Eroottisia kuvia

 Tiina Pystynen. Kamelilla ratsastajat. 2008 ( viivasyövytys ja akvatinta)

Tiina  Pystysen  eroottisen kuvien näyttely  on  Johan  S -gallerissa, Eteläranta 14 tämän  kuun 11. päivään asti.   En  sanoisi kuvia pornoksi, vaikka niiden   lähdemateriaalia   on  ollut     pornografia  maailmantaiteessa kautta aikojen.     Kuviasta voi käydä   ilahtumassa  samalla kun  käy  ostoksilla  torilla. 

 Krokotiilit 2009 ( viivasyövytys ja akvatinta)

Kaikki työt,  joita on näyttelyssä  101, ovat  myynnissä eivätkä ole hinnalla  pilattuja ( 80-300 euroa). Näyttelyn kuvat  sisältyvät  kirjaan Lemmentanssit hintaan 24,90 euroa.    Kirja  on  tämän syksyn uutuuksia,  jota ole vielä   ehtinyt lukea/katsella. Kustantajan  esitteen mukaan kirja  on: " Rakkauden ABC-kirja kiihkon ensilieskoista yhteiseen katkeroitumispisteeseen. Pidäkkeetöntä sanaa ja kuvaa, joka työntyy suhteen jokaiseen koloon."

Kuvattu viime viikolla Johan S -galleriassa  tekijän luvalla.

Taideopiskelijan kosto

Valokuvatorstain 142. haastesana kosto  ei ole kovin inspiroiva.

 Jotain sentään  löytyi.

Lähikuva kostosta.

Runopahka

Helsingissä Paasikivenaukiolle Alkon eteen on lyhtypylvääseen ilmestynyt metallipahka. Se on Karo Kollwitzin runoveistos Textmachine. Kun painelee nystyröitä, veistoksesta alkaa kuulua runoa. Minä painoin numero vitosta, koska se on minun numeroni. Veistos alkoi lausua:

Olen tyttö, ihanaa

noussut maalle äskettäin

santaisin rautakaurapäin,

...

ilo pirskahtelee, pistelee

joka naarmussa:

voi ei, tämä on kyllä

liikaa, ihanaa!

Se oli Merja Virolaisen runoa. Kuuluvuus iltapäiväruuhkassa oli kyllä aika kehno. Kannattaa käydä kuuntelemassa runoja hiljaisempaan vuorokauden aikaan. Veistoksen valikoimasta löytyy Jim Avignonia & Jon Burgemania, Sanna Karlströmia, Saila Susiluotoa, Jacques Palmingeria, Joni Pyysaloa, Mikko Viljasta, Tom Comboa, Helena Sinervoa, Anu Rinkistä, Jyrki Kiiskistä, Anni Sumaria, Jouni Inkalaa, Antti Ritvasta, Riina Katajavuorta, Eino Santasta, Tiina Krohnia

Kadonneita hahmoja

Markus Kasemaan Hahmoja.

Juhannusviikolla olin matkalla Luxemburgiin. Ryanairin bussin lähtöön oli tunti aikaa. Kulutin sen ajan kuvaamalla tarttolaisen Kasemaan ihmishahmoja tamperelaisella kävelykadulla. Tänään kuulin Ylen kulttuuriuutista, että puolet hahmoista on kadonnut viime yönä. Onko joku köyhä taiteenrakastaja vienyt ne?

Yksityiskohtia Kasemaan tilataideteoksesta.

Taiteesta puheenollen. Kävin jokin aika sitten toistamiseen katsomassa Suuntana surrealismi - näyttelyä Helsingin Tennishallissa. Koska näyttelyä ei saa kuvata, en ottanut kameraa mukaan, vaan muistikirjan. Kirjoitin seinää vasten muistiinpanoa André Bretonin sanoista: " Uskon että tulevaisuudessa nämä kaksi tilaa, uni ja todellisuus, jotka ovat näköjään niin vastakkaisia, yhdistyvät ja muodostavat uuden absoluuttisen realiteetin - surrealiteetin." Kirjoittaminen keskeytyi, kun salivahti tuli sanomaan, että seinää vasten ei saa kirjoittaa. Minä ällistyin. Se oli tukeva betoni- tai tiiliseinä, ei varmaan olisi kaatunut tai mennyt muulla tavoin pilalle, vaikka käytinkin sitä kirjoitusalustana. Minulle tuli hieman surrealistinen olo.

