Vanhoja valokuvia

Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.

Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.

Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.

"Hän asetti sen kolmijalalle,

kyyristyi tumman peitteen alle,

kurotti kättään hiljaisuudelle

ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.

Salaperäisyys tuntui kammottavalle."

Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:

"kuin onnen kantamoisena

sai viimein kuvan otettua,

jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:

kun kasvot muistuttivat toisiaan."

Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.

Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.

Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.

He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.

Hellepäivän kollaasit

Nurkan takana Aurinkolahden uimarannalla oli sunnuntaina porukkaa.

Tuska-festivaali Kaisaniemessä. Musiikkia voi kuunnella myös ilmaiseksi nurmkolla lokoisasti makaillen ja vesipiippua poltellen eikä korvia tarvinnut suojella tulpilla.

Juhannusyön uni

Juhannusruusunkujan ruusu

Nyt on se yö, jolloin tyttöjen piti entisaikaan tehdä taikoja naimaonnen takaamiseksi, muunmuassa kieriskellä alasti ruispellossa ja kerätä yhdeksää lajia kukkia tyynyn alle, jotta näkisivät tulevan aviomiehensä unessa. Se yö jolloin pää sekoaa rakkaudesta, Shakespeare kirjoitti siitä näytelmän Juhannusyön uni (A Midsummer Night's Dream).

Nuorempana jolloin naima-asiat täyttivät mieleni 90- prosenttisesti, minäkin keräsin kukkia tyynyn alle. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta. Hän ei ollut mielirunoilijani eikä romanttisten haaveideni kohde. Pidin joistakin hänen runoistaan, useimmista en. Unessa hän luki runokirjaansa jonka nimi oli Syvä joki. Sennimistä runokirja häneltä ei todellisuudessa ilmestynyt.

Juhannusyön unet eivät toteudu. En mennyt naimisiin Tuomas Anhavan kanssa. Sen sijaan arvostelin aika negatiivisesti Ylioppilaslehdessä hänen siihenastisten runojensa kokoelman

Runot 1951-1966. Jälkeenpäin kaduin negatiivisuuttani ja välttelin häntä kirjallisissa tilaisuuksissa. Seuraavasta runosta pidin , koskapa olen kirjoittanut sen viereen "HYVÄ."

Minä olen unteni tosi

uni jota te ette näe,

ja katkelmallinen.

Juhannusyön kukkia kadun varressa, jonka toisella puolella kohoavat EY:n tuomioistuimen kaksoistornit.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Mielenosoitusta ja juhlintaa

"Hohhoijakkaa tätä elämänmenoa!"

Seinäkuva Luxin keskustassa

Farmariperhe tulossa mielenosoituksesta - ja menossa viettämään kansallispäivän aattoa keskustaan. Taustalla Punainen silta, jonka alla on vanhin Luxemburg ja sen toisessa päässä uusin Luxemburg, jossa sijaitsee EU:n hallintorakennuksia. Kaikki Luxemburgin farmarit jotka kynnelle kykenivät osittivat maanantaina mieltä EU:n maatalouspolitiikkaa vastaan. Varsinkin pienviljelijät ovat hätää kärsimässä, kun maidontuotanto maassa uhkaa loppua EU:n säädösten vuoksi. Helikopteerit pörräsivät ilmassa, poliiseja vilisi kaduilla ja liikenne oli jumissa.

Kansallispäivän aattoiltana ( maanantaina) Luxin kaduilla ja toreilla juhlittiin, juotiin olutta ja samppanjaa, kuunneltiin rokkia ja tanssittiin sen tahdissa. Keskusta oli täynnä kaikenikäisiä juhlijoita, "kuin nuijalla lyöty," kuten sanonta kuuluu. Kuvassa ilta on vielä nuori. Keskiyötä kohden tunnelma vain tiivistyi. Ennen kansallispäivää vietettiin joulukuussa eikä silloin kellään ei ollut kivaa. Siksi juhlat siirrettiin kesäkuulle. Miksei Suomessakin voitaisi tehdä niin?

Iltapäiväkahvit

Kuvapäiväkirjasta

Kävin iltapäiväkahvilla Luxemburgin modernin taiteen museossa, Mudamissa. Sieltä saa taiteellista cappucinoa.

