maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Liikaa kirjoja?










Saara, kirjakauppias, kirjoittaa: ”Kirjoja tehdään ihan liikaa. Kirjailijoitakin on liikaa siihen nähden, jos kirjojen halutaan säilyttävän arvokkuutensa. Nyt ne ovat pelkkiä käyttötavaroita ja kirjailija käsityöläinen. Ei siinä mielestäni mitään vikaa ole, vaikka näin onkin, mutta mikäli kirjailijan ammatti aiotaan yrittää säilyttää, se sisällön sisällyksetön tuottaminen olisi syytä lopettaa. On ihan hemmetin oikein, ettei käsikirjoituksista pääse kustantamoissa läpi kuin promille. Vieläkin vähemmän saisi päästä. Lisäksi jo paikkansa lunastaneitten kirjailijoitten tulisi paneutua yhden kirjan tekemiseen kunnolla, eikä suoltaa markkinoille kirjaa joka vuosi.”

Ohje kirjailijalle 1

”Älä epäröi antaa kirjallesi sitä kymmentä tai kahtakymmentä vuotta, minkä se vaatii päästäkseen elolle, ja kirjoita se sitten, kun et enää pääse sitä karkuun” ( Sándor Márai: Mietteiden kirja, s. 87)

Kun tätä ohjetta noudattaa, niin syntyy vähemmän sisällyksettömiä kirjoja. Mutta mitenkäs kirjapainojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen sitten käy, jos kirjailijat lakkaavat suoltamasta?

Ohje kirjailijalle 2

Älä käytä vääriä sanoja.

Via Leevi Lehto: "as such", "then", "or", "so", "now", "maybe", "a little", "indeed", "if", "yes". Be wary of using these words/expressions, if you don't want your book to be bashed in Helsingin Sanomat. Plus, especially if it's fiction, check all the facts carefully! (Cf. Pertti Lassila's rock-bottom review, HS Kulttuuri, March 5, 2006, of Sorayan Kiirastuli by Harry Forsblom (Artipictura 2005).) Luckily we can still say "no" - also to this kind of "criticism".

Pahus, ehdin heittää sen Hesarin roskikseen, enkä viitsi lähteä sitä kaivelemaan alakerran paperilaatikosta. Olisi pitänyt säilyttää se arvostelu kritiikin todellisena pohjanoteerauksena.

Enpä muista lukeneeni yhtä masentavaa kritiikkiä aikoihin.

Omituiset esineet

Meemi via Ikkunaiines

Vieressä balilainen puuveistos, joka karkottaa pahoja henkiä. Se roikkuu eteisen seinällä ja tuijottaa kohti ulko-ovea. Jos sieltä yrittää paha henki sisään, veistoksen mulkosilmät säikyttävät sen tiehensä. Jos mulkaisu ei auta, niin karkottaja puraisee demonia isoilla hampaillaan. Veistoksen värit ovat haalistuneet vuosien mittaan ja ennen niin muhkeat torahampaat ovat katkenneet kovissa kamppailuissa demonien kanssa, mutta etuhampaat ovat vielä hyvässä terässä. Sain veistoksen jäähyväislahjaksi Helsingin nuorisofestivaaleille osallistuneilta indonesialaisdelegaation balilaisjäseniltä. He olivat hinduja, heitä en saastuttanut sianlihalla ( kts. alempana oleva merkintä
Align Right

lauantaina, helmikuuta 25, 2006

Hätävarjelun liioittelua?

Vieressä yksityiskohta Ville Rannan sarjakuvasta, joka aiheutti potkutKaltion päätoimittajalle Jussi Vilkunalle, koska hän ei suostunut vetämään sarjakuvaa pois Kaltion nettisivuilta. Se oli odotettava seuraus sen jälkeen kun ”suuri raha” puhui, eli Sampo-, Tapiola- ja Pohjola-yhtiöt ilmoittivat vetävänsä mainostuen lehdeltä. Raha ratkaisee, se siitä sananvapaudesta. Tekopyhyyden puolelle menee sitten se, että Oulun kaupunki peruutti Rannalta tilaamansa kuvituksen J.V. Snellman –kirjaan. Rannan sarjakuvan kokonaisuudessaan voi katsomassa täältä (kiitos linkistä Suomentajan huomioita).