Lue tarkempi selonteko surrealismi-näyttelystä Fifistä: Kärsimys synnyttää surrealismia. Linkki Fifin artikkeliin löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot, jonne lisäilen toisinaan

Googlen syötteenlukijasta löytämiäni juttuja, jotka kiinnostavat minua.

Suuntana surrealismi-näyttelyn taideteokset löytyvät netistä Israel Museumin Vera ja Arturo Schwartzin kokoelmasta.

Kielletty kuvaamasta

Tennispalatsin surrealismi-näyttelyssä ei saa kuvata edes näitä seinätekstejä! Heti tuli salinvartija huomauttamaan, että kuvaaminen on kielletty. Olen ennenkin ihmetellyt Hesingin taidemuseoiden kuvauskieltoa. Se ei minun järkeeni mene. Miksi se on ja mihin se perustuu? Amatöörikamera on muistiinpanoväline. Mikseivät näyttelyissä kävijät saisi kuvata sillä ilman jalustaa ja salamavaloa? Olisin kysynyt sitä museonjohtaja Janne Gallen-Kallella- Siréniltä, mutta hän ei ollut paikan päällä. Kaikki silmäätekevät ovat lomalla tähän aikaan vuodesta.

Meret Oppenheim on näyttelyn harvoja naistaiteilijoita. Kuvassa hänen Oravansa ( The Squirrell), pehmoveistos jota en saanut kuvata. Kaappasin kuvan täältä.

Kymmenen vuotta sitten Meilahden taidemuseossa oli Oppenheimin töiden näyttely. Hänestä tuli kuuluisa , kun hän teki karvaisen teekupin (Object, Le dejeuner en fourrure). Teos herätti ihastusta, mutta hän ei jatkanut samalla linjalla, ei luonut "meret oppenheimilaista" tyyliä, vaan vaihtoi tyyliä, kokeili uusia asioita, ja niin hänet unohdettiin yhtä nopeasti kuin hänestä oli tullut kuuluisa, eikä hänen töitään pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Hänellä oli pitkä, lähes parikymmentävuotinen masennuskausi, jonka aikana hän teki hyvin vähän taidetta, ei jaksanut eikä pystynyt. Minua kiinnostaisi tietää mitä hän teki niinä vuosina, miten eli ja tuli toimeen. Oppenheimin ura oli tyypillinen naistaiteilijan ura. Taidehistoriassa hänet muistettiin ennenkaikkea kuuluisien miestaitelijoiden (Giacometti, Max Ernst, Duchamp, Man Ray jne.) muusana ja rakastajattarena. Vasta kuolmansa jälkeen hän on alkanut saada arvostusta itsenäisenä taiteilijana.

Man Rayn näkemys Meretistä, halun kohteesta ja muusasta.

PS. Vera ja Arturo Schwartzin dadaistisen ja surrealistisen taiteen kokoelma, josta Tennishallin näyttely on koostettu, löytyy Jerusalemin Israel-museon modernin taiteen sivustolta. Tennishallissa on esillä mm. Duchampin tunnetuimmat työt: pisuaari ja viiksekäs Mona Lisa.

Aion käydä näyttelyssä uudemman kerran yrittämässä salakuvaamista. Surrealismi ovat nuoresta asti ollut minun suosikkini, niin runoudessa kuin kuvamataiteessakin, koska unet ovat sen keskeistä materiaalia. Järkiperäiset suomalaiset eivät ole koskaan ole oikein osanneet arvostaa surrealismia - eivätkä unia. Niitä on pidetty turhanpäiväisenä huuhaana.

Iltapäiväkahvit

Kuvapäiväkirjasta

Kävin iltapäiväkahvilla Luxemburgin modernin taiteen museossa, Mudamissa. Sieltä saa taiteellista cappucinoa.

