Vaikea tehtävä

Manalan ovi ( kuva ei liity asiaan - tai voi se liittyäkin)

Edit 31.3.
Manalan ovi oli kadoksissa koko päivän. Nyt se on palannut paikoilleen. Tällaisia pieniä mysteerejä tuottaa uudistunut Blogger. Se on epävakaampi kuin vanha Blogger.

Olen editoinut tänään linkkilistaa, lisännyt Haikuilua- blogin ja Ville Rannan kuvablogin ja päivittänyt joidenkin blogien osoitteita ja kategoriaa.

Maria haastoi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Minulla ei ole lempisanoja, mutta suosin modernismin hylkimiä sanoja kuten: sielu, sydän, syvyys , kaipuu ja hämäryys,

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

En keksi yhtä sanaa mutta tämä on Kaarlo Sarkian runon alku on äänteellisesti aika kaunis:

Veet syvät päilyvät

ikävää.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Moi, kiitti, äh, perkele, voi hitto

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

Jokainen löyhkä joka taistelee tuuletinta vastaan luulee olevansa Don Quijote. ( Stasnislaw Jerzy Lec)

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

blogi, bloggaaminen, blogata, blogaaja, blogittaa

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Mitä kuuluu?

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

Aah!

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Kebaboituminen jonka luin kun kävin Käymälässä.

Haastan seuraavat sanaleikkiin mukaan :

Käymälä

Herra Nutz

Dionysoksen kevät

Diogenes

Muisti|kirja

Albatrossi

Arjentola

Kuva ja sana

sekä kaikki sanaleikistä kiinnostuneet, joihin en ole arvannut linkittää. Aiheesta lisää Wordiessa, joka on "sanojen Flickr."

Kaunis sana

Katutaidetta Taidehallia vastapäätä.

Valokuvatorstain 40. haaste on suomen kielen kaunein sana. Koska minulla on menneillään sininen kausi, kaunis sanani on siniaalto.

Edellisen viikon haasteena oli kotoisuus. En onnistunut linkittämään omaa kuvaani aiheesta Valokuvatorstaihin., joten laitan linkin tänne.

http://akonkka.blogspot.com/2007/03/niin-kodikasta.html

Kirjailijatapaaminen

Portugalilainen nobelisti José Saramago ja suomalainen runoilija Eira Stenberg keskustelevat tulkin välityksellä ja Saramagon Pilar-vaimolla on hauskaa. Alla kolmikko vaihtaa kirjoja ja mielipiteitä kirjoista.

Otin kuvat eilisessä kirjailijatapaamisessa, jonka Tammi oli järjestänyt. Saramago täyttää 85 vuotta tänä vuonna ja on yhä hyvässä luomisvireessä. Kirjoittaminen kun ei ikää katso. (Älykkäällä ja hauskalla Pilar-vaimolla saattaa olla oma osuutensa vireyteen). Saramagon esikoisteos ilmestyi kun hän oli 24-vuotias, sen jälkeen seurasi kahdenkymmenen vuoden hiljaisuus. Hän sanoi , että miksi kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Viisas valinta.
" Oli aikoja jolloin sanoja oli niin vähän, etteivät ne riittäneet ilmaisemaan edes sellaisia yksinkertaisia asioista kuin Tämä suu on minun tai Se suu on sinun, saati sitten kysymään," hän kirjoittaa kirjassa Toinen minä ( s.68 Suom. Erkki Kirjalainen).

Tapasin Saramagon seitsemän vuotta sitten Lissabonissa. Hän puhui 107:lle eurooppalaiselle kirjailijalle jotka olivat olivat lähdössä kuusi viikkoa kestävälle Euroopan kiertueelle Hän toivoi minun muistini mukaan että Euroopasta tulisi parempi paikka elää, kun 107 inhimillistä territoriota oppii tuntemaan toisensa. Anni Sumari muistelee kirjassa Junanäytelmä tapaamista Saramagon kanssa seuraavasti: " Nobelistin läsnäolo ryhdistää kirjailijoita. Hän muistuttaa, ettemme ylitä vain maiden rajoja, vaan myös yli sata inhimillistä territoriota. Hänen puheensa on huomaavainen, hiljainen pistoolinlaukaus." Euroopasta ei tullut parempi paikka elää, kieliesteiden takia 107 inhimillistä territoriota ei pystynyt ylittämään toistensa rajoja.

Eilen radiossa Saramago sanoi, että hän on ateisti, kommunisti ja pessimisti. Se taisi olla pistoolinlaukas monen suomalaisen korvaan. Saramagoa kannattaa kyllä lukea. Hän on rohkea mies. Minun yöpöydälläni odottaa kolme hänen kirjaansa, yhdessä niistä on hänen nimmarinsa. Kolmas nobelistinimmari kirjastostani. Ne kaksi muuta ovat Sholohovin, jonka tapasin Tornissa 60-luvin alussa ja Brodskyn jonka tap.sin Tammessa vuonna - 88.

Kirjailijat tapaavat toisensa ja vaihtavat mielipiteitä , mutta en tiedä mistä asiasta. Vasemmalla Parnasso-blogin lukijoille tuttu Arto Virtanen ja oikealla runoilija ja kääntäjä Pentti Saaritsa , joka on kääntänyt mm. portugalilaista Fernando Pessoata, minun lempirunoilijani, yksi monista. Taustalla S. Marilan maalaus ja Veronika Pimenoffin punainen selkä.

Ritsa ( =Saaritsa lähtee kirjailijatapaamisesta) öiseen Helsinkiin.

Niin kodikasta

Valokuvatorstain 39. aihe on kodikas, kotoinen. Onko mitään sen kotoisampaa kuin kehräävä kissa työpöydällä. Kuvassa Noora ja päiväkirja vuodelta 1979 ( ja näyttöpäätteen alareuna).

