”Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi,
täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren
romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä Helsingissä postinumero 00580:n alueella. Petteri Paksuniemi kuvaa tuota joutomaata novellikokoelmassa Välitila (Kovasana Kustannus, Turku 2019).
”Mutta juuri tietoisuus
paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta;
olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen
myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”,
kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen
ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista
köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten
nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä
olisi itse keksinyt! Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä
riemunaiheita, mustaa huumoria ja
viistoa itseironiaa. Minä symppaan tämän tyyppisiä kirjoittajia.
Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi
menetettyään tulolähteensä sen jälkeen, kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle hänen
sanoituksensa olivat vielä
kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien
laulujen levyttämisen. Hän yrittää tottua
omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella
itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään
ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.
Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!
Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista ”Erään trilogian päätösosa”.
Avioliitto on päättynyt, mies on palannut Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin
Pitkänsillan pohjoispuolelle. Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut
sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja
syödä ulkona. Minä vaikutuin
novellin surumielisestä lopusta.
Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa
Jouten (Avain 2011) oli
novelli ”Lohturätti”, joka kertoi
iskelmänikkarin avioliittoon hajoamistilasta. Hänen lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin Välitilasta
tuttu mies – Johan
Järnestedt, joka lahjoitti aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt katkerasti. Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan
Matti Klingen päiväkirjasarjan. Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä Järnstedt on – luulosairas vai vainohullu, koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet
lukemassa sen päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan
Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli
tehnyt taidelakon, ruvennut
pitämään päiväkirjaa ja hänestä oli tullut julkkis, kun
ykkössanomalehden viikkoliite oli
pyytänyt häntä pitämään nettipäiväkirjaa
lakostaan.
Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen
takia, en ole päässyt tutkimaan ovatko iskelmänikkari
ja Järnstedt mukana jo Paksuniemen
ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies
( Tammi 1997). Sen
jälkeen kun Tammella alkoi mennä huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja vähälevikkiset kirjailijat, kuten novellistit ja runoilijat, piti siivota sieltä pois, Paksuniemen myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat
ilmestyneet pienkustantajilla. Toivoisin
että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa ”Valitut novellit”, jotta hänen
henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta se taitaa olla
aika vanhanaikainen toive. Entiseen
aikaan valittujen runojen ja kertomusten
kokoelmia julkaistiin, mutta ei enää
nykyään. Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen
sivistys alkaa olla täysin hukassa.
Että se on jo joutunut jollekin
syrjäiselle joutomaalle. Kunpa
se olisi vain välitila!
Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin Välitila
-kokoelmasta Paksuniemen Valitut
novellit -kokoelmaan, niin valitsisin
täysin subjektiivisin perustein
niminovellin ja ”Johan Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi ”Kosketuksen”, koska se käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen
kaipuutta ja eläinsuhteen
( tässä tapauksessa hyönteissuhteen)
merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen
suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta
punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä punkista,
mutta minun poikieni isä oli Kouvolasta kotoisin. ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan
entisenä folkloristiikan opiskelijana, koska
se kertoo kansanperinteen kerääjästä J.G.Styrmanista, joka lähti Lappiin keräämään saamelaisten uskomuksia ja katosi
keräysmatkalla.
Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin "valittuihin",
koska samastuin täysin novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa
esseetä sijaistoiminnoista, ja koska nautin hänen
aloittamisahdistuksestaan aivan älyttömästi. Mitä tahansa
kirjoitustyötä aloittaessani oli se
sitten kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä
yliopistossa ja gradun tai romaanin
kirjoittaminen, niin olen harrastanut
samoja sijaistoimintoja kuin novellin kertojakin
lukuun ottamatta onaniaa sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska
aion paneutua tekeillä olevan jutun ( romaanin,
esseen, esitelmän jne.) taustamateriaaliin.
Ennen kuin aloitin tämän
blogijutun, surffailin netissä. Ensimmäisenä
tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen
kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa
oli ihme kyllä arvostelu
Välitilasta, tosin kokoelman nimi oli digihesarissa väärin: Välitiloja! Toivottavasti se on ollut paperi-hesarissa oikein. Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista
keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen välitilaan
eli bardoon, joka kestää viisi
kuusi viikkoa, ja vietin
useamman tovin lukemalla millaista
siinä välitilassa on. Minua viehätti erityisesti että jos bardossa nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys, niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin
olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En
tiennytkään että tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita.
Palasin bardosta etsimään netistä
tietoja J. G. Styrmanista. Ei
löytynyt. Kävin Kansallisarkiston
sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä,
että J. G. Styrman on Paksuniemen keksimä henkilö. Ei kirjailijoihin voi luottaa, ne ovat epäluotettavia kertojia. Styrmanin
tarina oli kirjoitettu kuin perinteinen novelli, jossa on yllättävä käänne loppupuolella, novellin teoriassa sitä
on sanottu ”haukka-teoriaksi”. Googletin haukka-teoriaa.
Se löytyi, ja sain tietää
että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän
yhdeksännessä kertomuksessa.
