tiistaina, kesäkuuta 23, 2020

Kunnia - naisasiaa ja brittisarkasmia Rachel Cuskin tapaan


Vuosi sitten luin  Rachel Cuskin   Ääriviivat ja  Siirtymän, trilogian kaksi ensimmäistä osaa ( suom.  Kaisa Kattelus. S&S, 2018  ja 2019).  Ihastuin niihin , että  en malttanut odottaa   kolmannen  osa ilmestymistä, vaan  ostin  sen.   Sen  nimi oli  Kudos englanniksi, mikä   tarkoitti   "kirjaimellisesti sanaa ’palkinnot’,  vaikka alkuperäisessä  [kreikkalaisessa] muodossaan se  viittasi sellaisiin  laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen”, selittää nuori  opaspoika  Fayelle.  Poika  oli saanut   koulunsa parhaan oppilaan palkinnon, jonka nimi on Kudos.

Suomeksi  kolmannen osan  nimi on  Kunnia (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2020).  Faye on  selvinnyt avioerosta ja mennyt uusiin naimisiin, mikä käy selville jostain sivulauseesta. Hän matkustaa kirjallisuusfestivaaleille maahan, jonka nimeä ei kirjassa mainita, mutta minusta se maa muistuttaa Portugalia. Jakarandat kukkivat kaupungin bulevardeilla ja monilla  kuuluisilla   aukioilla,  mistä   päätellen on  kesäkuu ja kaupunki on  ilmeisesti Lissabon. Jokavuotinen kirjallisuusfestivaali pidetään esikaupungissa  meren rannalla lähellä satamaa. Jalkapalloilun  Euroopan mestaruuskilpailut ovat alkaneet ja  Englannissa on ollut  Brexit -kansanäänestys, joten vuoden täytyy  olla 2016.

Faye  ei ole     paljon    muuttunut  trilogian  kahden ensimmäisen  osan jälkeen.  Mutta jotain hän on oivaltanut  kärsimyksestä: ”kärsimys on mahdollisuus, mutta en välttämättä koskaan saisi  selville, onko niin  ja miksi, sillä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt , mitä se kenties mahdollistaa. Tiesin vain, että kärsimyksestä selviytyminen tuottaa tietynlaista  kunniaa ja vie totuuden  äärelle melkein ellei jopa täsmälleen samalla  tavoin kuin paikallaan pysyminen”, hän sanoo  naispuoliselle  haastattelijalle, joka  jaarittelee ihmissuhteistaan ummet ja lammet.  Minusta Fayen sanoissa on kirjan ydinajatus. 

Viime kesänä kirjoitin  Sanat-blogissa,  miten nautin sekä   Ääriviivoista  että Siirtymästä,  niiden  monikerroksisesta kerronnasta, joka ei tyhjene  yhdellä eikä kahdellakaan  lukukerralla. Arvelin, että kolmas osa ei varmasti tule olemaan pettymys. Mutta toisin  kävi.     Kudos jäi  minulta kesken. Ehkä se johtui englanninkielestä, jota ymmärrän vain pinnallisesti ja  Cuskin tyypillisen  englantilainen  sarkasmi jäi kokonaan käsittämättä.  Kirjan henkilöt   avautuivat   Fayelle samoin  kuin trilogian edellisessä  osissa, ja hän kuunteli  heidän   ongelmiaan kuin kärsivällinen terapeutti,  mutta  useimmiten  ilman  empatiaa.  Minua  ärsyttivät   Kudoksen   kirjallisuusihmiset   kuten:

 1) kyyninen kustantaja,  joka puhui   kustannusalan vaikeuksista – ”suurin menetyksemme on ollut  sudoku”, hän sanoi. Joskus hän huvitteli  tonkimalla  ”internetin alimpia syvyyksiä, joissa ihmiset  solvasivat  kirjoja.”  (Danten Jumalainen  näytelmä oli ”ihan perseestä”)

2) nuori kirjallisuuskriitikko, joka kehui Fayelle, että hänet tunnetaan maineen tuhoajana tai luojana: ”huono arvostelu häneltä on kirjalle kuolinisku,”  minkä jälkeen hän selvittää  kriitikon moraalisista velvollisuuksista. Hän puhuu kuin kirjallisuusessee.

