Hurja joukko

Karkki vai kepponen, kysyi hurja joukko. Valitsin karkin, kun eivät suostuneet kertomaan mikä se kepponen olisi.

Tietokone fi kertoo hankalista halloween-vieraista. Niistä ei pääse eroon karkeilla. Käykääpä tutustumassa, että ette vahingossa avaa tietokoneenne ovea niille vieraille

Jotkut inhoavat netin kiertiksiä, meemejä ja kaiken maailman blogipalkintoja, mutta niiden kautta löytyy kaikenlaista kivaa. Ilman Arte y Pico- meemiä en olisi ikinä löytänyt Rasavillirusakon kuvia. Suosittelen kaikille lapsille ja lapsenmielisille, etenkin isoäideille ja mummuille, ja lainaan rusakon sivulta omin lupineni kuvan joka puhuttelee minua.

Kirjailija-rusakko

Rasavillirusakko löytyi Jimin poppoon kautta, joka pyörii tuolla sivupalkin Blogiluettelossa. Jimin poppoo on blogi kaikille kissan- ja koiranystäville. Jos tykkää kissanpennuista, niin nyt siellä on niitä on viisi, ja kohta niitä on lisää.

Tärkeä linkki tekijänoikeuskysymyksiin Kemppisellä: Taiteilijat kuin kuutamolla.

Valokuvien ystäville: English Russia ( löytyy Blogiluettelosta). Käykää katsomassa upeita näkyviä Kamchatkalta ja Moskovan katoilta.

Amerikkalaisessa Halloween-perinteessä pyhät ovat muuttuneet pahoiksi. Suomalainen telkkari kunnioittaa perinnettä esittämällä tänä iltana Manaajan Subilla ja Pahan vallassa Nelosella. Aion katsoa Manaajan. Hesarin kriitikolta se on saanut neljä tähteä. En kyllä perusta Hesarin tähtiin. Eilisiltana tuli neljän tähden leffa Escort- seuralainen, lattea juttu kirjailijasta, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, ja joka persaukisena ryhtyy tienamaan rahaa varakkaiden naisten sänkyseurana.

Hollywoodissa osataan tarinankerronta ja dialogi, mutta ei se riitä tekemään leffasta hyvää, jos kuvakerronnosta puuttu persoonallinen särmä ja näkemys. Ei tarina ole tärkeä, sama pätee romaaniiin. Ilman omaa kieltä ja persoonallista ( omakohtaista) näkemystä romaanista tulee samanlaista turinatavaraa, tarkoitan tusinatarinaa, kuin Hollywood-leffoista. Tarina-aiheesta enemmän, kts. Parnasso- blogin keskustelu Vetääkö hormi?

Taiteilijatalon halloween- tytöt

Viikon koirakuva

Borderterrieri Totti ihailee maisemaa. Koivessa on paise, siksi tötterö päässä.

Viikon koirakuvan haasteena on maisema.

Syksyn viime kukat ja viikon runo

PS ( Lisäys myöhemmin). Eilisessä The Independent -lehdessä oli lyhyt esittely Matti Yrjänä Joensuun romaanista Harjunpää ja pahan pappi. Jos kiinnostaa, niin sivupalkin Jaetuista otsikoista pääsee klikkaamalla lukemaan esittelyn.

Rohtoraunioyrtti kukki vielä perjantaina palstalla. En ole myrskyn jälkeen käynyt katsomassa. vieläkö se kukkii tänään.

Runonnälkä iski viime viikolla. Menin kirjastoon lainaamaan Allen Ginsbergin runoja. Ystävällinen kirjastohenki oli nostanut hyllylle seisomaan Hans Magnus Enzensbergerin Runoja 1950-2000 ( suom. Markku Into). Lainasin sen. Enzensbergerista oli puhetta Kemppisen-blogissa viikko sitten otsikolla Menneisyyden mies. Ei hän minun mielestäni mikään menneisyyden mies ole.

