Lisää patsaita

Kun eilen pyöräilin Herttoniemen lävitse, näin että enkeli (eli Samontrahken Niken kopio, kuten Yrttimaan tarhuri huomauttaa edellisen postauksen kommenteissa ) on vapautunut kettingeistä ja lentänyt johonkin pihaan tai puutarhaan. Liikkeen sisäänkäyntiä vartioivat leijonat ovat vielä jäljellä.

Leijonalla on salaviisas ilme. (Klikkaa kuvat isommiksi). Tämänkin kopion alkuperä on luultavasti Kreikassa.

Tämän lempeän leijonan tapasin museon sisäänkäyntiä vartioimassa Rhodoksella, jonka kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin kuusi viikkoa yhtenä talvena. Museon sisällä oli lasikaapissa viehko nainen, jonka kuvasin edestä ja takaa.


Ehkä lasikaapin nainen on
nymfi Echo ( Kaiku), joka rakastui Narkissokseen, mutta ei saanut tunteelleen vastakaikua, koska Narkissos ei pystynyt rakastamaan ketään muuta kuin itseään.










Tuima on päivittänyt patsaslistan. Käykää katsomassa millaisia patsaita muut bloggaajat ovat tavanneet.

Mietelause jostain blogista: "Linkittäminen on altruismia." Minun linkkilistani oikeassa sivupalkissa on retuperällä. Mitä pitempi lista, sitä enemmän työtä teettää sen ajan tasalla pitäminen. Sen päivittäminen on seuraavan sadepäivän urakka.

Patsaita

Tuima haastoi kesäkuun alussa katselemaan, kuvaamaan ja julkaisemaan blogissa suosikkipatsaiden kuvia.
Tämä Niilo Hyttisen ehdotus ratsastajapatsaaksi saattaa olla patsassuosikkini ( klikkaa kuva isommaksi) - mutta kesä on vasta puolivälissä, eikä sitä voi tietää millaisia patsaita/veistoksia sitä vielä kohtaa kesämatkoillaan.

Hyttisen patsaan tapasin viime viikolla Espoon Emmassa, jossa kävin Alisan ( 12 v.) kanssa katsomassa Tapièsin näyttelyä. Samalla tuli katsottua Saastamoisen säätiön taidekokoelma, johon Hyttisen "ehdotus" kuuluu. Kokoelma antoi hyvän läpileikkauksen siitä mitä Suomen taiteessa on tapahtunut viime vuosisadan alusta alkaen. Vuosisadan alkupuoli : tummaa ja raskasta öljymaalausta ( kuin Sibeliuksen sinfoniat joista en pidä, kuten en Gallen-Kallelan maalauksista enkä koko Suomen taiteen "kultakaudesta"). Vuosisadan puolivälin jälkeen 60-luvulla tapahtuu kummia, värit kirkastuvat ja taiteilijoiden mielikuvitus vapautuu. Esittävä taide kuolee, esinetaide syntyy. Taide muuttuu mielenkiintoiseksi , minun mielestäni. Koskahan suomalainen proosa vapautuu esittävyydestä ja muuttuu mielenkiintoiseksi?

Tämän päättömän ja kädettömän enkelipatsaan tapasin Herttoniemen teollisuusalueella, kun pyöräilin yhtenä päivänä Marimekon tehdasmyymälään. Tämä enkeli oli sidottu kettingillä
maljakkopylvääseen, muuten se olisi varmaankin lentänyt tiehensä. Enkelin likaisella hameenhelmalla oli juomatölkki ( klikkaa kuva isommaksi). Enkelin kurja jama puhutteli minua.

Kalajuttu

Laituri Ruotsinpyhtään ruukilta. Varteenotettava varoitus: "Älä hyppää pää edellä avantoon." Eikä sinne pidä mennä yksin. Kävin tuolta laiturilta uimassa viime viikolla, avannosta ei tosin näkynyt jälkeäkään, minkä voi todeta kuvasta. Lisää Ruotsinpyhtäältä alla olevassa albumissa. Lisätty 17.7. Täältä voi hankkia oman slide show -albumin

Se kalajuttu on Steven Hallin Haiteksti, englanniksi The Raw Shark Texts (suom. Kaijamari Sivill) jonka luin tänään kun satoi tihkua Sateisen kesän hyvä puoli: ei ole pakko lähteä ulos, vaan voi lukea. Kirja alkoi kiinnostavasti. Nuori mies nimeltä Eric Sanderson on menettänyt muistinsa. Psykoterapeutin diagnoosin mukaan häntä vaivaa psykotrooppinen fuuga, joka tarkoittaa pakkovaellusta. " Fuugatilaan joutuneet ihmiset ottavat ja lähtevät, karkaavat. Elämästään, omasta identiteetistään, kaikesta, psykoterapeutti selittää.