3) Kirjallisuusfestivaalin johtokuntaan kuuluva nainen, jonka ”oli yhä vaikeampi hahmottaa tällaisten festivaalien tarkoitusta.” Hänen mielestään festivaaleille kutsuttiin kirjailijoita, jotka olivat loistavia esiintyjiä, mutta tuottivat  hänen mielestään kirjoja, jotka ”olivat suorastaan keskinkertaisia.”

Kun lopulta sain  Kunnian   suomennoksen   käsiini ( tarkemmin  sanottuna sähkökirjana  tabletille), ymmärsin  miten     englantilaista Cuskin ihmiskuvaus on, mutta jostain syystä en  nauttinut   hänen sarkasmistaan samalla tavalla  kuin aikaisemmin.  Minua ärsytti jopa itse Faye, joka seisoo muiden henkilöiden takana, vaikenee kuin  hyvätapainen nainen, ei rohkene  astua  esiin, mutta  kertoo  naisten tapaan selän   takaa julmia havaintojaan heistä. Miksei hän kerro omista ajatuksistaan ja tunteistaan? Meinasin jättää kirjan taas kesken,  mutta juhannuspyhinä luin  kirjan kuitenkin  loppuun.  Jotainhan  siinä  täytyi olla, kun se oli herättänyt  niin paljon   ärtymystä minussa.  Aihe ainakin oli tuttu, niin monilla kirjallisuusfestivaaleilla olin  ollut  yhtä ikävystyneenä ja ilkeämielisenä  kuin Faye.  Peilasin  itseäni häneen.  Kaiken takana oli  tietysti kateus kuten  niin usein  kirjallisuus- ja taidemaailmassa.

Suhteeni Fayeen muuttui  vähitellen myötämielisemmäksi.  Hän  avautui  kirjan  lopussa  nuorelle haastattelijalle, ensimmäiselle joka   kyseli   ja halusi kuunnella häntä  eikä vain puhunut omista  intresseistään.  Faye puhui velvollisuudesta ja vapaudesta , jonka todellista  olemusta oli miettinyt, ja tajunnut  ”että pyrkiessään   välttämään  ja lieventämään omaa kärsimystään, hän oli luovuttanut pois osan  vapaudestaan”. Hän puhui  pojastaan, joka oli muuttanut isänsä luo, sanoi että hänellä oli  raskasta  ilman poikaa. Hän  pohdiskeli sanaa, jota oli vaikea kääntää ”mutta jonka merkitys oli suurin piirtein  koti-ikävä vaikka on kotona, toisin sanoen suru jolle ei ole syytä.”     Todennäköisesti se sana oli portugalin ”saudade”, jota on yhtä vaikeata  kääntää millekään  kuin suomen ”sisua”.   Portugalilaiset puhuvat usein tuosta   tunteesta. Ehkä se on heidän kansallistunteensa, joka  on vetänyt heidät  löytöretkille  ympäri maailmaa. Faye sanoo, että ”tämä ikävä tai vaiva on luonteeltaan kuin kompassi, sen omistaja panee siihen kaiken uskonsa ja menee minne ikinä se johdattaa, vaikka ulkonaiset olosuhteet kehottaisivat  toimimaan päinvastoin.”

Kiitos Rachel  Cuskin irjan, että vietin   osan toista juhannuspäivää National   Galleries Scotlandin nettisivustolla    katselemassa Joan  Eardleyn ( 1921-1963) taidetta.  Ellen  olisi lukenut Kunniaa loppuun  asti, en olisi  ehkä koskaan  tutustunut  hänen töihinsä. 


 Joan Eardley. Two  Children 1963, Kelvingrove

 Art Gallery and Museum, Glawgow



Kirjan loppupuolella  Fayella pitäisi olla  haastattelu  televisiossa   teemasta ”Naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden näkyvyysongelma”, mutta  äänilaitteissa on jokin vika. Sillä aikaa kun  teknikko  korjaa vikaa,   naispuolinen  haastattelija   kertoo  työstään ja kiinnostuksensa kohteista.  Hän on opiskellut taidehistoriaa ja tehnyt   opinnäytetyön  skotlantilaisen  Joan Eardleystä, jonka  asema on hänen mielestään esimerkki naistekijyyden traagisuudesta, tosin erilainen kuin Louise Bourgeoisin (joka  tuli näkyväksi vasta iäkkäänä kun  hän oli  ruma, vanha ja vaaraton), tai  runoilija  Sylvia Plathin asema – ”hänhän on nyt meille kaikille varoittava  siitä, millaisen  hinnan joutuu maksamaan biologisen  tehtävänsä täyttämisestä.” 