Raija Siekkisen tänä keväänä ilmestyneissä kootuissa novelleissa on paljon kuvia kodista ja naisen elämästä, hetkiä joissa elämä kääntyy. Nainen keittää miehelle kahvia - miten kotoista!
"Vettä läikähti levylle joka oli niin kuuma ettei vesi kuivunut vaan siirtyili levyn pinnalla, irti siitä, pyöreänä kuin kolikko." (Jäät liikkuvat, s.170) En kerro mitä sitten tapahtui, lukekaa itse. Siekkisen Novellit ( 0tava 2007) ovat suomalaisen modernismin huippua.

Ilmastonmuutos Helsingissä

Koska viimeksi Helsingissä on voinut istua katukahvilassa maaliskuun lopulla? Minä en muista.

Ystävä otti valokuvan Uudenmaankadulta Bar 9:n edestä, jossa oli kaksi pöytää, molemmat täynnä. Baarin tuulikaapissa oli kokoonpantavia pöytiä ja tuoleja. Käytiin kysymässä että saadaanko yksi pöytä tuonne ulos, mutta ynseä baarityttö (muistutti neukkuasiakaspalvelijaa), sanoi ettei käy. Oltiin selvästi ei-toivottuja asiakkaita - kaksi ikävästi keskivanhaa naista.

Jatkettiin matkaa kuvan taustalla näkyvään punatiilirakennukseen, entiseen Helsingin Sanomien ilmoituskonttoriin, jossa on nykyään Alkon viinimyymälä. Siellä oli ystävällinen asiakaspalvelija , ja miljöö jollaista ei varmasti ole missään muussa Alkossa. Siellä kannattaa käydä sekä miljöön, viinien että palvelun takia.

Seuraava kohde oli Akateeminen kirjakauppa. Piti mennä katsomaan kevään kotimaisia uutuuskirjoja, mutta ei siellä päässyt kirjapöytiä lähellekään, kun alakerta oli täynnä yleisöä kuuntelemassa José Saramagoa. Mentiin Suomalaiseen kirjakauppaan, Siellä oli niin sekava järjestys, ettei tämän kevään kotimaisia uutuuskirjoja löytynyt. Niitä varten ei ollut omaa pöytäänsä. Minusta se on vakava puute, sillä kaikki asiakkaat eivät ole kiinnostuneita hittikirjoista, jotka olivat näyttävästi esillä.

Mitä näin ja tein tänään

Kävin kävelemässä Uutelassa. Joku tarkkaili minua ison kiven takaa. Jatkoin matkaa. Joku katseli minua vajan katolta.
Kevät saa näkemään olentoja. Kaikkea muutakin se teettää. Mutta eipä anneta kevätauringon pettää. Vappuun on vähän päälle kuukausi aikaa, ja silloin tavallisesti sataa räntää.

Kun vaalit ovat nyt ohi niin julkistan millaisen tuloksen sain siltä ainoalta vaalikoneelta, jota olen käyttänyt - ja sitäkin vasta tänään Uutelasta palattuani. Tulos oli seuraavanlainen:

Sinua lähinnä (100% samaa mieltä) oleva ehdokas on

SUURI CTHULHU

Sinun mielipiteitäsi lähellä olivat myös seuraavat ehdokkaat:

1. Vesinokkaeläin (95%)
2. Paavo Väyrynen (93%)
3. Kongon mandrilli (91%)

Naapurisi mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:

Oiva-merkkinen polkupyörä

Naapurisi vaimon mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:

Erasmus Rotterdamilainen

via Lehti via Pipo löysällä

Ehdokkaani ei menestynyt vaaleissa. En muista milloin viimeksi ehdokkaani olisi päässyt eduskuntaan. Tärkeintähän ei ole voitto, vaan jalo kilpa. Mutta muistan millaista oli 90-luvun alkupuolella, kun sinivihreä hallitus ( niin paljon kuin pidänkin sinisestä ja vihreästä väristä) isännöi maassa.

Unista

Myöhemmin. Oops! Tuomiojan nimi meni väärin. Täytyy korjata. Ja tiedoksi: Jos näyttää haamupäivitykseltä so. ei mitään uutta blogissa, niin se ei pidä paikkaansa. Sivupalkissa on joka kerta, kun blogin avaa, jonkun kirjailijan uusi miete.

Alitajunta askaroi näemmä demarien vaalitappion parissa, koska näin viime yönä unta Lipposesta ja Tuomiojasta, mutta en muista mitä he unessa tekivät. Tapahtumapaikka oli kesämökkikylä jossain Suomessa. Kirjoitin muistilehtiöön heidän nimensä, tapahtumapaikan ja unen viimeisen repliikin, jonka serkkuni sanoi jollekin, joka selosti tekeillä olevan kirjan juonta: ” Sorry beibi, kaksi kirjettä ei ole vielä mikään rakkaustarina.” Sitten nukahdin uudelleen. Oli tarkoitus kirjoittaa uni heräämisen jälkeen tietokoneelle, kuten tavallisesti ten, mutta en ehtinyt, sillä heräsin yhdeksältä puhelinsoittoon. Unen yksityiskohdat karkasivat mielestä puhelun aikana. Soittaja oli Olivia -lehden toimittaja, joka oli tekemässä juttua unista ja halusi taustatietoa.

Kun aloitin aamun lehden lukemisen kulttuurisivuilta, osui silmiin ensimmäisenä Riku Korhosen ( turkulainen kirjailija) kolumni Arundhati ja orava (HS. 21.3.07). Korhonen oli tavannut Arundhati Royn (intialainen kirjailijanainen) vanhempiensa puutarhassa ja kysynyt mikä on hänen uuden kirjansa perusajatus. Hän sanoi sen olevan että ”orava on messevä laumaeläin.”