Mudamin ikkunamaisema 1. Vasemmalla uuden parlamenttirtalon nurkka,

konserttitalo, oikealla vanha parlamenttitalo ja hotelli.

Belgialaisen Wim Delvoyen ( s.1965) ikkuna goottilaisessa kappelissa jonka hän on rakentanut Mudamin sisätiloihin (klikkaa kuvat isommiksi). Katso myös Delvoen kotisivu.

Mudamin pääsalissa on tämän kesän ajan näytteillä venäläisen Nikolay Polisskyn puukonstruktioita. Venäläiset ovat puurakentamisen mestareita. Sivuhuoneessa voi katsella videolta, miten Polisskyn työt ovat syntyneet.

Paikka jossa vihdyin pitkään, Jerszy Seymorin työpaja: Coalition of Amateurs. Siellä vallitsi kotoisa epäjärjestys. Kuvassa sitä ei näy. Kuvat valehtelevat aina.

Toinen paikka jossa viihdyin: nykytaiteilijoiden kirjoje ja lehtien ynnä muiden julkaisujen näyttely Beyond Kiosk: Modes of Multiplication. Oli muuten ainoa sali, jossa vartija tarkkaili minua haukan silmin. Arvasi varmaankin että mieleni teki kovasti pihistää patafyysikkojen lehti sekä kirja jonka nimi on Pie Bible.

Näkymä Mudamin ikkunasta 2. Linnunpoikanen vanhan linnoituksen muurin päällä.

Ahaa, taidetta!

Parempi pyy pivossa kuin oksalla.( Klikkaa kuva suuremmaksi)

Kuvattu Haihatuksen kesänäyttelystä viime vuonna. Haihatuksesta lisää:

http://www.haihatus.net/

Valokuvatorstain 133. aihe on Ahaa

Saviveistoksia

 Kolleketiivinen keho: Ihme-projekti 2009 Helsingissä. ( klikkaa isommaksi)

Huomenna ( tiistaina ) on  viimeinen mahdollisuus  nähdä mitä ihmiset ovat  tehneet kuvanveistäjä  Antony  Gormleyn  kanssa 160 000 kiloa painavasta  pienen kerrostalon kokoisesta savikuutiosta.   Savityöt ovat  näytteillä  Kaisaniemen kentällä olevassa  teltassa.  

Yksi    näyttelyn monista  taruhahmoista.  Kiinnostavaa   katsella  mitä kaikkea   ihmisten kollektiivisessa  tajunnassa liikkuu.

Välipäivien kuvia 1

Frank Stellan veistos Sarreguemines, 1993 luxemburgilaisen pankin etupihalla. Veistos on niin ruma, että se on miltei sympaattinen. Veistoksen jalustassa on saksankielinen laatta jossa kerrotaan, että Stella on intohimoinen sikarinpolttaja ja että hän on saanut inspiraation veistokseen sikarinsavun spiraalimaisista kierteistä.

Sarreguemines toiselta puolen. Kiertelin ja kaartelin sitä, mutta en nähnyt sikarinsavun kierteitä. Pikemminkin romuläjän. Sormia alkoi paleltaa, kun kuvasin sitä. Oli aurinkoinen ja tuulinen päivä, pakkasta kolme miinusta. Mikään otos ei ottanut onnistuakseen. En osaa virittää kameraa kirkkaisiin valo-olosuhteisiin, ohjeet kun jäivät Helsinkiin. Siellä valo on harmaampaa ja pehmeämpää ja kuvat onnistuvat paremmin.

Näin Frank Stellan maalauksia Pompidou-keskuksessa ensimmäisellä Pariisin matkallani kauan sitten ja ihastuin hänen töihinsä. Siihen aikaan hän oli minimalisti. Hän oli sitä mieltä, että "Aina silloin kun maalaukset muuttuvat hyvin monimutkaisiksi, kuten abstraktin ekspressionismin ja surrealismin tapauksessa kävi, paikalle saapuu joku joka maalaa yksinkertaisia kuvia, joku joka pyrkii pelkistämään." ( Lähde: Kiasman Kiertokoulu). Hypo-Vereinsbankin edustalla olevasta veistoksesta päätellen Stella on muuttunut sitten nuoruutensa päivien barokkiseksi taiteilijaksi.