Sillä aikaa kun teknikot ähersivät viallisten äänilaitteiden kanssa,  haastattelija pitää Fayelle   esitelmän Eardleyn  elämästä ja taiteesta, joka ei saanut tunnustusta hänen elinaikanaa. Yksi maalaus  sentään aiheutti  skandaalin, se esitti  alastonta miestä makaamassa sängyn päällä.  Maalauksen esillepanon jälkeen Eardleyn ovelle   ilmestyi  miehiä tarjoutumaan alastonmalliksi.


Haastattelija  kertoo, että hän on kamppaillut päästäkseen  asemaan,  jossa ”voi  oikaista    vääryyksiä ja muokata keskustelutapoja esittelemällä omasta mielestäni kiinnostavien naisten  töitä.”  Mutta hän ei pääse tekemään haastattelua Fayesta, koska  miesjoukko ei pysty ratkaisemaan teknistä ongelmaa.  Se on on hänestä käsittämättömältä – ”ja aikamoista kohtalon ivaa sen valossa, mistä äsken puhuimme”, hän toteaa.  Toisin sanoen hän puhui.


Se jäi  minulle hieman  epäselväksi, miksi   kirjan nimi on Kunnia.   Onko naisen kunnia  edelleenkin vaikeneminen kuten entisinä  huonoina aikoina? Vai omiiko joku jotain joka ei kuulu  hänelle?




8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Anita,

jaa että Cusk. Minulla on semmoinen käsitys, että hän on ehkä joskus ollut jollain kirjallisuusfestareilla ja olisin sattunut näkemään hänen haastattelunsa. Olen todennäköisesti myös lukenut sen viimevuotisen blogisi Cuskista.

Nyt nimi tuli esiin kun katselin listaa kirjaston e-kirjoista. Ääriviivat siellä oli. Se on vielä kesken. Kirjaston sähkökirjan osa on lievästi huojuva tapaus, ilmeisesti käyttöliittymään ei ole panostettu. Saa siitä selvän.

En uskalla sanoa itse asiasta, eli Cuskista tietenkään vielä mitään. Tuntuu kiinnostavalta. Hyvä että sinä jaksat pitää näitä nuoria naisia esillä!

Ai niin, Siri Hustvedtilla on kirja Louise Bourgeoisista, nimi taisi olla suomeksi Säihkyvä maailma (Blazing World). Siinä on mielestäni aika hyvä kirja voimakkaasta kuvataiteilijasta. On Bourgeois myös nainen, mikä ei ole ollenkaan väheksyttävä asia!

Anita Konkka kirjoitti...

Rachel Cusk oli viime vuoden Helsinki Lit - festivaaleilla. Linkki hänen haastatteluunsa Sanat-blogin viime kesäisessä Cusk-jutussa.

Lainasin äänikirjana Säihkyvän maailman, kun mainitsit sen kommentissa. Onkohan kirjan Harriet Burden Louise Bourgeoisen fiktiivinen hahmo? Bourgeoisen Hämäkki-veisto0ksen kuvasin kun kävion joku vuosi sitten Guggenheim-museossa Baskimaalla Espanjassa. Helle on pehmentänyt aivoni, en nyt muista sen kaupungin nimeä. Mutta siitä hämähäkistä on kuva jossain päin Sanat-blogia.
Yöllä rupesin kuuntelemaan Siri Hustvedtin Säihkyvää maailmaa, mutta nukahdin 15:ssa minuutissa. Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Hustvedtin, oliskohan ollut Anerikkalainen elegia, mutta ei mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä kirjasta. Tällä hetkellä olen aika innostunut Jeanette Wintersonin kirjoista, kahta kuuntelen ja viimeisimmän kirjan suomennoksen sain äsken kirjastosta luettavaksi. Sen nimi on Aikakuilu.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

joo, muistan katselleeni sen. Nimi jäi varmaan mieleen sieltäkin. Helsinki Lit esitetään muistaakseni Teemalla tai Areenalla. Tänä vuonna ei sitäkään sitten ollut.

Siri Hustvedt itse sanoi jossain haastattelussa että tottakai, ei Harriet Burden kukaan muu voinut olla kuin Bourgeois. Hustvedt kirjoittaa hyvin kuvataiteesta, koska hän on kirjoittanut siitä kritiikkiä vuoskaudet. Luin sen kirjan englanniksi muistakseni. Blazing World.