Olen lukenut viikonlopulla hitaasti nautiskellen hänen runojaan, kiitos suomentajalle. Runoja ei voi ahmia niin kuin romaaneja. Enzensbergerin kokoelma on niin hyvä, että haluan sen omaan hyllyyni. Ajattelin lähteä etsimään sitä Kirjamessujen antikvariaattiosastolta, mutta sää oli viheliäinen ( sadetta ja myrskyä), enkä viitsinyt lähteä. Äänestämässä sentään kävin, ja olen tyytyväinen kun Helsingistä tuli vihreämpi. Saa sitten nähdä mitä se merkitsee käytännössä.


Viikon runo on Enzensbergerin Sairauskassan päätös

Sieluseni, ilmaa keveämpi,
hautapaatta raskaampi -
sinun kanssasi ei voi oikein neuvotella,
epäpoliittinen kun olet
ja ailahtelet kuin säätiedotus!

Sinä haluat aina kasvonkohotuksia.
Kukaan ei ymmärrä sinua,
itsekeskeistä mimosaa,
et edes sinä itse.
Sinä sitten osaat masentua!

Mutta se vasta virhe olisi.

Minua viehttää erityisestisna "sieluseni." Se on niin venäläistä. Ja sopii tuon rohtauraunioyrtin seuraksi, jonka salakuljetin kauan sitten Moskovan kirjailijaliiton pihalta Helsinkiin kasvamaan.

Arte y pico -pokaali

Iines antoi Sanat-blogille kansainvälisen tunnustuspalkinnon. Bloginpitäjän ominaisuudessa kiitän ja otan vastaan pokaalin.

Palkinto on peräisin Uruguaysta, Arte y pico-blogista ja sen säännöt ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Tupakkaa ja punaviiniä kuluu, kun pohdin mitkä viisi blogia arvostamieni blogien laajasta joukosta saavat Arte y pico -pokaalin. Raavin päätäni, rullaan syötteenlukijassa olevia blogeja edestakaisin. Ohoh, onpa niitä kertynyt paljon - ja toinen toistaan parempia. En haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä. Päätän rajoittua sellaisiin suomalaisiin blogeihin, joille en ole antanut aikaisemmin blogipalkintoja. Huhhuh, palkintoraatina oleminen on rankkaa. Tässähän menee koko lauantai-ilta. Pitäisiköhän nukkua yön yli? Ei, pakko on runnoa raadin päätös tänä iltana, huomenna on muita hommia. Mahdoton tehtävä. Telkkarissa alkaa dokumentti Hemingwaysta eli Hemarista. Menen katsomaan sitä.

Dokumentin jälkeen. Kun haastattelija kysyi, " Mikä on parasta koulutusta kirjailijalle, Heminway vastasi:"Onneton lapsuus."

Pitkän pähkäilyn jälkeen Arte y pico -pokaalin saavat:
Jouni Tossavainen: Kuva ja Sana
Maaria Pääjärvi: Se kaluaa samaa luutaa
Ani Tomu:Mehtäsielu
Maija Holma:Naulasaarella
Pekka Hannula: Luovuksissa

Bubbling under:

Kulttuurinavigaattori
Pahat kuvat valtaavat maailman

Raati joi liikaa punaviiniä eikä jaksa perustella päätöksiä, vaan siteeraa Arte y Pico-blogia:

What is the meaning of the expression Arte y Pico: And basically, ironically, it translates into a wonderful phrase in Mexico, “lo maximo.” LOL! It will never find its counterpart in English, but if it HAD to, it would be something like, Wow. The Best Art. Over the top.

Ohje pokaalin saajille: Kopioikaa ja tallentakaa pokaali työpöydälle tai johonkin kuvatiedostonnee ja siirtäkää se sieltä omana blogiinne.

Silta tulevaisuuteen

Lapsia Aurinkolahden uimarannalla kesällä 2008. He ovat silta tulevaisuuteen ja heidän siltansa tulevaisuuteen ovat tässä:

Vuosaaren sillat. Oikeanpuoleinen on metrosilta. Näiden siltojen ylitse ja alitse ajelen päivittäin. Tänään sillan alustaa koristi uusi graffiti:


Minun siltani tulevaisuuteen oli Munkkiniemen silta, mutta siitä sillasta minulla ei ole yhtään kuvaa.