Yksityiskohta Sarregueminesista

PS. En tiedä miten luxemburgilaisilla pankeilla menee nykyään, pystyvätkö ne ostamaan taidetta enää? Kun pankeilla menee huonosti, taiteilijoillakin menee huonosti. Taide on suhdanneherkkä ala, sekä talous- että maailmanpolitiikka heijastuu siihen, toisin kuin kirjallisuuteen.

Puu kasvoi sisään

14.luukku
Martti Aihan veistos Sara Hildenin museossa Tampereella

Octavio Paz: PUU KASVOI SISÄÄN

Otsaani kasvoi puu,
se kasvoi sisään.
Sen juuret ovat suonia,
hermoja oksat,
ajatuksia sekavat lehdet.
Kun silmäät sitä se syttyy,
sen hedelmät
ovat varjossa veriappelsiineja,
kirkkauden granaattiomenoita.
Ruumiin yössä
sarastaa
Siellä, otsani sisällä
puu puhuu.
Tule! Kuuletko sen?

Kotka vai aurinko, suom. Jyrki Kiiskinen ja Jukka Koskelainen (Tammi 1996). He kertovat käänteensä Pazin runoja helsinkiläisessä kahvilassa, jossa he tapasivat viikottain aina samalla kellonlyömällä parin vuoden ajan. Octavio Paz sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990.

Minulla on ollut unelmani

Helsinki, Lapinlahden puistikko. Ihminen nousee roskalaatikosta. Arvo Kustaa Parkkilan näköispatsas. Tekijä Oskar Mikans.

William Carlos Williams. Torstai

Minulla on ollut unelmani, kuten muillakin,
eikä siitä tullut mitään, joten
pidän nyt jalat huolettomasti
maassa kuin kasvit
ja katson taivaalle.
Tunnen vaatteet ympärilläni,
ruumiini painon kengissäni,
hattuni reunuksen, ilman joka kulkee nenästä
sisään ja ulos - ja päätän etten uneksi enää.

Kokoelmasta Kevät ja kaikki, suomentanut Markus Jääskeläinen ( Nihil Interit 1999)

Pimeä aika

Minna Herrala. Selätän ikävät ajatukset( jotka pyrkivät pintaan). Akryyli 2008

Kuvasin Minna Herralan maalauksen Vaasan taidemuseossa, jossa avattiin viime viikolla seinäjokisten taiteilijoiden näyttely Vanhat pojat. Näyttelyn muista vanhoja poikia ovat Herralan lisäksi Heikki Mäki-Tuuri ja Seppo J. Tanninen, molemmat tuttuja taiteilijoita vuosien takaa.

Tänään on Itsemurhan tehneiden muistopäivä. Kun kävin Vaasassa, ajattelin Leif Färdingia, vaasalaista runoilijaa joka teki itsemurhan 25 vuotta sitten. Hän meni metsään jonain marraskuun pimeänä päivänä, söi unilääkkeitä ja sytytti kynttilän otsansa päälle ja nukkui pois, sanan mukaisesti. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä. Kaunis itsemurha. Hänen viimeisiä runojaan oli tämä:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,
tahdon sammaleen syleilyyn,
tahdon myyräksi maan multiin.
Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla
ja lakata olemasta tämä kipu.

Runo sisältyy Färdingin postuumiin kokoelmaan Ihan kuin ihminen kuuntelisi, josta Antti Nylén sanoo Valittujen runojen jälkisanoissa, että se on "kirjallisuuden ihme [...] mielestäni ainutlaatuinen ja unohtumaton teos suomalaisessa runoudessa."