Edit 6.3.06 Loppu hyvin, kaikki hyvin? Oululaiset tulivat järkiinsä - Ville Ranta saa tehdä kuvituksen J.W. Snellman-kirjaan,

Kun katsoin Rannan sarjakuvan, naamioitunut Muhammed-hahmo toi ikävästi mieleeni 1900-luvun alkupuolen pilakuvat linnunnokkaisista, parrakkaista juutalaisista. Kuvat demonisoivat juutalaisia, ja olivat yksi keino manipuloida yleistä mielipidettä - ja todennäköisesti paljon tehokkaampi keino kuin sanat. Kuvat vaikuttavat suoraan piilotajuntaan ja tunteisiin, toisin kuin sanat, koska piilotajunta ”ajattelee” ja tuntee kuvallisesti. Kuvanvapaus on paljon hankalampi ja riskialttiimpi juttu kuin sananvapaus.

Minun suhteeni islaminuskoon: Viisitoista vuotta sitten kävin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran moskeijassa. Se tapahtui Kazanissa. Pidin moskeijasta, koska se oli niin valoisa, seinät olivat valkoiset, niillä oli vihreitä ornamenttikuvioita ja lattialla oli pehmeitä persialaismattoja. Tunnelma oli kodikkaan rauhallinen. Pidin erityisen paljon siitä, että moskeijassa ei ollut kuvia. Kristillisissä kirjoissa minua oli lapsena järkyttäneet kuvat, ja varsinkin ristillä roikkuva Jeesuksen ruumis.

Vuonna 1962 olin islaminuskoisten indonesialaisten tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Eräänä päivänä festivaalien loppupuolella päivällisellä tarjottiin lihamuhennosta. Indonesialaisten englantia taitava edusmies tuli kysymään mitä lihaa muhennoksessa on. Liha näytti aika vaalealta. Kun en paljon lihaa ollut syönyt enkä tuntenut eri lihalajeja ulkonäöltä, arvelin että se on vasikanlihaa. Mutta se olikin sianlihaa. Asia selvisi minulle, seuraavana päivänä kun erittäin synkän näköinen edusmies tuli kertomaan mitä lihaa olin syöttänyt heille. Pelästyin synkkää ilmettä, käsitin että olin saastuttanut heidät ja pakenin paikalta syyllisyydentuntoisena.

Nyt kun olen virkistänyt muistiani lukemalla Freudia iltaisin, ymmärrän, ettei tuo tapahtuma ollut viaton erehdys. Olin saanut hyvän kristillisen kasvatuksen isoäidiltäni, käynyt pyhäkoulun ja rippikoulun. Opetukset olivat ilmeisesti painuneet alitajuntaan, joka tunsi syvää ennakkoluuloa ”vääräuskoisia” kohtaan. En tiedä millaisin rituaalein indonesialaiset puhdistivat itsensä sianlihasta. Mutta tiedän, että monet heistä tapettiin 60-luvun puolivälissä Sukarnon kukistumisen jälkeen, koska he olivat kommunisteja.

Kiinnostuin islamilaisesta mystiikasta, suufilaisuudesta Omar Khaijamin, Hafizin ja Rumin runojen välityksellä. Suosikkini oli ja on edelleen Hafiz. Koska Muhammedin pilakuvat ovat nostaneet vihan vyöryn maailmalla, laitan tähän loppuun Rumin Toisen tarinan Abu Dzahlista ja Muhammadista kokoelmasta Ruokopillin tarinoita (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Abu Dzahl näki Muhammadin ja lausui:
”Tuossapa ruma mies, joka on noussut Hashimin suvusta!”
Muhammad vastasi hänelle: ”Totta puhut,
vaikka hävyttömästi sanoitkin.”
Sitten Siddiq näki Muhammadin ja sanoi:
”Sinä kauneuden aurinko, et sinä ole idästä etkä lännestä;
loista edelleen kauniisti!”
Muhammad vastasi: Totta puhut, rakas ystävä,
joka olet vapautunut olemattomuuden maailmasta.”
Ihmiset kysyivät: ”Kuningas, sanoit molempien puhuvan totta.
Kuinka kaksi vastakohtaa voi olla yhtä aikaa totta?”
Hän vastasi: ”Minä olen hyvin kiilloitettu peili;
minusta niin turkkilaiset kuin intialaisetkin näkevät itsensä!”

