Mitä nainen haluaa?

 Aino  Vähäpesola. Onnenkissa. *Kosmos 2019

Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi  esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja )  vuonna  1916. Yksi sen runoista  oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota  runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen,  joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka  leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.

Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  kertoja on 24-vuotias   kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat  sukupuoliroolit   1900- luvun alun runoudessa, erityisesti  Södergranin   runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja   sukupuolisuuttaan.  Hän pohtii mitkä ongelmat  ovat edelleen ajankohtaisia, missä  on tapahtunut  kehitystä ja  miltä tämän päivän  feminismi näyttää viime vuosisadan  alkuun verrattuna. Hän esittelee  graduaihettaan   professorille, mutta  professori suhtautuu  aiheeseen penseästi  samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja  kertojan  oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin.  Proffa sanoo:  "Kyllä naiset ovat naisia  ja miehet miehiä."  Minusta  kuulostaa siltä, että   hänen   suunsa  kautta puhuu  patriarkaatti.  Siinä suhteessa  yliopisto  ei ole  paljon muuttunut  siitä kun minä  siellä  opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.

 Kertojan gradun teko hyytyy,  sen sijaan   syntyy  romaani  rakkaudesta, seksistä ja    siitä millaista on olla  nuori  nainen   2010-luvulla. Kertoja  sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin  runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa -  kuten  hän sanoo: "omasta  Edith Södergranistani  itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot   tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "

Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja   sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään."    Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin.  Toinen lause  jota jäin   miettimään,  oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen  lukija  näyttelee itse osaa lukemassaan."   En ole  varma, mitä  kertoja tarkoittaa.   Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija  heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin.   Siksi  tekstit ovat  erilaisia  eri lukijoille, ja on   turha  kiistää  lukijan  lukukokemusta  ja/tai  tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä  täysin väärältä.

Minua  Vähäpesolan  romaani puhutteli ja ilahdutti.  Sen    kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin  yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja  opiskelin  yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin  romaanin kertoja.  Laudaturseminaari oli  yhtä  nihkeä tilaisuus kuin  romaanissa  kuvattu tutkimusaiheen  käsittely.  Opiskelutoverit  katselivat pitkin seiniä ja  miettivät  mitä älykkään  ilkeätä  keksisivät sanoa esitelmästäni.    Sen aiheena oli  Samuel Beckettin  absurdi teatteri  verrattuna  Bertolt  Brechtin osallistuvaan teatteriin,  aihe  joka  ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen.  Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen,  koska se oli  kirjallisuuden laitoksella   muotia  tuolloin.    Seminaarin osallistujien  kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain  professorin sanat: " Tämähän on  kuin  neurootikon  kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä".  Minä    suutuin  niin että  painelin  saman tien ulos  koko yliopistosta ( palasin sinne vasta  yli kymmenen vuoden kuluttua) ja  keskityin  kirjoittamaan  esikoisromaania, joka kertoi  millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.

Vähäpesolan  Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana  Södergrania. Häneen oli tehnyt  jo silloin vaikutuksen  runo Vierge moderne  (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja   vaikutuin synnillisen  eroottisesta Neferneferneferistä.  Luin   Södergrania vasta lukioluokilla.  Kolme  runoa   oli tehnyt   silloin  minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle.   Eros oli  jumalista julmin  tytöille.   Se  heitti heidät pimeään  holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut  eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin. 

Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota  siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa: 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
                                                           ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se  särkyy, sillä onni on paha.
                                                         (Suom. Uuno Kailas)

Lukioluokilla Södergran  oli ollut kova nimi.   Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat  runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt  Södergrania.  Kahden  mielirunoilija  oli Södergran ja  kolmannen Eeva-Liisa Manner.  Minun  mielirunoilijani oli Helvi   Juvonen.  En muista miten löysin hänet,  mutta hänen  kauttaan löysin  Emily  Dickinsonin, jota  rupesin  lukemaan englanniksi.  Tuohon aikaan,  pojat  jotka  lukivat  runoja, lukivat  Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita.  Yliopistossa ymmärsin, että  jos  aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.

Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa  Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa  Vierge moderne  ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi  suomeksi vasta  1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa  Aale Tynnin  suomentamana.  Runon minä sanoo:  " En ole  nainen. Olen neutri."  [...]  " olen hyppy vapauteen ja  omaan itseen... "     

Neitsyys ei   ole  enää  onneksi  yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja  vielä 1960-luvun alussa, jolloin   piti valehdella poikaystävälle , että olen  pudonnut puusta,  kun  neitsyys oli mennyt.  Harva  nykytyttö  haluaa  kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan  sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen  seksi ei yhtä  ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut. 