Ystävät kertovat Lefasta YLEn Elävän arkiston nauhalla. Tutustuin Lefaan Vanhalla, jossa nuoret kirjailijat ja taiteilijat tapasivat toisiaan 60- 70-lukujen vaihteessa. Hän oli buddhalainen taolainen, ainoa tuntemani ihminen, joka oli lukenut nuoruuteni mielifilosofin Emersonin esseet Hän opetti minulle jiniä ja jangia, selitti että jin oli väistyvä, märkä, pimeä, naisellinen voima. Eli kaikkea sellaista mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva ja etenevä maskuliininen voima. Eli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta en voinut tolla. Väittelin hänen kanssaan siitä sortaako taolaisuus naisia. Hänestä oli hauska väitellä kanssani. Olimme eri mieltä myös yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaaalisuuden ilmentymä. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä ihmisiä on liian vähän, siksi sortoa, väkivaltaa ja sotaa on niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi. En tavannut häntä sen jälkeen muutti takaisin Vaasaan, joka on kova paikka runoilijalle, kuten eräs ystävä YLEn nauhalla sanoo.

Kuvasta Greta Garbo, joka esitti Anna Kareninaa, Leo Tolstoin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa. Anna Karenina ajoi elämänsä umpikujaan suuren ja itsekkään rakkautensa takia ja heittäytyi junan alle, kun hänellä ei ollut muuta ratkaisua näköpiirissä. Romanttinen ratkaisu romaanissa, mutta todellisuudessa vähemmän romanttista veturinkuljettajille ja matkustajille, jotka odottavat junassa, että "henkilövahinko" korjataan pois raiteilta. Ei epätoivoinen ihminen ajattele veturinkuljettajan tunteita eikä matkustajia jotka myöhästyvät kuka mistäkin jatkoyhteydestä. Paluumatkan Vaasasta tulin junassa jolle sattui "henkilövahinko". Naapurimatkustaja totesi tyynesti, että taas joku joka päätti päättää päivänsä. Se oli kolmas viiden kuukaden aikana. Ne kaksi muuta kertaa sattuivat Helsingin metrojunassa kesällä. Tilastojen mukaan itsemurhat ovat Suomessa vähentyneet. Ehkä on vain huonoa onnea, että lyhyen ajan sisällä olen joutunut kolme kertaa itsemurhavälineeseen. Sitä ajattelee silloin vähemmän armeliaasti, että mikäli on pakko tappaa itsensä, niin eikö sitä voisi vähän ajatella veturinkuljettajia poistua kurjasta maailmasta jollakin muulla keinolla.

Graham Greenen muistelmista osui tänään silmään lause: "Itsemurha on epäonnistunut avunhuuto." Kun ei kuule avunhuutoa ajoissa, kantaa syyllisyttä pitkään. Ja vaikka kuulisi, ei ota sitä vakavasti tai pysty tekemään mitään.

Itsemurhatilastoja voi käydä lukemassa Kemppisen-blogista. Siellä on asiasta keskustelua ja linkkejä.

Tutkielma esineestä

1. Esine on aineellinen tosiolio.

2. Esine on toiminnan,ajattelun tai havainnon kohde, objekti

3. Esine on toimiva olio, subjekti

Valokuvatorstain 108. haaste on tutkielma esineestä ( kolmen kuvan sarja).

Esineen määritelmät ovat Nykysuomen sanakirjasta.

Kuvissa on Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan teos Olo n:o 22 Hietalahden rannassa, Helsingissä.

Kansalaisten mansikkapaikka

Se löytyy Pikkuparlamentin edestä. Kuka tahansa voi käydä poimimassa sieltä ahomansikoita - ensi kesänä. Viime kesän sato taisi jäädä kehnoksi, kun oli niin sateista. Veistoksen nimi on Oma maa mansikka ja tekijä Jukka Lehtinen.

Vallan käytävä ja Matti Arantilan seinämaalaus, jota kansalaiset eivät pääse ihailemaan, ellei nimi ole kirjassa ja kutsu käynyt. Eduskunnassa on nykyään samanlaiset turvatarkastuslaitteet kuin lentoasemilla. Toista oli entiseen "hyvään" aikaan, jolloin voi kävellä ovesta sisään kuuntelemaan täysistuntoja ilman tarkastuksia. 16-vuotiaana kävin poikaystävän kanssa tammipakkasilla lämmittelemässä, kun ei ollut rahaa mennä kahvilaan ja varpaat olivat jäätyä. Hihiteltiin lehterillä kansanedustajien puheille. Niin minusta tuli anarkisti.