Niinpä länsimaalaisten, niin tanskalaisten kuin suomalaistenkin olisi hyvä nähdä Muhammedin pilakuvissa omakuvansa.

perjantaina, helmikuuta 24, 2006

Freud, sfinksi ja haaste


Alla olevassa kuvassa Oidipus ja Sfinksi, Freudin suosikkihahmot Kreikan mytologiasta. ”Freud tunsi olevansa kuin sfinksi, joka on hukkumassa lentohiekkaan, kunnes lopuksi enää vain hänen sieraimensa pistäisivät esiin paperikasoista,” sanoo elämänkerturi Peter Gay (suom. Mirja Rutanen).

Ostin kirja- alennusmyynnin vihoviimeisenä päivänä 40 %:n lisäalennuksella kaksi kirjaa, jotka eivät olleet menneet kaupaksi: Freudin Arkielämän psykopatologiaa ja Peter Gayn kirjoittaman lähes tuhatsivuisen Freudin elämänkerran. Aika vähän ehdin/ jaksan lukea nykyään, kun kirjan kirjoittaminen vie kaiken aikani ja energiani. Olen vasta aloittanut Freudin elämänkerran lukemisen, se kiinnostaa minua, mutta kestää varmaan kauan ennen kuin saan sen loppuun asti luetuksi. Unimaailmaani se on jo ehtinyt vaikuttaa elähdyttävästi.

Freud oli 1800-luvun lopun radikaali. Hän oli sitä mieltä, että ”terve seksuaalisuus edellyttää sukupuolitautien ehkäisyä ja itsetyydytyksen vaihtoehtona vapaata sukupuoliyhteyttä naimattomien nuorten miesten ja naisten kesken.” Siihen vapauteen päästiin 1960-luvulla, kun ehkäisypillerit tulivat käyttöön. Mutta tekikö vapaus nuorista miehistä ja naisista sen onnellisempia? Hysteeriset oireet kyllä katosivat ja neuroosit muuttivat muotoaan, vaan ei pedofiliaa. Se kukoistaa kuin Freudin aikoina, eikä sukupuolitautejakaan ole pystytty ehkäisemään, vaikka kondomit ovat parempia kuin Freudin eläessä.

Arkielämän psykopatologian ostin siksi että se oli kirja jonka luin lukioluokkalaisena, ja se muutti elämäni. Kts. Kemppinen joka haastoi lukijoita kertomaan elämää muuttaneista kirjoista. Kun luin Freudin kirjan, tajusin että viattomat virhetekoni ja unohtamiseni, eivät olleetkaan niin viattomia, vaan niillä oli salainen tarkoituksensa ja niitä järjesti – ei kohtalo eikä sattuma, vaan minun piilotajuntani. Se kirja todella muutti käsitystä itsestäni ja ihmisistä yleensäkin. Yhtä järisyttävä vaikutus oli ollut Dostojevskin Rikoksella ja rangaistuksella, joka vieroitti minut dekkareista ja muustakin viihteestä. En vieläkään lue sitä viihteenlajia. Mutta voin katsella telkkarista viihteellisiä dekkarisarjoja kun aivot ovat illalla väsyneet pitkän työpäivän jälkeen.

Haaste

127.0.0.1 eli matkatoverini Hannu Helin haastoi minut nimeämään kymmenen kiinnostavaa bloginimeä. Pakkohan siihen haasteeseen on vastata. En kylläkään jaksa perustella ,kun olen koko päivän ja illan kirjoittanut) miksi alla olevien blogien nimet ovat minusta kiinnostavia. Suurin osa niistä löytyy oikean palkin linkkilistalta, joka ei näy Microsoftin Explorer-selaimen käyttäjille - miksette muuten siirry jo Firefoxiin joka turvallisempi selain?