Korhonen kirjoittaa kolumnissaan :

” Kolmesataa vuotta sitten kirjailijat löysivät historiantajun. Sataviisikymmentä vuotta sitten unitajunnan. Nyt monella meistä on kolumnitajunta. Nopeissa yleistyksissä on vaara, että oravasta nyljetään pelkkä sciurus vulgaris, eloton taksonominen nahka, jonka voi pikavoiton toivossa viskata kiihtyvän vaihdon pelipöydälle. Kirjailijana toivon, ettei kulttuurimme sokeudu pelkistyksiä vastustavalle kirjallisuuden piirteille. Kolumnistina pelkään edesauttavani banaalia kehitystä.

Korhonen viittaa Royn puheeseen Irakin sodan hyökkäysvaiheen jälkeen vuonna 2003. Puheen voi kuunnella ja katsella You Tubesta. Alla osoite, jota ei ollut kolumnissa. Korhonen kehottaa: ”Katsokaa puhe YouTubesta . Vaikkei yleisöä näy, sen ja puhujan välillä on uskomaton. Royn älystä, uhasta ja hauraudesta riittäisi jaettavaa suomalaisten hallituspuolueiden puhujille nelivuotiskaudeksi.”

http://www.youtube.com/watch?v=IQcTllDxR-o

Jane Eyren unet

Katselin eilisiltana Jane Eyrea televisiosta ja ajattelin Janen unia, jotka ovat Charlotte Brønten unia. Sivumennen Kotiopettajattaren romaani on omaelämäkerrallinen romaani. Muistin että olen joskus kymmenen vuotta sitten pidin Joensuun yliopistossa esitelmän kirjallisuuden unista ja etsin tietokoneen arkistoista esitelmän materiaalin. Yksi kirjoista joita käsittelin uninäkökulmasta, oli Jane Eyre.

Special offer

Ja nyt seuraa pitkä katkelma esitelmästä ( = esitelmän materiaalista) niille, jotka ovat kiinnostuneet sekä unista että Jane Eyresta. Unilla on tärkeä sija romaanin tekstuurissa. Näin pohtii kirjassa Charlotte/ Jane enneunia:

Ollessani kuusivuotias tyttönen kuulin eräänä iltana Bessien kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta, ja että lapsesta uneksiminen oli varma merkki siitä, että joko unen näkijälle tai hänen omaisilleen tapahtuisi jotakin ikävää. Tämä käsitys olisi varmaan häipynyt mielestäni, ellei pian sen jälkeen olisi tapahtunut sellaista, joka sai sen painumaan mieleeni ainiaaksi, Bessietä näet tultiin seuraavana päivänä hakemaan kotiin pikkusiskonsa kuolinvuoteen ääreen. Olin viime aikoina muistanut useasti tuon sanonnan ja tapauksen, sillä kuluneella viikolla oli mennyt tuskin ainuttakaan yötä ilman että olin nähnyt unta pikkulapsesta. Joskus olin tuudit tavinani sitä käsivarsillani, joskus hypittelevinäni polvellani; toisina öinä näin sen leikkivän nurmikolla kukkien keskellä, toisina läiskyttelevän käsillään purossa virtaavaa vettä; jonain yönä lapsi itkeskeli, toisena naureskeli; milloin se painautui helmaani milloin juoksi pois luotani; mutta olipa unessa ilmestyvä lapsi millä tuulella hyvänsä ja näyttipä se minkälaiselta tahansa, ei se ainoakaan seitsemästä peräkkäisenä yönä jäänyt näyttäytymättä.

Charlotte Brønte saattoi tuntea Artemidoroksen unikirjan tulkinnat, olihan tuo kirja Euroopassa erittäin suosittu aina 1500-luvulta asti. Artemidoroksen mukaan lasten näkeminen unessa on sekä miehelle että naiselle pahaksi. Se merkitsee huolia, suruja ja selkkauksia joidenkin pakollisten asioiden takia. Ennustukset ovat siitä merkillisiä, että ne usein toteuttavat itse itsensä. Niinpä Janen uni toteutuu seitsemäntenä päivänä, jolloin häntä tullaan hakemaan tätinsä kuolinvuoteelle. Täti oli kohdellut häntä julmasti lapsena, mutta oli tullut nyt katumapäälle.

Toisen kerran Jane näkee enneunen, jossa on taaskin sylilapsi. Uni sijoittuu romaanin ja Janen elämän käännekohtaan. Hän näkee unen häitään edeltävänä yönä. Hän kertoo unensa aamulla sulhaselleen Rochesterille:

"Tuulen kiihtyvässä ulinassa olin erottavinani heikon sivuäänen eikä päässyt selville siitä kuuluiko se talosta vai ulkoa. Tuo epäselvä vaikeroiva ääni erottui heikosti silloinkin kun tuulen vonku hetkeksi vaimeni ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen täytyy olla jostain kauempaa kuuluvaa koiran ulinaa, 0lin iloinen, kun se lopulta lakkasi. Nukahdettuani jatkui unessa pimeän tuulisen yön tunnelma, Myös kaipaus saada olla kanssanne seurasi muka uneeni ja minulla oli merkillinen surullinen tunne, että jokin erotti meidät toisistamme. Ensimmäisessä unessani kuljin jotain outoa mutkittelevaa tietä, en nähnyt mitään ympärilleni, sade pieksi minua, Kannoin sylissäni pienokaista, se oli hyvin pieni ja heikko ja liian nuori kävelläkseen, Se vapisi palelevilla käsivarsillani ja valitti surkeasti korvaani, Luulin teidän olevan pitkän matkan päässä edessä päin tiellä ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni teidät, yritin yhä uudelleen ja uudelleen huutaa nimeänne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta en pystynyt liikkumaan ja sanat kuolivat huulilleni ja aavistin teidän loittonevan hetki hetkeltä yhä kauemma.,"