Päivän lause: Taisin liioitella, onneksi ( klikkaa isommaksi).

Ovatkohan kansanedustajat jo löytäneet seinämaalauksesta omat suosikkihahmonsa ja -lauseensa? Joku poliittinen toimittaja voisi tehdä pienen gallupin.

Päivän lauseet

Rakkaus on hullutusta!

Poimin lauseet tänään käytävästä, joka yhdistää Eduskuntalon ja Pikkuparlamentin. Käytävän seinässä 54 metriä pitkä maalaus Kulkijat, jonka tekijä on Markku Arantila. Kuinkahan moni kansanedustaja ehtii lukea lauseita, kun siirtyy rakennuksesta toiseen?

Hänelle en lainaa,
oli humalassa!
(klikkaa kuvat isommiksi)

Kaaria

Kuvakollaasi Särkänniemeltä

Martti Aiha: Kolmijalkainen

Kävin viikonlopulla Tampereella. Sara Hildenin museossa Särkänniemellä on Martti Aihan teosten näyttely. Kannattaa käydä sekä veistoten että miljöön takia. Sara Hildenin museo on sivistynyt museo verrattuna Helsingin museoihin. Siellä SAA valokuvata!

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on kuva:

Ihmeelliset kivet

Maija Närhisen ihmeellinen kivi, kuvattu salaa Amos Anderssonin museossa viime sunnuntaina.

Museossa oli yksi seinällinen Närhisen kiviä. "Vau, mistä se on löytänyt noin hienoja kiviä," minä huudahdin. Analyyttinen ystäväni kosketti kiveä ja totesi että ei se ole kiveä vaan paperia. Se oli kolmiulotteinen akvarelli.

Syyllistyimme molemmat rikkomukseen, hän koski ja minä kuvasin . En ehtinyt ottaa kuin pari kuvaa, kun paikalle riensi salinvalvoja joka sanoi , että kuvaaminen on kielletty. Me tiesimme sen, sivumennen sanoen yksi minun salanautintojani on ottaa salakuvia suomalaisissa museoissa. Kysyin että miksi ei saa. Hän selitti, että taiteilijat eivät tykkää, jos heidän töitään kuvataan. Kun lähdimme museosta, tapasin ovella tutun taiteilijan ja kysyin häneltä mitä hän tykkää, jos kuvaan hänen töitään. Ainakaan hänellä ei ollut mitään kuvaamista vastaan. Siispä, mistä museoiden kuvauskielto on peräisin? Harmitti, että en saanut yhtään kuvaa Jaakko Pakkalan, Henry-Wuorila-Stenbergin sekä Markku Arantolan & Pasi Mälkiän akvarelleista. Ne olivat minun suosikkejani. Erityisen paljon pidin Pakkalan väri- ja kuvamaailmasta. Jos en eläisi kroonisessa köyhyysloukussa, ostaisin jonkin hänen akvarelleistana.

Amos Anderssonin näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on piristävän poikkeava, ehdottomasti näkemisen arvoinen (ja niin laaja että sen katsomiseen kannattaa varata enemmän kuin tunti). Jos sitä ei pääse paikan päälle katsomaan, niin joitakin kuvia on katsella Amos Anderssonin sivustolta: Splätsh! Vesivärin ulottuvuudet

ja Taide-lehden sivustolta: Splätsh! Mutta myös Viuh! Ja Kops!

Ps. Pasi Mälkiällä on oma blogi, mahdollisesti myös muillakin näyttelyn taiteilijoilla, mutta en ole ehtinyt tarkastaa asiaa, kun on noita kirjoitushommia. Heitä ovat edellä mainittujen lisäksi: Pirjetta Brander, Linda Granfors, Aura Hakuri. Petri Hytönen, Eija Isojärvi, Aarne Jämsä, Jukka Korkeila, Elina Merenmies, Heli Penttinen, Erkki Pirtola, Tarja Pitkänen-Walter, Markku J.Rantala, Senja Vellonen, Hannu Väisänen ja Rafael Wardi. Jokainen löytää joukosta varmana oman suosikkinsa. Valitettavasti Marjatta Hanhijoki ja Inari Krohn ovat poissa.

