksi ja kirjoitetuksi siellä kotonas ja kirjaasi!
Kuulostaa aivan oikealta ajatukselta tuo miksi isäs kielsi kirjansa. Semmoista on elämän puolivälissä, että ei huomaa olevansa kumminkin se sama kuin nuorenakin, vaikka ilmaiseekin itseään eri tavalla. Kun ajattelee tietenkin olevansa aikuinen. Jostain syystä ihminen aina tahtoo kiirehtiä aikuistumistaan.
Luulen että kaikista ihmisistä tulee jollain lailla tylsempiä ja urautuneita kun niistä tulee aikuisia. Ajattelin tässä sitä, että kun hän kuitenkin joutui vaihtamaan maata nuorena. Se ei ole helppo vaihe. Sitten vielä kirjoittaa entisestä elämästä kirjan!
Mikähän oli kirjallinen maisema, se tämä muotisuunta, vuonna 1931? Olen lukenut kauan sitten tuon Waltarin, eikä minulla ole siitä mitään muistikuvaa. Muistan tykänneni kyllä Tulenkantajien albumeista, joita olen nuorena lukenut.
Niitä oli kasa Ripsaluomalla vielä 1950-luvulla, sittemmin ne hävisivät sieltä. Meillä ei ollut tuota suojelusenkeli-kuvaa lapsuudenkodissa, mutta näin niitä joidenkin ystävien kotona. Olin ajatellut että painokuva on ollut kirkon kampanja jossain vaiheessa. Niin ja se laulu, joka menee että "Maan korvessa kulkevi", jota oli veisattava koulussa.
Koulu oli hankala paikka ainakin minulle.
Anita!
Vielä tuo pieni detalji isäsi kirjasta: sadomasokistista seksiä nunnan kanssa, vaikka hänestä olikin vallankumouksen myötä (?)tullut miliisi. Tuommoinen auttamatta joutuu ainakin kirjaston sensuuriin.
Oikeastaan aika hurja ajatus, kun miettii että päähenkilö on ollut vasta 14-vuotias. Olen käynyt lapsena Lintulan luostarissa, siis Suomen puolella, enkä vieläkään osaisi kuvitella nunnia miliiseinä saati viekoittelemassa sitä poikaa kaameisiin orgioihin.
Täytyypäs kysyä onko meidän varastokirjastossamme tuo teos.
Se sadomasokistinen kohtaus kirjassa 14-vuotiaan päähenkilön ja 20-vuotiaan naismilissdin ( ent. nunnan) kanssa on nuoren kirjaili9jan fantiasiaan, ja juuri sitä hän varttuneempana häpesi, kuten ihmiset yleensäkin seksuaalisia fanatasioitaan häpeävät - tai häpesivät entisinä aikoina.
Hän kirjoittaa vanhemmilleen, jotka oli jo karkotettu Siperiaan ja tuskin saivat hänen kirjettään, että "Punainen myrsky" ilmestyi juhannukseksi ja sai hyvät avrostelut. Hän kirjoitti, että " kerron siinä meidän omista kärsimyksistämme; isän vangitsemisestä, ÄIDIN VANKILASSAOLOSTA [ po. vankileirillä olosta] ja pakomatkasta Suomeen. Mielikuvitustakin mukana luonnollisesti on, eihän se muuten romaani olisi. Kirjailija ei mielestäni voi pysyä orjallisesti kiinni tosiasioissa, se on historioitsijan tehtävä. Kirjailijan täytyy aina muunnella asioita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti." Hän oli tuon kirjoittaessaan 26-vuotias ja osasi jo ottaa kirjeistään kopiot tulevaisuuden kirjallisuudentutkijaa vartan - so. minua varten. Tuskin nykykirjailijat säästävät sähköpostejaan ja Whatsapp-viestejään. Tulevaisuuden kirjallisuudentutkijoilla voi olla vaikeuksia, he eivät voi tehdä elämäke5rtateoksia, kun aineistoa ei ole.
Ripsa, yhdessä aikaisemmassa kommentissasi kysyit mikä mahtoi olla kirjallinen/henkinen maisema vuonna 1931. Se on kiinbostava kysymys. En tiedä onko kukaan sitä tutkinut. Isäni jälkeenjääneiden papereiden ynnä Tulenkantajien lehden + Tähystäjän ( kulttuurispoliittinen aikauslehti, jonka toimitussihteeri ja taloudenhoutaja isäni oli, kulttuuri-ilampiiri oli avoin ja kokeiluhehnkien 20-luvun lopusSA JA 30-LUVUN ALUSSA. Isäni lähipiiriin kuului Tatu Vaakivi, nuori kriitikko joka perehdytti nuoren älymystön freudilaisuuteen. Tatu istui usein isäni luona iltaa puhumassa kirjallisuudesta.
Vapaamielinen ja kokeileva kulttuurihenki alkoi taantua 30-luvulla sitä mukaa mitä lähemmäksi sotaa mentiin. Samanlainen kehitys tapahtui 1970-luvulla vapaahenkisen 60-luvun jälkeen, onneksi ei kuitenkaan tullut yleismaailmallista sotaa
.
Ensimmäisessä kommentissasi mainitsit Oiva Paloheimon, hän oli erittäin epoäpoliittinen kirjailija, mutta 50-luvalla hän perusti isäni kanssa jonkinlaisen kirjallisen agentuurin, joka ei menestynyt. Sen agentuurin nimi oli Kateva.
En tiedä miten sinulle tulevat ilmoitukset kommenteista tä
ällä. Minulle ne tulevat gmailin Tarjousten kautta. Ihan sattumalta huomasin, kun rupesin ihmettelemään miksei nykyään tule ilmoituksia blogin kommenteista.
Anita,
sen jo kuolleen tätini kautta olen kuullut kaikenlaista myös 1930-luvusta. Sehän oli Otavan kirjailija Eino Hosia tätini kans naimisissa. Hosia oli ainakin käsittääkseni IKL:oa ja AKS:aa vastaan. Täti taas kuului yliopistossa liberaaleihin.
Isä pääsi yliopistoon vasta 1944, sen verran nuorempi oli myös sinun isääsi. Isä oli syntynyt 1921. Isä oli selvästi oikeistolaisin neljästä lapsesta. Mutta en muista että ne puoluepoliittiset jutut olisivat keskusteluttaneet hirveästi ihmisiä.
1930-luku on ollut varmasti hankalampaa aikaa. Siis ainakin 1950-lukuun verrattuna. Toisaalta ihmiset ovat tunteneet olevansa elossa ja menevänsä eteenpäin. 1920-luvulla kärsittiin vielä sisällissodan traumoja pahasti.
Jostain syystä äiti ja isä tunsivat Paloheimon, tunsivat myös Olavi Siippaisen ja Laura Latvalan. Niitä tyyppejä kävi meillä joskus kylässäkin. Kuuntelin sujuvasti. Tätini mielestä en ehkä tykkäisi Vaaskiven kirjoista. Pitäisi edes antaa mahdollisuus esimerkiksi Yksinvaltiaalle...
:)
Lähetä kommentti