Jane herää välillä ja kun hän nukahtaa uudelleen hän näkee unen jatkoosan ja kertoo senkin Rochesterille:

” Thornfield oli hirvittävän näköinen raunio, lepakkojen ja huuhkajien asuinpaikka. Koko sen komeasta julkisivusta oli jäljellä vain korkea hataran öinen ulkokuori, Oli kuutamoinen yö, kuljeskelin raunioiden keskellä, siellä kasvoi korkeata heinää ja kompastelin milloin marmoritakkaan, milloin maassa makaavan seinäkoristeen kappaleeseen, Kannoin yhä sylissäni huiviin käärittynä tuota tuntematonta lasta, En voinut laskea sitä minnekään; vaikka käsivarteni olivat uupuneet ja vaikka lapsi oli niin painava että en tahtonut jaksaa kulkea eteenpäin, minun oli pakko pitää sitä sylissäni. Kuulin hevosen kavioitten kapsetta kaukaa tieltä, Olin varma että, että ratsastaja olitte te ja että olitte lähdössä moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan, Epätoivoisella rohkeudella kiipesin hataraa seinää pitkin ylöspäin ehtiäkseni nähdä sen huipulta vilahduksen teistä, Kivet vierivät jalkojeni alta, muratin oksat, joihin tartuin antoivat periksi, lapsi takertui peloissaan kaulaani ja melkein kuristi minut, Vihdoin pääsin ylös seinän huipulle, Näin teidät valkealla tiellä pienenemistään pienenevänä mustana läikkänä, Tuuli niin ankarasti, että en voinut seistä pystyssä, Istahdin seinän kapealle harjalle ja hyssyttelin pelästynyttä lasta sylissäni. Te käännyitte tien mutkassa, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teistä vielä viimeisen vilahduksen, seinä sortui, säikähdin, lapsi vierähti polviltani alas, menetin tasapainon, putosin ja heräsin."

Ei ihme, että Jane näkee häitä edeltävänä yönä pahaenteisiä unia. sillä juuri kun pappi on vihkimässä Janea ja Rochesteria, kirkkoon ilmaantuu mies joka ilmoittaa, että Rochester on jo naimisissa. (Kohtaus on kuin painajaisesta) Epäonnistuneita häitä seuraa välienselvittely. Rochester kertoo, että ullakolla huutava olento on hänen mielipuolivaimonsa, jonka olemassaolon hän on salannut Janelta. Hän ehdottaa Janelle, että he muuttaisivat ulkomaille ja eläisivät siellä kuin mies ja vaimo, vaikkei heitä olekaan kirkossa vihitty. Jane menee nukkumaan epätoivoisena ja palaa unissaan lapsuuskotiinsa Gatesheadin punaiseen huoneeseen, jossa hän oli nähnyt lapsuutensa pahimman painajaisen. Hän kertoo:

Olin näkevinäni saman valon joka kerran, kauan sitten, o1i pelästyttänyt minut tajuttomaksi, se liukui seinää pitkin ylöspäin ja jäi väreilemään korkealla häämöttävään kattoon, Nostin päätäni nähdäkseni valon paremmin, katto häipyi korkeuksiin ja sen tilalla olikin pilviä, joissa valo kuulsi samanlaisena kuin pilvien takaa kumottava. Odotin jännittyneenä tulisiko kuu esiin - aivan kuin olisin uskonut, että tuomioni oli kirjoitettu kuun kirkkaaseen pintaa. Se mikä nyt paljastui ei kuitenkaan ollut kuu, vaan jotain vallan muuta, Ensin tuli esiin ihmiskäsi, joka työnsi pilvet syrjään, sitten avaruudessa näkyi säteilevä ihmishahmo, joka kumartui katsomaan alas maahan, Se tuijotti hievahtamatta suoraan minuun vain minuun, Se puhui sielulleni, äänellä, joka tuli äärettömän kaukaa ja kuitenkin aivan läheltä, se kuiskasi sydämessäni: "Tyttäreni, pakene kiusausta." "Minä teen sen, äiti."

Jane pystyy nyt katsomaan painajaisunen loppuun asti ja saa kuolleelta tärkeän ohjeen, jonka hän panee heti herättyään täytäntöön. Hän pakenee Thornfieldista ja Rochesterin luota - ottaa ”kohtalon omiin käsiinsä”, kuten tapana on sanoa. Hän on sisäistänyt kuolleen äitinsä ja saanut samalla äidin voiman, mikä auttaa häntä irroittautumaan herra Rochesterista. Unesta tulee hänen sisäinen pääomansa, jonka turvin hän rakentaa itsenäisen elämän, ensin kyläkoulunopettajana ja perustaa sitten oman koulun. Hän on nyt ”oman elämänsä herra”, mikä oli suuri saavutus 1800-luvun alkupuolen naiselle.