Taivasalla

Valkoinen piste, pilkku

Susi rajoilla

Pandora

Horisontissa majakoiden epileptinen välke

Lintukeisarin hovissa

Enimmäkseen nimetön

Kaikki on hetken tässä

BigSur ja Surreal

Kesken kaiken

Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua

Muitakin kiinnostavia nimiä olisi, mutta en jaksa linkittää enempää. Haastan kaikki asiasta kiinnostuneet jatkamaan kiinnostavien/kauniiden/hyvien/ tai vaikkapa kamalien bloginimien linkittämistä.


PS. Alemmassa Hanhiparvi-postauksessa tuli mainittua oulipolaisen Anne Garrétan nimi väärinkirjoitettuna. Olen nyt lukenut hänen Sfinksinsä, se on kertomus rakkaudesta, suosittelen. Se ei ole rakkausviihdettä, sillä kun sen on lukenut, tekee mieli lukea se uudelleen. Viihteen ja taiteen ero siinä, että taide ei tyhjene yhdellä lukemisella/ katsomisella/ kuulemisella.





perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Hanhiparviromaani

Olen kaksi kuukautta kirjoittanut intensiivisesti hanhiparviromaania, mutta hanhet eivät marssi eteenpäin yhtä kurinalaisessa järjestyksessä kuin kuvan hanhet, jotka seuraavat opasta. Minun hanhistani aina joku karkaa omille teilleen ja minulla on täysi työ paimentaa se takaisin ruotuun. Puolet romaanista on vielä kirjoittamatta, mikä merkitsee että se ei ehdi syksyn kirjamarkkinoille. Tulkoon sitten keväällä.

Termi hanhiparviromaani on peräisin Jacques Jouetin esseestä Pakosta ja ilman ( suom. englanninkielestä Miia Toivio), joka on ilmestynyt uudessa Tuli & Savu lehdessä ( 4/2005) Jacques Jouet kirjoittaa: Kuka tahansa voi ajatuttaa edellään hanhiparven kaltaista ilmeisesti aitojen henkilöhahmojen epämääräistä joukkoa epävarman sivu- ja kappalemäärän aukean maaston yli.” Hän sanoo kirjoittaneensa kaksi hanhiparviromaania, mutta kolmannesta romaanista tulee oulipolainen, mikä tarkoittaa systeemi- (tai metodi) kirjoittamista, eli sitä että kirjoittaja luo jonkin pakollisen säännön, jota kirjoittamisessa on noudatettava. Oulipolaiset käyttävät säännöstä sanaa contrainte, pakote Miia Toivion suomennoksen mukaan. Esseen kirjoittamisen jälkeen (1998) Jouet on kirjoittanut ainakin neljä, ellei viisikin romaania. En ole lukenut niitä, joten en tiedä millaisia sääntöjä ( pakotteita) hän on käyttänyt niissä. Joka tapauksessa oulipolainen metodikirjoittaminen on tuottoisaa. Nostan hattua Tuli & Savu- lehdelle, joka esittelee metodin Suomessa minun tietääkseni ensimmäistä kertaa. Oulipolaisia kirjailijoita (Raymond Queneau, Georges Perec, Italo Calvino ja Anne Garretta) on kyllä käännetty suomeksi, mutta heidän kirjoittamismetodejaan ei ole esitelty.


Kuvassa Jacques Jouet lausuu ”junarunoja” Malagarissa, François Mauriacin talon pihalla. Tutustuin häneen kesällä 2000 kuusi viikkoa kestäneen Euroopan kiertueen aikana. Hän kirjoitti matkan aikana joka päivä kaksi, kolme runoa oulipolaisella metodilla: pyysi jokaiselta matkatoveriltaan kolme sanaa ja teki niistä tiukasti reronde- mittaan ja muotoon sidotun runon (viisitoista säettä, kolme säkeistöä). Alla näyte runosta, jonka kolme sanaa hän valitsi Hullun taivaassa – romaanistani. Runoa on mahdotonta suomentaa. ”Junarunot” ilmestyivät kokoelmassa Poèmes avec partenaires 2002 P.O.L èditeurin kustantamana.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est la une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.




Pour le faire manger à Van Gogh
Gauguin mit dans l'huile le
varvas
en 1'entourant de quelques
sieniä
psilocybine ou truffe, varvas
chaufifant la perception de
Van Gogh.


Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.