Koska Decamerone on
ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin lukemaan
sitä kertomusta eilisiltana
myöhään ja nukahdin kesken
kaiken. Tänään (21.4. 20)
iltapäivällä kello kolmen jälkeen
käveltyäni ensin Uutelan lenkin, paistettuani mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni muita sijaistoimintoja, aloin vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua,
ja nyt kun kello on 21.48, lopetan
kirjoittamisen.
6 kommenttia:
Hauska juttu! Kiitos! En muuten olisi varmaan ikinä tarttunut Paksuniemen kirjoihin, mutta nyt alkaa kiinnostamaan. Olen jäämässä eläkkeelle, sitä ennen on vain lomaa ja lomaa. Tuntuu että nyt menee kaikki aika pelkkiin sijaistoimintoihin. Meillä on pikkuhuone josta pitäisi korjata työhuone. Sen remontti on kestänyt jo kaksi ja puoli vuotta. Aina on jotain kivampaa tekemistä.
Anita,
Paksuniemestä on kyllä ollut kaikenlaista ehkä tuolla FB:n puolella. Sen käsityksen olen saanut että hän on ahkera kirjoittaja. Ehkä ei kovin paljon niin kutsutussa julkisuudessa, mikä sellaista vielä on. Siis kirjailijoille.
Mutta tuo toinen aihe on huolestuttava kuin mikä tahansa näinä henkisesti köyhinä aikoina. Ehkä ihmiset rupeavati viruksia pelätessään ja yksinäisyydessä kaipaamaan enemmän lukemista. Sellaista keskittynyttä olemista, joka auttaa pitämään pään jollain tavalla pinnan yläpuolella ja toimintakykyisenä.
Kaipaan siis kirjastoa ja uimahallia. Kumpikaan ei vielä toimi. Olisi olemassa joku palautuslaatikko kirjoja varten, ehkä, mutta lukiessani siitä, en löytänyt mistään semmoisa että palautuslaatikko olisi pantu sinne takaisin.
En ole kyllä käsittänyt sitä, miksi runot ja novellit ja esseet (?) on ollut pakko siivota kustannusohjelmista pois. Mutta ehkä sillä siivoamisella on voitu olla palkkaamatta joitakin kustannusttalon työntekijöitä. En usko että kirjailijoiden työn tulosten julkaiseminen on voinut olla se kallein asia.
Mutta tietenkään en käsitä kustantamisesta yhtään mitään. Sen pitää tuottaa käsittääkseni voittoa, että sillä voidaan sitten julkaista lisää kirjoja?
Kommentteja
1. Ville H:lle. Mulla on nyt sijaistoimintoja, kun pitäisi tehdä yksi videojuttu, ihan helppo ja pieni juttu, kiinnostavakin, mutta rupesin pesemään ikkunoita.
2. Ripsalle, eikö Vaasassa ole kirjastot vieläkään auki? Kyllä meillä on kirjasto ollut auki jo viikon, ehkä ylikin, ja olen köynty siellä kaksi kertaa hakemassa varaamiani kirjoja. Uimahalli ei ole vielä auki, mutta eiköhän tuo aukea ensi kuun alussa. On alkanut tuntua kevyemmältä, kun ei enää meitä vanhoja "velvoiteta karanteenin kaltaisiin olosuhteisiin" valtioneuvoston sanoilla. Jälkeenpäin selittivät että se oli suositus, ei käsky. Vatioisivat sanojansa paremmin!
Olen kyllä kauhean ahdistunut, kun Ninni sairastaa, kaksi kertaa jo käyty lääkärissä eikä sairauden syy ole selvinnyt, huomenna pitäänee mennä kolmannen kerran, m koska se on lakannut syömästä ja käymästä vessassa. Se käy kyllä joka päivä pari iolme kertaa istumassa ruokakuppiensa ääressä ja miettimässä syökö vai eikö, ja sitten kääntää selkänsä kupeille. Tätä on jatkunut perjantaista asti, kun yritin syöttää sille lääkärin määräämiä lääkkeitä. Se suuttui eikä tule mun luokseni enää. Ehkäs ajattelee että yritän myrkyttää sen. Ties mitä sen pienessä päässä liikkuu.
Kustantamisesta sen verran, että paperikirjat myyvät huonosti nykyään, mutta äänikirjat hyvin. Multakin yksi tanskalainen äänikirjojen kustantaja, jolla on sivuosasto Suomessa, pyysi oikeuksia 70-90-luvulla julkaistujen kirjojen äänikirjoina julkaisuun. Kustantaminen on bisnestä. Kun ihmiset eivät enää osta viihdettä niin paljon kuin ennen, niin kustantajat eivät pysty julkaisemaan runoja ja muuta vähälevikkistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin ennen. Kun ei ollut telkkaria eikä tietokonepelejä, Netflixiä, YouTubea, Somea ynnä muita ajankulutusmuotoja, niin kirjoja myytiin.