Näkyykö romaanin ”happy end” Janen enneunessa, jossa Rochester etääntyy valkeata tietä pitkin poispäin. Vanhojen unikirjojen mukaan, joita Charlotte ilmeisesti käytti rakentaessaan teostaan, etääntyminen merkitsee lähestymistä. Unikirjojen mukaan asiat kääntyvät vastakohdikseen - häät merkitsevät hautajaisia, ja hautajaiset häitä, kyyneleet iloa, ja nauru surua

Minna ja miehet

Merkittävä päivä, liput liehuvat ensimmäistä kertaa naisen syntymäpäivän kunniaksi. On Minna Canthin syntymäpäivä - ja tasa-arvon päivä. Mutta eivät naiset ole vielä tasa-arvoisia, ja biologisesti eivät koskaan. Jotain edistystä sentään on tapahtunut. Uudessa eduskunnassa tulee olemaan ennätysmäärä naisia, 84 naisedustajaa. saa nähdä päästäänkö ensi vaaleissa sataan asti.

Joitakin vuosia sitten poimin Minna Canthin kirjeistä muutamia otteita siitä miten miehet hänen emansipaationsa suhtautuivat. Vuonna 1886 , kun kertomus Köyhää kansaa oli ilmestynyt, Minna kirjoitti Lucina Hagmannille:

"Tuskin uskallan enää kadulla liikkua. Ihan veisivät minut polttoroviolle tai laittaisivat Siperiaan, jos vaan voisivat. Kuvernööri Järnefelt on ristinyt minut "mädänneeksi toukaksi", antaa murhaavia katseita eikä tervehdi! Jumaliset ovat kahta kauheammat... Sanalla sanoen pauhina on suuri. Mutta ei me siltä kuolla. Ei väkevä nainen niin höyhenen tavoin sentään masennu. 'En pelkää vaikka piirittäis, Monta sataa tuhatta miestä. Ja verkkonsa kaikki virittäis' (nimittäin kaikki fennomaanit)".

Minna sai koko miehisen yhteiskunnan vastaansa, kun hän vaati naisille poliittista, ammatillista ja sukupuolista tasa-arvoa. Suurta närkästystä aiheutti hänen siveysoppinsa, jonka mukaan miesten tuli elää yhtä siveellisesti kuin naistenkin. Niaskysymys maksoi Minnalle Järnefeltien perheen ja Juhani Ahon ystävyyden. Vuonna 1887 Minna kirjoitti Hilda Aspille sydämistyneenä Juhani Ahoon joka oli julkaissut Savo-lehdessä Juorun jumalatar –nimisen pakinan:

”Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen "rietas nainen" ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaa… Viha antaa voimaa ja kuntoa – ystävyys heikontaa ja laimentaa.”

Ei Minna mikään moralistitäti ja miestenvihaaja ollut. Häntä ei innostanut seksuaalikielteinen tolstoilaisuus eikä hän pitänyt sukuviettiä likaisena. 46-vuotiaana – naisen parhaassa iässä – hän vastasi sanomalehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja selvitti tuntemattomalle kirjeenvaihtotoverilleen (nimimerkki Mystikolle) millaista parisuhdetta hän kaipasi:

" Täydellinen vapaus on oleva liiton pohja, siitäkin olemme yksimieliset. On jotain hirmuisen raakaa tuossa "kihlauksen julkaisemisessa", "kuulutuksessa" ja "vihkimisessä"... nuo kahleet jotka ovat niin arvoa alentavaiset, että koko sielu nousee protestiin, kun sitä ajattelee. Minäkö noilla ulkonaisilla kahleilla tahtoisin väkisen kiinnittää miestä, joka muuten haluaisi minusta päästä!"

I like Madeira because I'm mad Eira

Korjaus 17.3.

Täytyy tehdä korjauksia Eiran runoihin. Vuonna kuuskymmentäkuus ei vielä ollut olemassa tätä merkkiä : @, joten korjaan kone@compin muotoon kone&comp. Toisessa runossa olen lukenut väärin yhden sanan, jonka korjaan myös. Lukihäiriö aiheuttaa haittaa. Minusta ei olisi ollut latojaksi. Parnasso-blogissa on Arto Virtasen hauska kertomus ladontavirheestä.


Eilen oli aihetta juhlia, kun Eira Stenberg sai Eino Leino palkinnon "runoudestaan ja luovasta hulluudestaan."...Stenberg -hattuineen ja kaikkineen -on Leinon henkinen perillinen joka hurmioituu älyllis-ilakoivasti ja kulkee unen ja varjon tummassa maassa," kuten sanotaan palkintoperusteissa.

Tämän blogikirjoituksen otsikko on Eiran esikoisrunokokoelmasta Kapina huoneessa, joka ilmestyi vuonna 1966. Se oli runopoikien vuosikymmen. Naisten äänille ei ollut paljon tilaa siihen aikaan. Eira oli niitä harvoja naisrunoilijoita jotka aloittivat sillä vuosikymmenellä. Sivumennen sanoen Eino Leino seura hyväksyi ensimmäiset naiset jäseniksi vuonna -66.

Runo Eiran ensimmäisestä kokoelmasta:

ja verestä tuli veljiä jotka sanoivat olevansa veriveljiä
he elävöittivät hartaat muistot liikehtivät valtavasti ja
vaikuttivat elävöittävästi ympäristöönsä sekä yksityisten
ihmisten hengelliseen kehitykseen

syntyi laulukokoelma "I like Madeira because I'm mad Eira"

me sinua muistetaan ainiaan

kone&comp.

Otin Eirasta kuvan eilisessä palkintojenjakotilaisuudessa Laulumiehissä. Sieltä menimme syömään Eliteen juhlaillallista. Toisen kuvan otin Flickan -nimisestä jälkiruuasta.

Hieno valinta ( en tarkoita jälkiruokaa) vaan Eiran palkintoa. Onnea Eiralle ja runoudelle!
Lopuksi runo Suloinen on halun vaate kokoelmasta Siksi seurustelen varkaiden kanssa.