Kaupunkikuvia ja hammasunia

Sanna Karlsson-Sutisna. Perjantai-illan kasvoja metrossa 2007

Nämä kasvot ovat olleet Rautatieaseman metroasemalla lähes vuoden, mutta minä näin ne vasta tänään, kun olin menossa hammaslääkäriin. Kun kamera on mukana, näkee enemmän kuin ilman kameraa.

Hammaslääkärillä tuli puhetta hammasunista, joita olin kerännyt nettifoorumeilta uniluentoa varten,( pidin sen Taiteiden yönä Kannelmäen kirjastossa ja se oli sivumennen sanoen niin tylsä että osa yleisöstä karkasi tiehensä ennen kuin olin lopettanut). Keruun tulos hämmästytti - hampaan putoaminen unissa merkitsee vielä nykyäänkin kuoleman ennettä: " hammasunet tietävät lähtöä läheisille. Niin vain tapahtuu, eikä odotus ole mukavaa," kuten kirjoitti eräs nettikeskustelija.

Vanhojen unikirjojen tulkinnat näyttäisivät pätevän yhä, vaikka hammashuolto on kehittynyt ja vanhoilla ihmisillä on omat hampaat tallella. Freud oli sitä mieltä, että hampaiden putoaminen unessa merkitsee syyllisyyttä masturbaation takia. Mutta kukapa Freudia enää uskoisi. Tutkin luentoa varten myös omia uniani. Hampaita on kyllä putoillut, mutta kukaan ei ole kuollut. Omasta aineistostani ( noin 3000- 4000 unta) ei löytynyt kuin yksi enneuni, eikä se liittynyt hampaisiin ja kuolemaan, vaan ystävän saamaan Finlandiapalkintoon. Se uni taisi olla pelkkä yhteensattuma.


Hammaslääkärin naapurissa on kehysliike, jonka ikkunoissa on näytteillä Pekka Hannulan grafiikkaa ja kollaaseja. Kuvasin yhden grafiikanlehden ikkunan lävitse, siksi taustalla näkyy heijastuksena Museokadun punatiiliseinää ja ikkunoita. Hannulalla on blogi Luovuksissa
ja valokuvablogi Picture Mission ( raamatullisia kuvia).

Kun kävelin Museokadulta keskustaan päin, näin eduskuntatalon luona tämän häkin ( klikkaa kuvat isommiksi). Häkkejä näkyi muuallakin keskustassa. Niiden sanoma on turkistarhauksen vastustaminen. Vastustan kärsimysten tuottamista eläimille. Ja turkkeja. Ja häkkejä.

Saappaat

Edit tiistaina 5.8. Kuvan saappaat ovat jyväskyläläisen Miika Tammiston. Teoksen nimi on Kenen saapas lentää pisimmälle.

Se tahtoo Saappaat. Saappaat nyt kun Se kasvaa. (Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä 1958)

Nämä saappaat kuvasin viime viikolla Haihatuksen kesänäyttelyssä Joutsassa. Saappaiden tekijä on Vesa Väänänen, ehkä. En ole varma nimestä, kun siellä oli niin paljon teoksia ja tekijöitä, että nimet ja teokset menivät sekaisin päässä. Kerrassaan riemastuttava näyttely, suosittelen kaikille, ja varsinkin niille jotka ajavat nelostietä pitkin, pysähtykää Joutsassa ja käykää Haihatuksessa. Näyttely on avoinna 17.8. asti. Jos ei ole mahdollisuuksia käydä Joutsassa, niin käykää ainakin tutustumassa Haihatuksen blogiin, se löytyy tuolta sivupalkista nimellä taidettako?

Kaksi nuorta asiantuntijaa tutkii a Reino Koskisen metalliromuteoksia.

Haihatuksen isäntä Raimo Auvinen.