Aikoinaan isänikin Riisutuista naamioista ensipainatus oli 16 000 kappaletta. Se oli sota-aikaa, silloin ei ollut muita huveja kuin kirjat. Tanssiakaan ei saanut. Mutta elokuvissa sai käydä. Luen parhaillaan hänen sota-ajan kirjeenvaihtoaan. Kiinnostavia ovat.
Anita,
mutta juuri tuohan mulla on, Riisutut naamiot. Divarista löytynyt, mutta se ei heti napannut, täytyy katsoa mitä tapahtuu mun lukemattomille kirjoille, jos tää karanteeni jatkuu vielä pitempään. Tuossa mun kappaleessa lukee että painettu 1944. Siis kyse ei ole luettavan kirjan laadusta, vaan siitä, että kirjamakuni on ruvennut heittelehtimään aivan kuin sokeribalanssini olisi pielessä, mitä se tuskin on. Karanteenin ansiota.
Lukemista kyllä on. Satuin menemään kirjastoon juuri ennen karanteenia.Ja sitten on näitä kirjoja, joita olen löytänyt jostain, jotka ovat sitten jääneet uudempien kirjojen tai muiden projektien jalkoihin.
Kyllä Ninniä nyt joku estää syömästä muu kuin vihoittelu. Lähteekö siltä karva? Ovatko sen korvat ja silmät OK? Mutta kun olet käyttänyt lääkärillä, niin kai se tiesi mitä lääkettä antoi. Oliko sillä ajatus siitä mikä Ninniä vaivaa? Kyllä eläinlääkärit ymmärtää aivan hyvin kuin ihmislääkäritkin, mutta olen ollut joskus huomaavinani että eivät ehkä niin monisanaisesti selitä kuin ihmislääkärit. Oletan että se taas johtuu siitä, siis kommunikaatioero ihmis- ja eläinlääkärin välillä, että ihmislääkärin hoitava instrumentti, yksi muiden joukossa, on puhe. Lääkärit opetetaan suostuttelemaan.
Sen Ninni tietysti tajusi että lääkkeellä ja lääkärissä käynnillä oli yhteys. Eivät eläimet ole tyhmiä. Ihmisetkin ovat eläimiä mutta monesti huomattavasti enemmän tyhmiä kuin mitä me kutsutaan eläimiksi. Se voi siis ihan vain olla epäluuloinen.
Pidän peukkuja. Puhu Ninnille ja silittele. Älä lähde pitemmäks aikaa ulos. Eläkä käyttäyty epäluuloa herättävästi!
Äh: mulla on tää uusvanha kone ja koko ajan tulee näitä kirjoitusvirheitä. Anteeksi. Se johtuu vain siitä, että alakerran ja yläkerran näppikset ovat erilaiset.
Mutta siis Ninni tahtoo sanoa" Älä käyttäydy niin että epäluuloni heräävät!" Sitten Ninni kääntyy ympäri ja lisää vielä: " Vaikka sanoisitkin, että et yritä pakottaa minua syömään noita kamalia myrkkyjä, joita se mukamas mukava lääkäri antoi, niin jos ajattelet salaa että aiot saada minut niitä syömään, niin: OSAAN LUKEA AJATUKSIASI!" Noin Ninni todennäköisesti ajattelee.
Toivon totisesti että on kyse jostain tilapäisestä huonokuntoisuudesta, sillä kissan saaminen ottamaan lääkettä on enemmän kuin pelkkä tahtojen taistelu. Meillä tarvittiin vähintään kaksi aikuista ja mahdollisesti yksi lapsi ynnä viltti mihin katti kiedottiin, ennen kuin onnistuttiin antamaan katille antibiootti...
Mutta ne meidän oranssit kissat olivat tolkuttoman vahvoja kissoja. Ne tappelivat itseään isompien jokirottien ja rusakonpoikasten kanssa. Ja osasivat tapella yhdessä.
Ei napannut Riisutut naamiot minuakaan, nuo 30- luvun oikeistoradikaalien sekoilut. Kun kun toista viikkoa sitten luin isäni kirjeitä vuodelta 1944, jolloin hän kirjoitti Riisuttuja naamioita, yritin lukea sitä kirjaa, mutta kesken jäi. Edellisenä vuonna hän oli kirjoittanut Kulkurin kesän, jota myytiin useita painoksia. Keskellä kesää myytiin 5000 ensipainos loppuun parissa viikossa, mikäli muistan oikein.
Kävin eilen Ninnin kanssa kolmanen kerran eläinlääkärissä, sen paksusuoli alkoi toimia, kun se kuuli että siitä täytyy ottaa röntgenkuva ja se maksaa. Kaiken kaikkiaan käynti olis tullut maksamaan noin 400 euroa, mutta, mutta Ninin suolentoiminta säästi minulta runsaat pari sataa euroa.
Eläinläääkärin vastaanottotila on niin kauhea tila, että Ninnin suoli alkaa toimia siellä joka kerta. Se jäi nesteytykseen neljäksi tunniksi, sen jälkeen sillä oli sudennälkä. Jonkinlainen välitila tämäkin.
Lähetä kommentti