Mudamin ikkunamaisema 1. Vasemmalla uuden parlamenttirtalon nurkka,

konserttitalo, oikealla vanha parlamenttitalo ja hotelli.

Belgialaisen Wim Delvoyen ( s.1965) ikkuna goottilaisessa kappelissa jonka hän on rakentanut Mudamin sisätiloihin (klikkaa kuvat isommiksi). Katso myös Delvoen kotisivu.

Mudamin pääsalissa on tämän kesän ajan näytteillä venäläisen Nikolay Polisskyn puukonstruktioita. Venäläiset ovat puurakentamisen mestareita. Sivuhuoneessa voi katsella videolta, miten Polisskyn työt ovat syntyneet.

Paikka jossa vihdyin pitkään, Jerszy Seymorin työpaja: Coalition of Amateurs. Siellä vallitsi kotoisa epäjärjestys. Kuvassa sitä ei näy. Kuvat valehtelevat aina.

Toinen paikka jossa viihdyin: nykytaiteilijoiden kirjoje ja lehtien ynnä muiden julkaisujen näyttely Beyond Kiosk: Modes of Multiplication. Oli muuten ainoa sali, jossa vartija tarkkaili minua haukan silmin. Arvasi varmaankin että mieleni teki kovasti pihistää patafyysikkojen lehti sekä kirja jonka nimi on Pie Bible.

Näkymä Mudamin ikkunasta 2. Linnunpoikanen vanhan linnoituksen muurin päällä.

Kannanottoja

Luxemburgin keskustan sähkökaapeista ja tolpista poimittuja kannanottoja juhannusaattona.

Eläin ei ole mikään tavara. Ryhdy vegaaniksi.

Ei ole täälläkään yhtään sen lämpimämpää kuin Suomessa juhannuksena . Muuten olen sitä mieltä, että nyt on väärä juhannus. Oikea juhannus on tasan puoli vuotta joulun jälkeen eli jussinpäivänä 25. kesäkuuta.

Koiran muotokuva

Mikähän tästä tytöstä tulee? Isä on malamut ja äiti akita, ikä 3kk. Kuvasin sen tänään yläkerran naapurin luona. Sillä ei ole vielä kotia. Jos joku tietää hyvän kodin, niin kertokaa se minulle/hänelle kommenttilaatikossa.

Sama koira eri valaistuksessa.

Bloominpäivänä

Variksenpoika istui tänään illansuussa aidalla Taiteilijatalon edessä. Se oli juuri oppinut lentämään ja mietti ( kai) mihin tästä nyt suunnistaisi. Pikkupoika kysyi saako sitä silittää. Isommat lapset pohtivat onko se poikanen, kun se on niin iso. Tarkkasilmäinen pikkutyttö todisti, että on se poikanen, koska sen vatsassa on untuvia.

Tänään on kulunut 105 vuotta Bobrikoffin murhasta, joka mainitaan James Joycen Ulysseuksessa (suom. Pentti Saarikoski). Ulysseus on yhden päivän romaani. Se kertoo Leopold Bloomin vaelluksesta Dublinissa 16.6.1904. Bloominpäivän perinteisiin kuuluu paistaa munuaisia ja lukea pätkä Ulysseusta, mutta tänään en ole ehtinyt lukea sitä. Päivä on kulunut älyttömän tietokoneongelman ratkomisessa. Järjestestelmänvalvojan käyttäjäprofiili ja oikeuteni ovat yllättäen kadonneet viimeisimmän Vista-päivityksen jälkeen. Ongelma ei ratkennut. Että minä vihaan Windowsin Vista-käyttöjärjestelmää!

Sata vuotta Bloomin vaelluksen jälkeen merkkasin seuraavien sanojen jälkeen päivämäärän 16.6.2004:

"Vanhat hyvät ajat jotka eivät palaja koskaan. Laulu vanha suloinen on rakkauden", sanoo rouva Breen Bloomille.

Taisin olla jostain syystä nostalgisessa mielentilassa tuonna vuonna ja päivänä. Ja Bloom vastasi rouva Breenille:

"Kun te valitsitte nykyisen puolisonne sanottiin että siinä oli kaunotar ja peto. Minä en koskaan voi antaa teille sitä anteeksi. Ajatelkaa mitä se merkitsee. Kaikki mitä te merkitsitte minulle silloin (Käheästi.) Nainen, se sydämeni musertaa!