Veden naiseus vapisee
on kananlihalla syksyinen lahti
ja illan varjo laskee maahan mustan lakanan.
Ja salassa tuskin kuuluvasti
kilisevät puikot kuin jääkuutiot lasissa,
kun aika kutoo ihon risahtavaa silkkiä.
Suloinen on halun vaate,
oi ettei kuolema sitä purkaisi.

Boogie Woogie

Kävin Taidehallissa Vexi Salmen kokoamassa Boogie Woogie näyttelyssä , josta kuvasin salaa olevan kuvan Miles Davisin näyttelyjulisteen.

MilesDavisin ja John Coltranen So What – kappaleen voi kuunnella täältä:

http://www.youtube.com/watch?v=U4FAKRpUCYY

Miles Davis oli yksi mielimuusikoistani siihen aikaan kun kävin Old House jazz Clubilla eili Mäyränkolossa. Se sijaitsi vanhan puutalon toisessa kerroksessa Albertinkadulla. Kun porraskäytävän oven avasi, vastaan lehahti tuoreen pullan tuoksu. Alakerrassa oli leipomo. Mäyränkolossa oli niin paksu harmaansinertävä tupakankäry, että silmiä alkoi kirvellä. Savun läpi tuskin erotti jammaavia muusikoita. Minulla oli aina luonnoslehtiö mukana. Minä en ollut mikään piirtäjä varsinaisesti, vaan enemmänkin kirjoittaja, mutta luonnoslehtiö toimi jonkinlaisena suojakilpenä. Piirsin, ettei kukaan vain erehtyisi luulemana että olen tullut klubille iskemään muusikoita enkä varsinkaan Chrisse Schwindtiä, johon kaikki klubin tytöt tuntuivat ihastuneen. Alla sivu luonnoslehtiöstäni.

Luen parhaillaan Ilmari Vesterisen kirjoittamaa kirjaa Mäyränkolon jazzareita: Tarua ja totta Old House Jazz Clubista. Se on kiinnostava tutkimus 50- ja 60- luvun vaihteen nuorisokulttuurista, joka oli aika jakautunutta. Ammattikoululaiset harrastivat rokkia, oppikoululaiset, ”älypäät” jazzia. Niin kuin näkyy alla olevasta luonnoslehtiön sivusta, jolle muutamat klubilla kävijät ovat piirtäneet potrettinsa, melkein kaikilla oli rillit.

Kuvansa on piirtänyt Pottu D. Donner, Nuoren Hesan TP, Koni, pari nimetöntä sekä Cony, joka olen minä. Claes Andersson soitti klubilla, mutta en muista häntä. Siellä kävi Vesterisen kirjan muitakin aloittelevia kirjailijoita, kuten Pentti Saarikoski, Pekka Kejonen, Daniel Katz, Matti Paavilainen, Veikko Polameri ja Pekka Parkkinen, mutta en minä heitäkään sieltä muista. Ehkä me kävimme eri aikaan. Pekka Tarkkakin kävi mutta hän ei ollut klubin jäsen. Minun klubivaiheeni jäi lyhytaikaiseksi, siirryin yliopiston juhlasaliin kuuntelemaan Radion sinfoniaorkesterin konsertteja, joihin sai halpoja koululaislippuja. Ihailin modernisteja – Bartokia, Webernia ja Starvinskia, mutta rakkaus jazziin silti säilyi. Rock-musiikki jäi väliin. Sitä on mukava tanssia, mutta en erityisemmin välitä kuunnella sitä.

Mäyränkolosta voi lukea lisää Riversiden sivustolta ja Jacob Södermanin blogista. Hän oli yksi Old Housen perustajajäsenistä.

PS. Olen liittänyt sivupalkkiin matkatoverini Jouni Tossavaisen blogin Kuva ja Sana. Yhdessä ollaan koluttu Venäjän suomalais-ugrilaisia alueita.

PS 2. Harkitsen Kirjallisten sitaattien poistamista sivupalkista, koska ne hidastavat sivun latautumista. Onko muilla samanlaisia havaintoja hidastumisesta? Minusta on kyllä aika Hauskaa katsoa, mikä on päivän miete. Se vaihtuu joka kerta kun avaa blogin. Jos miete ei näy kokonaan, mietteen alareunassa palkki vierittämällä sen saa näkyviin.

Sinisen merkityksiä

Valokuvatorstain aiheena on tällä viikolla sininen. Kuva on Uutelasta tammikuun lopulta, jolloin meri alkoi jäätyä.

(Klikkaa isommaksi)

Paul Austerin Oraakkelikirjasta:

- No, sininen on hyvä väri. Erittäin tyyni, erittäin seesteinen […]
- Ilmaisevatko värit todella tunteita?
- Totta kai.
- Entä henkisiä ominaisuuksia?
- Missä mielessä?
- Keltainen yhdistetään pelkuruuteen. Valkoinen puhtauteen. Musta pahuuteen. Vihreä tietämättömyyteen.
- Myös kateuteen.
- Kyllä myös siihen. Mutta mitä sininen edustaa?
- En tiedä. Ehkä toivoa.
- Ja romanttista herkkyyttä. Kuten sinisessä hetkessä. Tai alakuloa. Kuten bluesmusiikin sinissä sävelissä.

Lisää sinisestä ( ja muistakin väreistä suomeksi )Coloria.netissä.

Tiedoksi: Tänään (10.3. )tulee Kieslowskin elokuva Sininen Teema-kanavalta.

( Kannen kuva. Henri Matissen Venus)

Kirjahyllystäni löytyi kirja, jonka olen ostanut 15 vuotta sitten. Sen nimi on Blue Verse ( toim. John Whitworth). Se on kokoelma runoja joiden aiheena on seksi. Rivoja runoja Ovidiuksesta Wendy Copeen. Amerikanenglannin slangisanakirjani mukaan blue merkitsee mm. rivoa, kaksimielistä, uskaliasta, pornografista.