Espanjan Guggenheim on Baskimaassa, Bilbaossa. Kävit siellä silloin kun Guggenheim yritti tulla Suomeen ja otit sieltä paljon kuvia. Se Hämähäkki taisi olla etuoven lähellä.

Mulla on Cusk sähkökirjana. Voin kyllä kuunnellakin kirjaa, mutta sitten minun pitäisi olla paikallani, koska pitää olla induktiosilmukka kaulalla. Joskus kuuntelen radiosta ihmisten lukemia juttuja. Lukijan on kyllä silloin syytä olla hyvä.

Hyviä ovat semmoiset, jotka eivät yritä olla näyttelijöitä. Mutta joilla on hyvä suomenkieli hallussaan. Selvä ääntämys.

Ville H kirjoitti...

Pidän Cuskin kirjoista paljon, koska niissä on huumoria ja humaani asenne. En ole huomannutkaan että nyt on suomennettu jo kolmas osa. Siirtymä on vielä kesken. Luen sitä vähitellen koska tuntuu että ihmisten tarinoissa on niin paljon sulateltavaa ettei niitä voi ahmia kaikkea kerralla.

Anita Konkka kirjoitti...

Ville H, kiitos kommentista. Kyllä Rachel Cuskia kannattaa lukea, vaikka mulla olikin kolmannen osan kanssa vaikeuksia, koska aloitin lukeisen ebglaanninkielellä enkä ymmärtänyt sen satiirista huumoria. Onneksi kirjan on suomentanut mainio kääntäjä joka ymmäertää brittien kielellistä huumoria. Joten kolmas osa ei ollut pettymys suomeksi luettuna.

Ville H kirjoitti...

Sain siirtymän loppuun. Pidin edelleen yhtä paljon, vaikka eka osa oli siitä mukavampi että pystyi kuvittelemaan itsensä aurinkoiseen Kreikkaan.
Nyt aloitin sitten "säihkyvän maailman", koska siitä oli tässä puhetta. On kiinnostava kuvaus taidemaailmasta ja ainakin toistaiseksi helppolukuinen vaikka joissain arvosteluissa sitä moititaan. Alkaa tehdä mieli lukea siinä mainittuja filosofeja.
Harriet Burdenissa on ehkä joitakin piirteitä Louise Bourgeoisista, mutta varmaan monesta muustakin. Hyvin kiinnostavaa. Olin kaupungin taidemuseossa töissä, kun siellä oli hänen näyttelynsä. Meillä oli kotona pippalot ja saimme hänen pojaltaan lahjaksi miljoona dollaria. Miljoona dollaria jonka voi lunastaa Helvetin pankissa jos päätyy helvettiin.
Yhdessä kohtaa tuli taas mieleen Outi (Heiskanen) kun Harriet otti huostaansa milloin mitäkin tyyppejä. Outi on myös tehnyt ja myynyt taidetta piilonimillä, kuten Piilon Immi. Hyvin meni kaupaksi ja Outia huvitti ja melkein ärsytti että sai sillä nimellä paremman hinnan töistään.

Anita Konkka kirjoitti...

Minä kuuntelin kuuntelin äänikirjajana Säihkyvän maailman enkä ollut hetkeäkään sitä mieltä, että Harriet Burdenin esikuvana olisi ollut Louise Bourgeois. Kyllä se Harriet oli Hustvedtin oma kooste New Yorkin naistaitelijoista. Tämän päivän Hesarissa oli juttu siitä Louise Bourgeoisin näyttelystä Helsingissä. Harmittaa kun en käynyt silloin katsomassa hänen töistään. Jokin kirja taisi olla tekovaiheesessa, silloin ei elämään mahdu mitään muuta.
Muuten Ripsa pohtii omaa suhdetaan Cuskin Ääriviivat -kirjaan täällä: https://ripsaluoma.blogspot.com/2020/07/hunajaa-heinakuussa.html

Ripsa kirjoitti...

Anita.

joo, olen ollut vähän pyörityksessä kaikenlaisten asioiden kanssa täällä, mutta tulin just nyt kertomaan että sai sen Cuskin loppuun. Pitää mennä lisäämään tuohon nyt vielä tämä sinun tekstisi.

Yritän varjella mustasukkaisesti omaa kokemustani milloin mistäkin kirjasta, mutta tässä tapauksessa se oli aivan turhaa. Cuskin Ääriviivat oli kokolailla tyrmäävä tapaus: osan luin hirveässä helteessä ja osan kaatosateessa. Onneksi katto sentään pitää vettä!