Valokuvatorstain 107. haaste

Kansalaisten mansikkapaikka

Se löytyy Pikkuparlamentin edestä. Kuka tahansa voi käydä poimimassa sieltä ahomansikoita - ensi kesänä. Viime kesän sato taisi jäädä kehnoksi, kun oli niin sateista. Veistoksen nimi on Oma maa mansikka ja tekijä Jukka Lehtinen.

Vallan käytävä ja Matti Arantilan seinämaalaus, jota kansalaiset eivät pääse ihailemaan, ellei nimi ole kirjassa ja kutsu käynyt. Eduskunnassa on nykyään samanlaiset turvatarkastuslaitteet kuin lentoasemilla. Toista oli entiseen "hyvään" aikaan, jolloin voi kävellä ovesta sisään kuuntelemaan täysistuntoja ilman tarkastuksia. 16-vuotiaana kävin poikaystävän kanssa tammipakkasilla lämmittelemässä, kun ei ollut rahaa mennä kahvilaan ja varpaat olivat jäätyä. Hihiteltiin lehterillä kansanedustajien puheille. Niin minusta tuli anarkisti.

Päivän lause: Taisin liioitella, onneksi ( klikkaa isommaksi).

Ovatkohan kansanedustajat jo löytäneet seinämaalauksesta omat suosikkihahmonsa ja -lauseensa? Joku poliittinen toimittaja voisi tehdä pienen gallupin.

Päivän lauseet

Rakkaus on hullutusta!

Poimin lauseet tänään käytävästä, joka yhdistää Eduskuntalon ja Pikkuparlamentin. Käytävän seinässä 54 metriä pitkä maalaus Kulkijat, jonka tekijä on Markku Arantila. Kuinkahan moni kansanedustaja ehtii lukea lauseita, kun siirtyy rakennuksesta toiseen?

Hänelle en lainaa,
oli humalassa!
(klikkaa kuvat isommiksi)

Kriminaalia?

Graffiti Pispalassa

Minulla oli hyvä syy lähteä viikonlopulla Tampereelle kuvamaan graffitteja, koska siellä pidettiin tänä vuonna Kirjailijaliiton syyskokous. Kävin äännestämässä liiton puheenjohtajaksi Tuula-Liina Varista. Rohkea nainen kun uskalsi asettua ehdokkaaksi niin tuuliselle paikalle. Hän on ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja liiton 111-vuotisen historian aikana. Toivon että liiton seuraava syyskokous pidetään Joensuussa, jossa Tuula-Liina asuu, ja minä pääsen kuvamaan joensuulaisia graffiteja. Kokouksen jälkeen lähdin kollegan kanssa Pispalaan. Tiesin että sieltäpäin voisi löytyä graffiteja. Tihkusateisen kuvausretken tulokset löytyvät Picasan albumista Tampereen graffitit.

Tarra helsinkiläisessä rännissä

Helsingissä on kriminaalia tehdä graffitteja ja liimata tarroja ränneihin ja sähkökaappeihin. Se joka liimasi ylläolevan jäniksen Museokadun ränniin on siis rikollinen. Lue asiasta enemmän viimeisimmän Voima-lehden artikkelista Kymmenen harmaata vuotta.

Tunnustan, että minussa elää pieni anarkisti, koska minua kiinnostaa katutaide. Olen kuvannut helsinkiläisiä graffiteja , milloin niitä on tielleni sattunut ja kun kamera on sattunut olemaan mukana. Aika vikkelä pitää olla, sillä Puotilassa ja Vuosaaressa, missä liikun, graffitit katoavat alle aikayksikön. Kuvaamiani helsinkiläisiä graffiteja löytyy täältä ja tarroja sekä tageja täältä:

Lähettäjä Tagit ja tarrat

Vertailun vuoksi voi käydä katsomassa miten kauniita graffiteja maailmalla tehdään: 50 Beautiful Graffiti Artworks. Sille joka on seurannut blogiani pitempään, ei varmaankaan ole epäselvää että suosikkigraffitistini on Banksy.