Pari runonäytettä kirjasta:

Haiku: The Wisdom if the Streets
Kirjoittanut Gavin Ewart

God is a flasher
He reveals himself some,
but not to others.

(Jumala on itsensäpaljastaja
Hän paljastaa itsensä joillekin,
mutta ei kaikille.)

Toinen näyte kunnianarvoisalta T.S. Eliotilta:

There was a young of Siberia
Who had such a tempting posterior
That the Lapps and Finns
Kept inventing new sins
As the recongnized types were too stereo -

Viime vuonna Blue verse ilmestyi pokkarina. Kirjan nimi ja kansi olivat vaihtuneet. Kunnianarvoisa englantilainen kustantaja faber and faber oli oivaltanut mikä on ajan henki, toisin sanoen mikä myy. Pokkarin nimi on: Making Love to Marilyn Monroe.

Kirjan nimiruno on Paul Grovesin. Se on niin pitkä, että laitan tähän vain ensimmäisen säkeistön näytteeksi.

He pumps her up, po-faced,his right leg rising
And falling wearisomely. Breasts inflate,
Thighs fatten, force and perseverance raising
A rubber spectre. Plump, comical feet
Swell into being, but her eyes stay dead.
Her crotch arrives; exaggerated, furry.

Lisää kirjasta voi lukea täältä.

Slangisanakirjasta muuten selvisi mitä tarkoittaa blue velvet. Se on särkylääkettä ja antihistamiinia sekoittamalla valmistettu huume, jota otetaan ruiskeena. David Lynchin elokuvan Blue Velvetin teemalaulu löytyy osoitteesta:

http://www.youtube.com/watch?v=_tQ-zGEJYi4

Vaalimainoksia

Tässä toinen niistä kahdesta vaalimainoksesta, jotka herättivät niin paljon pahennusta, että SAK veti ne pois (itsesensuroi). Takkahuone on minusta ihan kiva mainos, mutta jotkut loukkaantuivat siitä. Potentiaalisten äänestäjien tunteita ei saa loukata vaalien alla. Siksi kaikki vaalimainokset ovat lattean tylsiä.



Ruokapöytä- mainoksen näkee klikkaamalla linkkiä. Markku Joki-Sipilä kirjoittaa blogissaan mainosruljanssista: "Mainostoimiston suunnittelemista mainoksista kehkeytyi lopulta todellinen poliittinen farssi ja tragikomedia, jossa minun mielestäni pahimmat ylilyönnit nähtiin prosessin loppupuolella, ei niinkään itse mainoksissa. Saatiinpa taas oikein kunnon annos kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä."

Blogiruno

Tässä alku runosta jonka on kirjoittanut Claes Andersson

Kaikki mitä ei käytetä surkastuu
Kuten käsien ja jalkojen lihakset
Kuten vatsalihakset
Kuten naurun ja itkun lihakset
Yhtenä päivänä ne ovat poissa
Tai mieti ajatuksiasi
Jos lakkaat ajattelemasta niitä ei pian ole
Tai hampaat jos lopetat pureskelemisen
Sama koskee tunteita
Jos et enää tunne mitään ne surkastuvat ja
kuihtuvat
Kunnes ne eräänä päivänä ovat poissa
Ensin olet välinpitämätön sitten tunnekylmä
sitten tunteeton

....

Jos kiinnostaa, loppu runosta löytyy Claes Anderssonin blogista.
Se on ainoa kansanedustajaehdokkaan blogi jota olen silmäillyt. Linkki löytyi Tero Hannulan sivupalkista. Tämän enempää en aio vaaleihin puuttua.

Eksistentialismista

ja Sartren sanoista on syntynyt pohdintaa muutamissa blogeissa. Laitan linkit tähän niille joita asia kiinnostaa ( ja itselleni muistiin, jos vaikka sattuisin palaamaan asiaan, kun olen lukenut Sartreni loppuun).

Risto-Niemi Pynttäri kirjoittaa mm.

”Sartren esimerkit ovat hieman kummallisia. Mitä tekemistä sillä että “puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä” on sen kanssa että käytetään tuoksusanoja (kölninveden hajuisia)? Tulee mieleen sanat joilla ei ole kosketusta puhujaan omaan löyhkään. Niin, sama juttu toisen esimerkin suhteen, mutta toisin päin. Miten muuten Sartre voi ottaa esimerkiksi keikarit jotka kirjoittavat teurastajan kieltä. (Ehkä jotain sellaista, mistä tulee mieleen 90-luvun rankka proosa, joka löyhkää mutta jonka kirjoittajat ovat suihkunraikkaita). Nämä molemmat esimerkithän ovat vierasta kieltä kirjoittajalle.”

Tero Hannula kirjoittaa:

”Herra Nutz kommentoi osuvasti “Niin, meitä poloisia nuoria ei ole enää heitetty edes maailmaan, vaan diskurssiin” (toisaalta, eikö näin ollut aiemmin?). Mutta kyllä minua ahdistaa se, että olen maailmassa ja pitää pärjätä miten taitaa. Suurin ahdistus tosin tällä hetkellä taitaa olla se, että täytyy pärjätä muiden ihmisten kanssa, pitää kuulua aina johonkin, pitää omaksua jokin diskurssi, monta diskurssia jopa.”

Jukka Laajarinne kirjoittaa:

”Vastaan vielä Konkalle: Väitän, että eksistentialistinen asenne on edelleen yhtä ajankohtainen, kuin mitä se on koskaan ollut. Kokemukseni mukaan nuoret ovat valintojensa vapaudesta edelleen ahdistuneita. Ja toisaalta: suurin osa heistä osaa edelleen virtaviivaisesti olla ajattelematta elämäänsä ja kuolemaansa – aivan kuten jo Sartren aikoina.”