Onnenkissan kertoja pohtii  sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti  osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin  arvojani.  Samasta ilmiötä oli  hänen  mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan  on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja  ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät  sukupuolirooleja  eivät  yksilölliset omaisuudet.  Hän  on  paljon viisaampi kuin minä  24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä,  Miehet  ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset. 
   
 Pientä   edistymistä sukupuolten välisissä  suhteissa on  tapahtunut  verrattuna viimevuosisadan  alkuun.  Naiset   tietävät  mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he  haluavat  tasa-arvoa,  omaa itseyttä, vapautta  ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.

Södergranin  runo  Rakkaus puhutteli   nuorena ja puhuttelee  yhä niin minua kuin   romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että  tuossa runossa "rakkaudessa  onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista."   Runon minä jättää  sielunsa merenrantakalliolle,  menee alasti  sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää  ruusujen tuoksua.

Huomasit  että olin kaunis
ja muistutin jotain,  mistä  olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja  kotimaani                    
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja  hymyillen  otit peilin ja  pyysit minua   katsomaan itseäni.  
Näin että olkapääni olivat tomua ja  murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
                                                                          - kadota.                
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en  kaipaa mitään.
                                                                (Suom. Pentti Saaritsa)

Tämä runo ahdisti minua,  se vastasi  kokemustani rakkaudesta - että  rakkaus  kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta     en enää oma itseni vaan joku toinen.  Siksi  onni oli paha ja sitä  piti töytäistä niin että se meni rikki.

Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa  samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin   sen  nuorena:  "Rakkaus vaatii  jättämään  taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että  rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu."  Mutta   se  ei ole  mahdollista,  minun mielestäni Jossain vaiheessa  oma identiteetti  vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle. 

 Päätän  tämän  blogijutun  onnenkissan  tassun  heilutukseen  ja kertojan   sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein  nimenomaan siellä missä on joustettu  rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."  

Oidipus-myytti Orhan Pamukin tapaan

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi  2019. Kirjan päällys Markko Taina, 

 Pamukin  uusin romaani avautui  sattumalta sivulta 122 ja aloin lukea.  Tiesin että en ehtisi lukea   koko kirjaa, koska tänään   on sen viimeinen  palautuspäivä.  Kuukausi sitten olin lainannut  kirjan   nimen takia.   Kirjallisuuden ja taiteen punatukkaiset naiset kiinnostavat minua, koska  ne  ovat     olleet yleensä syntisiä ja   paheellisia  ja  miehille kohtalokkaita.   Ne piti tappaa,  etenkin keskiajalla, jolloin ne  poltettiin   roviolla.   Nuorena  uskoin , että  minutkin on    edellisessä elämässä poltettu  roviolla,  koska  olin  punatukkainen ja  sen  lisäksi vasenkätinen -  siinä kaksi selvää noidan merkkiä -  enkä ollut  vieläkään  toipunut  siitä roviosta, koska  näin  niin  pelottavia  tulipalounia. Sivumennen sanoen  hiusten punainen  väri johtui MC1R-geenistä, joka tuotti  myös pantterin mustan turkin ja suojasi  virustaudeilta.

Sivu 122  alkaa seuraavasti:

Sinä yönä makasin ensimmäistä kertaa naisen kanssa. Se oli todella  järisyttävää ja ihmeellistä. Kaikki mielipiteeni  elämästä, naisista ja itsestäni muuttuivat silmänräpäyksessä. Punatukkainen nainen opetti minulle, kuka minä olen ja mitä on onni. 

    Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, elänyt siis kaki kertaa niin kauan kuin minä, mutta  tuntui kuin hänellä  olisi elämäkokemusta kymmenkertainen määrä. [...] Mutta kokemastani teki vieläkin  uskomattomamman se, että Punatukkaisen naisen   vartalo oli upea, kuten olin jo uumoillutkin, ja että  hän oli  rakastellessamme tyyni, rohkea ja jopa hieman rietas.

 Rietaspa tietysti,  eihän se muuten olisi punatukkainen nainen.    Entiseen aikaan ilotytöt  värjäsivät  hiuksensa punaisiksi korostaakseen riettauttaan miesten mielikuvien  mukaisiksi. Pamukin romaani ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Kaiken lisäksi hänen  Punatukkainen naisensa oli  naimisissa ja  syyllistyi pettämiseen eli aviorikokseen kuten ennen laissa  määriteltiin.