Kaaria

Kuvakollaasi Särkänniemeltä

Martti Aiha: Kolmijalkainen

Kävin viikonlopulla Tampereella. Sara Hildenin museossa Särkänniemellä on Martti Aihan teosten näyttely. Kannattaa käydä sekä veistoten että miljöön takia. Sara Hildenin museo on sivistynyt museo verrattuna Helsingin museoihin. Siellä SAA valokuvata!

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on kuva:

Cityhuuhkaja

Se istui kattopalkin päällä Helsingin keskustan Citykäytävässä tänään ja tarkkaili kaupunkilaisia iltapäiväruuhkan aikana (vaalea läikkä vihreän nuolen alapuolella, klikkaa kuva suuremmaksi) Se oli iso ja pöyheä kuin persialaiskissa. Kaksi varista räyhäsi sille, mutta se ei korvaansa lotkauttanut niille ja ne poistuivat paikalta turhautuneina. Olisikohan ollut maankuulu Bubi? Yritin ottaa siitä lähikuvan.

Surkea tulos. Pitäisi olla lintubongarin välineet, järjestelmäkamera vähintäänkin, mutta tuskin sitä viitsisi kantaa mukana, kun lähtee kaupungille metsästämään poltetun oranssin väristä käsilaukkua. Sitä ei löytynyt. Tai no, olisi löytynyt, mutta se maksoi yli 500 euroa, joten jäi ostamatta.

Jos huuhkajia olisi kaupungissa yhtä paljon kuin lokkeja tai puluja, kukaan ei pysähtyisi katsomana eikä kuvaamaan niitä. Cityhuuhkaja pysäytti vartijatkin. Ja kännykkäkamerat räksivät. Ehkä joku onnistui saamaan huuhkajasta parempia kuvia kuin minä. Onkohan kukaan muuten kuullut huuhkajan huhuilua keskustan öillisillä kaduilla? Miltähän se mahtaa kuulostaa. Kaikuu varmaankin mahtavasti kiviseiniltä?

Ja voittaja on...

J.M.G. Le Clézio ( foto: Jurek Holzer)

Kuva on kaapattu SvD:n nettisivulta, jossa oli viime helmikuussa haastattelu Le Clézio skriver for att stoppa döden. Suomalaiset Nobel-veikkaukset menevät aina pieleen, kun ei meillä seurata keistä ulkomaalaisista kirjailijoista Ruotsin lehdistö kirjoittaa. Hesarin lukijat äännestivät Philiph Rothia voittajaksi, minusta hän on yliarvostettu kirjailija. Hauska lukea, mutta eipä sitten paljon muuta.

Toivoin Amos Ozista tämänvuotistsa palkinnon voittajaa, hänestä olisi omasta takaa kuvakin, jonka otin viime vuonna Tammen tapaamisessa, eikä olisi tarvinnut pihistää kuvaa netistä. Olisin voinut kehua, että jo kolmas Nobel-palkittu, jolta olen tavannut henk.kohtaisesti ja saanut omistuskirjoituksen kirjaan. Ne kaksi muuta ovat Joseph Brodsky ja Mihail Sholohov. Viimemainittu kävi isäni kanssa ostamassa kirvestä Tampereelta.

Le Clézion novellokokoelma Kuume ( suom. Leila Adler, ilmestyi Otavan Moderneja kirjailijoita- sarjassa vuonna 1967) löytyi kirjahyllystäni, ei tarvinnut lähteä kirjastoon. Hän on suomenkävijä, hämärän muistikuvani mukaan hän olisi osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen joskus 60-luvun puolessavälissä. Siihen aikaan ranskalaiset modernistit, joihin hän kuului, kiistelivät kovasti Mukkulassa venäläisten traditionalistien kanssa.