Yritin poistaa ilmaisella Phostoshop Express-ohjemalla hänen edessään olevaa päätä, mutta onnistuin vain siirtämään ( vahingossa) hänen kasvonsa pään sisään. Harjoittelen käyttämään ohjelmaa. Se ei sovellu kärsimättömälle kuvankäsittelijälle, koska se latautuu niin hitaasti. Se on beta-vaiheessa, toivottavasti vauhti paranee myöhemmin.

Haavikon saapas-runo oli yksi nuoruuteni mielirunoja. Tässä runo kokonaisuudessaan:

Se tahtoo Saappaat. Saappaat nyt kun Se kasvaa.
Nyt Sen täytyy kasvaa kun Sen Galoshi kasvaa 5 3/4 %
ja Sen Saapas kasvaa 8+1 % ja sen pitempiä askeleita:
Marssii. Se on vanha. Ettei Se muista mitä liha maksaa/kg.

Onko se palkka Rupla $ tai £ tai Mk.
Se on niin vanha että jos Sille vain näyttääkin kukkia
niin Se arvaa hautajaiset.

.

Nimi selvisi

Edit 16.7. klo 23.23 ( Lisäys alempana)

Yksityiskohta 25-metrisestä katutaideteoksesta

Aamun lehdestä selvisi, että teoksen tekijä on Topi Äikäs ja teoksen nimi on Vuo. (Kts. alempana oleva blogimerkintä: Oikeus kuvaan). Lehdessä kerrottiin, että varkaat vievät valokuvia katunäyttelystä, jossa on yhteensä 500 valokuvaa. Äikään ( Äikäksen?) mukaan viikossa lähtee kymmenkunta kuvaa kävelemään. Näyttely on seinässä elokuun loppuun asti. Sen löytää Vuorikadun ja Yliopistokadun kulmasta.

Briljantteja blogeja

Timbuktun klaanilta tuli toinenkin briljantti. Palkinnon tarkoituksena on antaa vinkkejä muista blogeista ja sen vastaanottamisen ehtona on seitsemän (7) blogin nimeäminen. Palkinnosta saa kieltäytyä, jos: a) inhoaa palkintoja b) inhoaa blogimeemejä c) palkintoplakaatti ei sovi blogin graafiseen ilmeeseen.



Turhamaisena ihmisenä otan mielihyvin vastaan toisenkin briljantin ja jaan sen edelleen seuraaville blogeille:

Kulttuurinavigaattori - taidetietouden levittämisestä
Solin ihmeellinen työhuone - raikkaista mielipiteistä
Hannun blogi -epäsovinnaisuudesta
S.Liuhto - avoin valehdeltu elämäni - anarkismista
Tikkis - kauneuden tähden
Olo ja muoto - runoudesta
Sisyfoksen kivi - sisukkuudesta

Oho, peräti kolme briljanttia meni Turkuun. Tasapainottamisen vuoksi kahdeksannen briljantin saa:
Lyhyttavaraliike Helsingistä - minimalismista

Lisää briljantteja! ( Lisäys 16.7. klo 23.23)

Neonvalojen Teemu lähetti kolmannen briljantin, mikä velvoittaa minut (taas!) nimeämään seitsemän blogia. Pieni pyyntö , älkää hyvät ihmiset lähettäkö tänne lisää brilantteja, etten ylpistyisi liikaa. Totta puhuen, muut hommat kutsuvat, ei ole aikaa tehdä linkityksiä ja ilmoittaa valituille palkinnosta.

Kas tässä, seitsemän kirjallista blogia Google Reader- listaltani:
Ajatusviiva
Alaston lounas
Kaikki on hetken tässä
Kirjaamo
Savurenkaita
Suomentajan huomioita
Toinen kuvakirja

Tekisi mieli antaa myös Dionysoksen keväälle briljantti, mutta kun viimeksi annoin tunnustuspalkinnon Dionysokselle, hanhensulka lakkasi liikkumasta. Palkinnoilla voi olla tuhoisa vaikutus. Ne voivat aiheuttaa kirjoitusblokin.