Viime vuonna muistelin Bloominpäivää täällä. Kommenttiosastossa on kiinnostavaa keskustelua siitä, miten tieto Bobrikoffin murhasta ehti Dubliniin jo samana päivänä.

PS.

Bloominpäivää muistetaan myös Ripsan blogissa.

Elmarin reissu pohjolaan

Thomas Lang Sanomatalon matineassa.

Thomas Lang kirjoittaa blogia Elmarin ( Langen alteregon) kokemuksista Suomessa. Hän osallistuu Goethe Institutin Kaupunkikirjuri-projektiin. Elmar asuu Tampereella Satakunnankadulla Big Tits -ravintolan vieressä. Hänen riesanaan Suomenmatkalla on selkäsärky ja kuusi lasta joiden nimet ovat Wiki, Peedia, Matka, Pisa, Nokia ja Karhu sekä nainen nimeltä Helen. " Jukopliu, nää on ihan mielettömän hyviä! Taattua Lakkalaa. Sopivan kahjoa tekstiä, riemullista luettavaa," toteaa eräs Langin blogin lukija. Blogia voi lukea saksaksi tai suomeksi. Kielivaihtoehto on jokaisen blogimerkinnän lopussa.

Lang on yksi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen osallistujista tänä suvena. Saa nähdä mitä Elmar kokee Messilässä. Ampuuko Amor nuolensa häneen? Jatkuvatko Mukkulan perinteet Messilässä? Amor oli Mukkulassa ahkera vierailija varsinkin takavuosina, jolloin kirjailijat olivat niin mediaseksikkäitä että Lahden nuoret nätit tytöt kävivät pokaamassa heitä, ja kyllä kirjailijoidenkin välille syntyi sekä pika- että pitempiaikaisia romansseja. Myös viininjumala Bacchus viihtyi Mukkulassa. Mitenkähän se mahtaa viihtyä Messilässä, kun lähimpään Alkoon on jonkin verran matkaa?

Sateen jälkeen kritiikistä

Puutarhakoirat naapuriviljelijän palstalla.

Pitkästä aikaa paistoi aurinko illalla. Kävin panemassa maahan viimeiset siemenet: salaattia ja pinaattia.

Kaikki hyvin palstalla. Varhaisperunan taimi on murtautunut maasta esiin.

Kulttuurin saralla menee kehnommin. Kunnon kritiikki on kuollut, vai onko se painunut maan alle? Lue Karo Hämäläisen pääkirjoitus Kritiikin paikka Kiiltomadosta.

"Kulttuurisivuilla kritiikit antavat tilaa henkilöjutuille, ajankohtaisen viihdetarjonnan puffeille ja numeroihin pohjautuville "kulttuuriuutisille": mitä kuuluu tänä iltana alkavan televisiosarjan juontajan kesään, kuinka paljon kesän festarilippujen hinnat ovat nousseet (mukana myös vertailu myös festariravintoloiden oluttuoppien hintakehityksestä), mitkä teatteriesitykset ovat keränneet kevään aikana eniten katsojia ja mitkä teatterit ovat hätää kärsimässä pääsylipputulojen jäätyä odotuksista?" Hämäläinen kirjoittaa.

Minä luen vain yhden lehden kulttuurisivua ja olen jo pitkään ihmetellyt keille ne jutut on kirjoitettu. Näyttäisi vähän siltä, että nuorisolle, mutta eiväthän nuoret nykyään lehtiä lue, kun on netti.

Maaria Pääjärvi pohtii hänkin kriitiikin tilaa blogikirjoituksessaan Kriittistä massaa. " Olen aina halunnut olla pelätty kriitikko. Se on toiveammattini," hän sanoo ja jatkaa myöhemmin:

"Entä jos kritiikki onkin menossa alamäkeä siksi, että pelättyjä paskanokkia ei enää ole? Ei minkään sanomalehden lukijoita kiinnosta hymistelevä asiantuntijakuoro. Nyt hartiapankilla hommiin ja parjaamaan, koko kriittinen massa. Niin jo alkaa lukijoita löytyä. Muistelkaapa, miten isät silloin ennen 1990-luvulla alkanutta lepsuilua löivät ja satikutittivat. Tietysti on toinenkin vaihtoehto: rakastetaan toisella tavalla ja näytetään se kaikille. Kursailematta. Rakastetaan omaakin ääntä. Rakastetaan niin paljon, että uskalletaan antaa sille siivet, jotta se hetken leimahtaisi huomiotalouden kankaalla ja polttaisi siihen reiän." Kaivatulla ja paljon parjatulla 60-luvulla kritiikki oli oma taiteenlajinsa. Pelättyjä kriitikoitakin oli. Seppo Heikinheimoa luettiin hänen briljantin ilkeytensä takia, vaikkei musiikki olisi muuten kiinnostanutkaan.

Viikon runo/essee

Christian Futscher. Runoista (essee) katkelma:

runoja täytyy lukea, jos runoja ei lue, ne pysyvät kirjan

sisällä ja itkevät yksinäisyyttään. jos niitä lukee, ne

pääsevät päähän, ja ne ovat päässä, ne nauravat.

ne ovat onnellisia, koska eivät tunne itseään enää

yksinäisiksi ja hylätyiksi.

Suomentanut Johanna Venho. Futscherin runon/ esseen Runoista voi lukea kokonaisuudessaan Kirjailija -lehdestä ( 2/09), jota saa hyvin varustetuista kirjakaupoista. Cristian Futscher ( s. 1960) on itävaltalainen kirjailija. Hän osallistuu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä ja alustaa aiheesta Toisin sanoen. Käykää kuuntelemassa. Minä en Messilään pääse häntä kuuntelemaan, koska menen Luxemburgiin.

Uudessa Kirjailija-lehdessä Laura Honkasalo kirjoittaa Askartelun ilosta. Kirjoitus ilahdutti minua, sen kautta löytyi tie hänen blogiinsa A Pot of Rose Tea. Suosittelen.

Yksinäinen varis tutkii palstaani Puotilassa.

Jatulintarhan Jenni kertoo palstaviljelystä Oulun korkeudella blogissa Valvatintarha, jota en yrityksistä huolimatta ole saanut pyörimään sivupalkin blogrollissa.

Komisario Lewiskin harrasti hetken aikaa palstaviljelyä englantilaisessa rikossarjassa, vahinko että hän kyllästyi viljelyyn nopeasti. Minä kun ehdin jo ajatella, että nythän tämä sarja on muuttumassa mielenkiintoiseksi. Murhat eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin puutarhanhoito.

PS. Unohdin mainita eilisessä postauksessa, että Catherine Milletin Mustasukkaisuuden suomentaja on Pirjo Thorel ja kustantaja Siltala. Milletin kirjaa lukiessani aloin ymmärtää miksi ranskalaiset ovat niin ihastuneita Arto Paasilinnan kirjoihin, ne eivät ole tyylillisesti liian tiukkaan napitettuja eivätkä yhtä älyllisiä kuin ranskalainen proosa.

Mustasukkaisuus

Sateen jälkeen viljelypalstoilla liikkui pulska fasaanikukko. Ihmisiä ei näkynyt. Tulppaanit olivat jo aika ränsistyneitä ( klikkaa kuva isommaksi).

Minulla oli hyvin ajoitettu nuhakuume, se kesti yhtä kauan kuin sadekausi. Hyvä niin, koska en olisi jaksanut käydä kastelemassa kylvöksiäni.

Makasin kaksi päivää sängyssä ja luin Catherine Milletin Mustasukkaisuuden. Se hyöty flunssasta on, että tulee luettua. Toinen kirja jonka luin oli Milarepan lauluja, siitä myöhemmin, ehkä. Milletin Kirja oli tyrkyllä kirjaston pikalaina-hyllyssä, josta sen nappasin, kun kävin palauttamassa kirjoja ennen flunssaa. Se oli viime syksynä Goncourt-palkinnon ehdokkaana, mutta ei voittanut. Se suomennettiin harvinaisen nopeassa tahdissa, syynä tietysti Milletin esikoisteoksen Catherine M:n seksuaalinen elämä aiheuttama kohu Ranskassa ja maailmalla. Minäkin luin Milletin esikoisteoksen tuoreeltaan, mutta ei siitä tarttunut mieleen mitään, niin teflonia se oli.