Kun tämän vuosituhannen alussa muutin Vuosaaren taiteilijataloon, myin muuttokuormaa keventääkseni paljon proosakirjoja antikvariaatteihin, mutta Le Clézion novellikokoelman säilytin, sen verran merkittävänä kirjailijana pidin häntä. Hän kirjoitti 24-vuotiaana novellikokoelmansa esipuheessa, että hänestä elämä on kovin väsyttävää ja mieluummin hän olisi ollut syntymättä, ja että hän ei erityisemmin usko suuriin tunteisiin. " Sitä vastoin näen armeijan hyönteisä ja muurahaisia nakertamassa joka taholla. Joskus nuo pienet mustat nuolet liittyvät yhteen ja ihmisjärjen tasapaino horjahtaa. Syntyy kaaos, ja vain parin minuutin tai parin tunnin kuluttua voi tapahtua mitä tahansa. Kuume, tuska, väsymys, uni ovat yhtä parantumattomia intohimoja kuin rakkaus, kidutus, viha tai kuolema. Toisinaan aistihavaintojen tulva yllättää ajatuksen ja se vajoaa jonkinlaiseen aineelliseen hurmioon. Totuus häikäisee enemmän kuin kaarilamppu." Hän luonnehti novellikokoelmansa yhdeksää tarinaa pieniksi hulluudenpuuskiksi, jotka perustuivat arkielämässä koettuihin yksinkertaisiin elämyksiin. Miksi runoilla tai sepittää kertoumuksia? hän kysyi ja vastasi: "Ainoa mikä säilyy on kirjoitus, kirjoitus joka sanoillaan hapuilee eteenpäin, etsii ja kuvaa tunnontarkasti ja syvään kaivautuen, kirjoitus joka takertuu todellisuuteen ja hahmottaa sitä arkailematta."

Lisää Le Cléziosta: Words without Borders: from Etoile errante ( proosakatkelma englanniksi)
The Guardian Book blogs: Will Le Clézio cut America down to size?
The Literary Salon: And the Nobel Prize in Literature goes on...
Sitaatteja Le Clézion kirjojen arvosteluista

Haavikko R.I.P

Puitten silhuetit joelta päin.
Kirjaimet, puita, joitten on syksy.
Lehdet käyvät pilkullisiksi. Rivit lyhenevät syksyä kohti.
Käsi piirtää pöytään tuhat turhaa kiemuraa.
Pullo juo joen. Maailma nähty. Jäähyväiset.
Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa,
eivät rivit, kirjaimet puut, varjot, yö joelta päin.

Runo on Paavo Haavikon kokoelmasta Lehdet lehtiä, joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä on puoli vuosisataa - käsittämättömän pitkä aika! Minä olin teinityttö, kun luin tuon kokoelman ja rakastuin hänen runoihinsa. Aikaisemmat ihastukseni Eino Leino ja Uuno Kailas unohtuivat. Ehdotin suomenkielenopettajalle, että saisin pitää esitelmän modernista runoudesta. Hän suostui. Sitten soitin Haavikolle alakerran baarista (en uskaltanut soittaa kotoa ettei isä kuulisi) ja kysyin, mitä tarkoittaa runo "Se tahtoo saappaat" ( kts. Saappaat). Haavikko vastasi, että runo ei tarkoita, runo on. Puhelu jäi lyhyeksi, minua nolotti että kysyin niin tyhmän kysymyksen. Sen koommin en ole kysellyt runojen tarkoitusta enkä soitellut fanituspuheluita runoilijoille joita ihailen. En tavannut Haavikkoa koskaan "kasvoista kasvoihin," paitsi unissani. Hän asui lyhyen aikaa Marja-Liisa Vartion kanssa Munkkinimessä Solnantiellä, melkein naapurissa, ja kävi Marja-Liisan kanssa isäni luona kylässä, mutta sen sain tietää vasta aikuisena.

Kun luin tänään iltapäivällä tietokoneeni työpöydän sivupalkista, että Haavikko on kuollut, ensireaktioni oli: "Voi ei!" Juuri kun olin ajatellut Nobel-veikkauksia lukiessani, että nyt olisi Haavikon aika vihdoin ja viimein saada se palkinto. No, hän sai eilen Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon, mutta liian myöhään. Kohtalon ironiaa?