Nuori mies lukee vastoin psykoterapeutin kieltoa kirjeitä joita hän saa päivittäin entiseltä minältään, ensimmäiseltä Eric Sandersonilta, joka selittää että muistinmenetyksen syy on ajatuskala, " ludoviciaani." Ensimmäinen Ericin mukaan ludoviciaani on petokala, hai "yhteiskunnan ja kulttuurin avarissa, lämpimissä lammikoissa" siinnyt itsekäs meemi , jonka ravintoa ovat ihmisen muistot ja perimmäinen itseys. Se sammuttaa ihmisen aivoista virran.

Ensimmäinen Eric varoittaa toista Ericia internetin vaaroista ja neuvoo miten hän voi suojautua ajatuskaloilta. Muun muassa kaunokirjallisuus on hyvä suojautumisväline, koska ne "luovat kuvitteellisia virtoja ihmisiin ja tapahtumiin, joita ei ole koskaan ollutkaan [...] Tuloksena on lasin ja peilin labyrintti, joka vangitsee varomattoman kalan pitkäksi aikaa."

Alun luettuani ihmettelin miksi kirja on luokiteltu kirjastossa jännitysromaaniksi ja laitettu bestseller-hyllyyn( laina-aika 1 viikko, ei voi uusia), mutta lopussa ymmärsin miksi näin on. Hall hukkasi alun älyllsien haasteen, loppu oli toiminnallista viihdettä.

Kirjan kohderyhmä: ne jotka ovat eläneet nuoruuteensa netissä ja pelanneet roolipelejä ja MUDia ( kts. Sherry Turkle: Life on the Screen). YouTubesta voi käydä katsomassa The Raw Shark Texts -videota.

Ja täältä löytyvät muut kirjaan liittyvät YouTube-videot.

Ensimmäinen vilppini

Kuvassa Eino Leinon patsas Espalla Runon ja suven päivänä, joka on Eikan syntymäpäivä. Kukkia patsaalle laskemassa Eino Leino -seurasta Hannu Harju ja Helsingin kirjailijoista Leena Laulajainen. Klikkaa kuva isommaksi niin näet pulun Eikan kengän juuressa ja lokin hänen päänsä päällä.

60-luvun alussa kauniina kesäiltoina patsaalla kokoontui "Eikan pumppu." Kukaan eikanpumppulaisista ei tietääkseni ole vielä kirjoittanut muistelmiaan. Olisi jo aika.

Ensimmäinen vilppini liittyy Eino Leinoon. Olin alakoulussa, ensimmäisellä tai toisella luokalla kun opettaja kyseli oppilaiden lempilauluja. Lasten suosikkeja olivat siihen aikaan Mikkihiiri merihädässä ja Pieni ankanpoikanen joka uiskenteli lumpeenlehden eessä. Lempilauluni alkoi sanoilla: Tuima on tuuli. Kun tuli minun vuoroni vastata, sanoin että lempilauluni on Pieni ankanpoikanen. Valehtelin koska en halunnut joutua naurunalaiseksi luokan edessä.

Tänään kuulin kun joku lausui radiossa:

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Se oli Eino Leinon Lemminkäisen äiti. En ole tähän päivään mennessä tiennyt että se oli Leinoa. Tai jos olenkin tiennyt niin olen unohtanut sen. Ajattelin, että olipa minulla lapseksi outo maku, ei ihme että halusin salata lempilauluni opettajalta ja luokkatovereilta. Minusta oli kehittynyt vilpistelijä. Vaikka olin kovapäinen, jotain sentään koulussa olin oppinut, ainakin sen että ei pidä paljastaa muille todellisia ajatuksiaan ja mieltymyksiään, mikäli ne poikkeavat yleisestä linjasta.