Mustasukkaisuus kertoo Milletin esikoisromaanin syntytaustan. Kertoja, Catherine M. sallii itselleen irtosuhteet, mutta kun hänelle selviää, että hänen miehellään on suhteita nuoriin naisiin, hän ajautuu mustasukkaisuuskriisiin. Hän vakoilee miehensä elämää, etsii merkkejä, lukee salaa tämän muistikirjoja, kuvittelee pakonomaisesti miehen seksikohtauksia nuorten naisten kanssa, kieriskelee kärsimyksessä ja kirjoittaa: " Onnellisia ovat mielikuvitukseltaan köyhät! Onnellisia ne joille merkit paljastavat merkityksensä ilman että heidän tarvitsisi uppoutua Talmudiin tai Masoraan, ne jotka toimivat miettimättä tekojaan ja suunnittelematta vastausta niiden tuhansiin seurannaisvaikutuksiin, ne jotka eivät tee uusiksi mennen elämänsä kudelmaa eivätkä ole taikauskoisia, ne jotka eivät puhu koskaan puhu itselleen vastustajiensa äännellä..."

Milletin kirja ei ole ole fiktiota, ei romaani, vaikka se kirjastoluokituksessa sellaiseksi on luokiteltu. Se on tutkielma pakkomielteisestä tunteesta, jonka valtaan kertoja yllättäen joutuu.

Millet erittelee piinallista tunnettaan rationaalisen kontrolloidusti, välimatkan päästä ranskalaisen tyylikkäästi hanskojaan tahraamatta. Saumat eivät ratkea mistään kohdasta, kenkiä ei astuta linttaan eikä kampaus mene sekaisin, vaikka mustasukkaisuuden voima ja raakuus hämmentääkin kertojaa, mutta hämmennys ei heijastu lauseisiin eikä saa niitä kompastelemaan. Lukijana olisin toivonut tyylikkyyteen pientä tunteen särinää.

Kriisi saa kertojan tajuamaan , että aikoinaan hänen äitinsä itsemurha vei häneltä lapsen luottamuksen tulevaisuuteen. "Menin rikki, kun äitini kuoli ," hän tunnustaa kirjailijamiehelleen, joka tokaisee tyypillisen ranskalaisintellektuaalin tapaan: " Mikä kulunut fraasi tuo oikein on?" Se lause, niin kulunut kuin onkin, on kuitenkin kirjan harvoja omakohtaisia tunnelauseita, avainlause joka auttaa ymmärtämään kertojan valintoja ja ennen kaikkia hänen promiskuiteettiaan.

Akileijan määrämuoto

Akileijan kukinto naapuriviljelijän palstalla ennen sateen tuloa.

Akileijan englanninkielinen nimi columbine tulee latinan sanasta columba eli kyyhkynen, koska kukan viisi terälehteä muistuttavat kyyhkysen siipiä. Kasvitieteellinen nimi aquilegia tarkoittaa kotkaa.

"There is fennel for you, and columbines..."

sanoo järkensä menettänyt Ofelia, kun hän jakelee kukkia kuninkaalle, kuningattarelle ja veljelleen Laertekselle Hamletin viidennen näytöksen neljännessä kohtauksessa. Veijo Meri on suomentanut sanat seuraavasti:

"Tässä teille saksankuminaa ja akileijoja"

Eeva-Liisa Manner on ottanut suomennoksessaan enemmän vapauksia:

"Kallioimaretta kuninkaalle, ja ajuruohoa"

Shakespeare tunsi kasvien folkloren: akileija merkitsee uskottomuutta, hulluutta ja torjuttua rakkautta, ja fennel eli fenkoli ( saksankumina) imartelua. Sikäli Mannerin käännöksessä on itua, mutta en ymmärrä miksi hän käänsi akileijan ajuruohoksi.

Valokuvatorstain 134. haaste on määrämuoto.

Kukista enemmän blogissa suunnitelma kukkakedoksi. Sieltä on peräisin seuraava sitaatti:

"Paracelsus otti vakavasti kristillisen teesin siitä, että luomakunta ja varsinkin kukat ovat luojan ylistystä. Kukissa on hänen mukaansa salaisuus, tarkemmin ottaen ne ovat eräänlaista salakirjoitusta, niin että jokaiseen kukkaan on kirjoitettu luojan signeeraus."