Hänen viimeisenä yönään tuuli ulvoi hormeissa ja taivutti puut luokeiksi. Hän kirjoitti toisessa kokoelmassaan Tuuliöinä vuonna 1953:

Kasvoin talossa, jonka ympärillä ruoho kulottui,
Tuuli, varjot kulkivat
ristikoissa,
ristikoita ristiin sivelsivät
sade, tuuli,
ei murmeleita eikä jäniksiä ristikoitten
tällä puolen, kasvoin talossa, ruoho kulottui,
ja sateet, sateitten mustat viitat,
murheisten neitojen itku,
kynttilänvalajat, (tuuli, varjot ristikoissa),
saapuivat. Ja lähtö eikä helppo lähtö:
kukapa toivoo syntyvänsä.

Kiltit

Kiltit kuvaa kiltinnäköistä Kuvataideakatemian Galleria Fafan ikkunassa Lönnrotinkadulla (klikkaa kuva isommaksi niin näet kiltit paremmin)


Kiltti linnunpelätin Uutelasta lähettää terveisiä ranskalaiselle virkasisarelleen. Katso HPY:Hymy suussa

Valokuvatorstain 104 aihe: kiltti

Kotiseuturetki 2

Syksyä Munkkiniemessä

Kuva on Kadetintieltä, jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kuvassa on Eliel Saarisen suunnittelema Munkkiniemen pensionaatti, myöhemmin rakennuksessa toimi kadettikoulu ja sen jälkeen Ilmavoimien esikunta. Nykyään siellä toimii valtion koulutuskeskus.

Eliel Saarisen " linnaa" vastapäätä urheilukentän toisella laidalla on entinen palokunnantalo, nykyään se on nuorisotalo. Sen alakerrassa toimii demostudio, jossa HIM, Don Huonot, Zen Cafe, Von Hertzen Brtohers, Egotrippi, Children of Bodom ja The 69 Eyes tekivät ensimmäisiä äänityksiä. (kts. Hesarin uutinen Munkkiniemen kuuluisa demostudio uhattuna).

Ensimmäinen Muncca-päivä pidettiin 1950-luvun loppupuolella. Olin innokas osallistuja, koska päivän teemana oli nuorisotalon saaminen Munkkiniemeen. Kesti yli 30 vuotta ennenkuin se saatiin vuonna 1990. Minä olin silloin auttamattomasti yli-ikäinen. Nyt nuorisotalon toiminta aiotaan lopettaa.

Palokunnan talon naapurissa viistosti Eliel Saarisen rakennusta vastapäätä oli Alvar Aallon kotitalo, nykyään museo, jonka pihalla kasvoi paratiisiomenapuu. Sen hedelmät viettelivät minut lapsena varkauteen. En ole sen koommin maistanut niin kitkerää hedelmää. ( Klikkaa kuvat isommiksi)
Munkkiniemen puistotien ja Solnantien kulmatalo, jonka viidennessä kerroksessa asuin lapsena ja nuorena, 4-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Alakerrassa on ravintola Solna, jonka perusti aikoinaan Erkko Kivikoski. Hänen perheensä asui kuudennessa kerroksessa meidän yläpuolellamme. Teinipoikana hän alkoi harrastaa jazzia ja osti trumpetin. Isäni joka kamppaili alakerrassa kirjailijan ongelmien parissa, ei voinut sietää hänen trumpetinsoittoaan, ryntäsi kerran yläkertaan kirves kädessä. Hän uhkasi, että jos se torven töräyttely ei lopu, hän tekee tällä kirveellä torvesta tuusannuuskaa. Siihen loppui Erkon soittaminen, hänestä ei tullut jazzmuusikkoa, vaan elokuvajohjaaja ja ravintoloitsija.

Lopuksi kuva nykymunkkalaisten nuorten luovuudesta:

Graffiti Munkkiniemen rannassa

PS. Arkkitehtuurista kiinnostuneille blogi elseplace jonka viimeisin postaus The Museum of Innocense, A Love Story by Orhan Pamuk saattaa kiinnostaa myös kirjallisuuden ystäviä.