Rauno Räsänen osallistuu keskusteluun Laajarinteen Jukan kommenttiosastossa:

”Sartrelainen vapaus on lopulta – luullakseni – vain tahdon vapautta. Ei sen kummempaa. L'Etre et Néantissa (Onko se suomennettukin? Oleminen ja ei mikään?) Sartre käyttää itsekin vankilaesimerkkiä. Vankilassa ollessaan ihminen voi yhä kieltää sen, mitä vankilaan laittamisella hänelle tarjotaan: voi yrittää pakoa. Yrittäminen riittää: vapaa tahto ilmaisee itsensä, vanki ei ole myöntänyt vankeuttaan.”

Lopuksi Juliette Grecoa. Hän oli eksistentialismin ”ylipapitar” ja yksi monista Sartren muusista.

Sartren sanat

”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)

Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.

Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.



PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.

Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.

Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).

Lukemattomat klassikot

Ellen olisi lukenut Dionysoksen kevättä, en tietäisi että tänään on kansainvälinen kirjan päivä. Päivän kunniaksi julkistan listan kymmenestä klassikosta , joita en syystä tai toisesta ole lukenut. Klassikkomeemi on lähtenyt liikkeelle Loistavasta puhalluksesta ja se kuuluu näin: Listaa kymmenen klassikkoa, joita et ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle saatikka loppuun asti.

1. Cervantes. Don Quijote
Tämä kirja palauttaa lapsuuden trauman. Isäni luki kirjaa ääneen meille lapsille ja ojensi kesken lukemisen kirjan minulle, sanoi: ” jatka sinä, kun osaat jo lukea.” En häpeäkseni osannut lukea Don Quijotea. Se oli liian vaikeata kieltä minulle. Änkkäsin ja tankkasin. Isä tempaisi kirjan käsistäni sanoen: ” Noin iso tyttö eikä osaa lukea!” Se viilsi haavan sydämeeni.

2. Jane Austen. Ylpeys ja ennakkoluulo ( ja kaikki muutkin Austenin teokset).
Ei vain jaksa kiinnostaa se tunteiden ja suhteiden maailma, jota Austen kuvaa.

3. Kilpi: Alastalon salissa
On jäänyt lukematta, koska kirja ei ollut Suomen kirjallisuuden tutkintovaatimuksissa siihen aikaan kun opiskelin ja Annamari Sarajas oli proffani. Ehkä hänkään ei jaksanut lukea Alastalon salia eikä sen takia laittanut sitä tutkintovaatimuuksiin.

4. Hesse. Lasihelmipeli
Kymmenen vuotta sitten pelasin netissä lasihelmipeliä, mutta en päässyt Hessen tekstiin sisään. Oli liian kuivakkaa minun makuuni.

5. Taru sormusten herrasta
Ilmestyi kun olin jo ohittanut satuiän. Pahus, en muista edes tekijän nimeä, vaikka se kirja on hyllyssä, jossakin siellä, ei vain osu nyt silmään.

6. Tolstoi. Sota ja rauha
Jäi kesken kun sota alkoi.

7. Sterne. Tristram Shandy.
Annoin joululahjaksi miesystävälle, kun lukeminen jumittui. Jälkeenpäin harmitti että tulin antaneeksi pois, suhdekin jumittui, mutta ei se johtunut Thristam Sandysta.

8. Musil. Mies vailla ominaisuuksia
Kirjan kakkososa on odottanut vuosikausia hyllyssä ykkösosaa, että voisin aloittaa lukemisen toden teolla. Olen lainannut ykkösosan pari kertaa kirjastosta, mutta en ole ehtinyt lukea ennen lainaajan umpeen menoa.

9. Lautréamont. Maldororin laulut

Ole yrittänyt lukea tätä ranskan kirjallisuuden outoa klassikkoa siitä pitäen kun munasin itseni erään ranskalaiskirjailijan kuullen kun en tiennyt mistä hän puhui, kun hän puhui Maldororin lauluista. Kyllä minä tämän kirjan vielä joskus luen loppuun

10. Umberto Eco. Ruusun nimi
Kesken on ja kesken jää. Kuuluu samaan sarjaan kuin Hessen Lasihelmipeli, mutta ei ole yhtä kuivakiskoinen. En silti jaksaa lukea sitä loppuun asti.

PS 1. Sivupalkissa on Firefoxin Clipmarks, jonne kerään leikkeitä netistä ( milloin ehdin). Siellä on Paul Austerin lista kymmenestä hänelle tärkeimmästä klassikosta. Käykää lukemassa mitkä kirjat hän on listannut. Clipmarksissa on myös Jane Austenin kuva ja Libérationin arvostelu Burroughsin kirjeistä, mihin palaan myöhemmin.

PS 2. Maahanmuuttaja Arvi Perttu on lukenut Johan Bäckmannin kirjaa Saatana saapuu Helsinkiin ( tai tekstinäytteitä kirjasta) ja toteaa:

” Tekstinäytteistä tulee sellainen vaikutelma, kuin lukisi 1930-luvun Pravdaa: "haiseva suomalaislauma tarttui Anna Politkovskajan ruumiiseen". Bäckmanin samansävyisiä kirjoituksia Suomesta ja suomalaisista löytyy myös venäjänkielisiltä nettisivuilta. Niitä lukiessa uskoo, että ne saattavat aiheuttaa joissakin venäläisissä "poikkeuksellisen voimakkaita vainoharhaisia ja paranoideja tuntemuksia" Suomea kohtaan.”