Kertojaminä, hänen nimensä on  Cem (se  selvisi minulle kirjan  takakannesta) lähtee  Punatukkaisen naisen luota entistä itsevarmempana, täynnä  tulevaisuuden suunnitelmia: hän kävisi valmennuskurssin, saisi hyvät  pisteet yliopiston pääsykokeista, hänestä tulisi kirjailija:

[...] ja edessäni olisi koko elämä, joka loistaisi lakkaamatta samalla tavalla kuin ylläni tuikkivat tähdet. Minulla oli  ilmiselvästi kohtalo, sen minä näin ja hyväksyin. Ehkä joskus  jopa kirjoittaisin kirjan Punatukkaisesta naisesta.  hän haaveilee.

[...] Kaikki oli joka tapauksessa kaunista, lailla tähtein kaikki tyynni. Sinä yönä totisesti tajusin, että minusta tulee kirjailija. Sitä varten piti vain katsoa, nähdä, ymmärtää näkemänsä ja pukea se sanoiksi. Olin ylenpalttisen kiitollinen Punatukkaiselle naiselle. Kaikki maailmassa ja mielessäni toisti nyt yhtä ja  samaa merkitystä.

Tässä kohdassa  mieleeni  nousee  Laxnessin  romaani Maan  valo, joka kertoo nuoresta pojasta, josta  tulee  runoilija monien vastoinkäymisten jälkeen. Se oli varhaisnuoruuteni mielikirjoja.  Muistan vieläkin kirjasta lauseen:  "Taivaan  kauneus  ei voi kuolla, se on  hallitseva minua iänkaikkisesti."  Pamukin tyylissä - ainakin ylläolevassa sitaatissa - on jotain  samaa   kuin  Laxnessin tyylissä.  Ties vaikka olisivat sielunsukulaisia. 

Pamukin  romaanin   teemana  on isän ja pojan  suhde, tuo kirjallisuuden suuri teema  kautta aikojen.  Syystäkin suuri koska   niin monia  isiä   kalvaa  epävarmuus, että onko poika hänen poikansa, ja  poikia onko isä hänen isänsä.  Kirjallisuudessa pojat tappavat isiään, isät  harvemmin poikiaan, mutta sellaistakin sattuu.  Aikuisena Cem  pohtii  Sofokleen tarinaa  Oidipuksesta ja   vertaa sitä   Iranin  kansalliseepoksen Kuninkaiden kirjan  (suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Otava 2016)  kertomukseen Rostamista ja Sohrabista. Tarinoille on yhteistä se, että isä ja poika eivät   tunnista toisiaan.  Oidipus tappaa isänsä,  kun taas Rostam tappaa poikansa Sohrabin. Kertomus teki Cemiin  niin suuren vaikutuksen, että ironista kyllä  hän  antoi   rakennusfirmalleen nimeksi  Sohrab.  

Pamukin romaanin juonenkäänteet   kiertyvät tämän  tappavan isä-poika  -teeman ympärille.  Jotkut  käänteistä ovat minusta aika epäuskottavia.  Koska  kirja  on fiktiota,  niin  saavatkin olla epäuskottavia.  Pamuk  kuitenkin  on suuri tarinankertoja.  Mutta minä en ole enää nykyään suuri tarinoiden ystävä.

Cemin vanhemmat ovat eronneet. Hän  kaipaa  isäänsä, sen ymmärrän, vaikka en ole  lukenut kirjan alkua.  Hänen korvikeisänsä on  mestari Mahmut, kaivonkaivaja, jonka  apupoika hän on.   He juttelevat muun muassa  Oidipuksen tarinasta,   josta Mahmut ei pidä koska se on hänestä niin kreikkalainen tarina.  Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Cem on maannut Punatukkaisen naisen kanssa, kaivonrakennustyömaalla tapahtuu  onnettomuus. Kiviä täynnä oleva  sanko, jota Cem on hilaamassa ylös kaivosta, putoaa Mahmutin päälle.  Cem   pakenee paniikin vallassa paikalta   kuin  autoilija,  joka  törmää ihmiseen ja  ajaa eteenpäin pysähtymättä ottamaan selvää miten onnettomuuden uhrille kävi.

Minua ihmetytti miten Cem  pärjäsi  niin hyvin  syyllisyytensä kanssa eikä nujertunut sen taakan alle.  Jollakin tavalla hänen  onnistui   rationalisoida   Mahmutin  kohtalo pois mielestään  niin  ettei se  häirinnyt  hänen  jokapäiväistä elämäänsä,  avioliittoaan ja    urakehitystään.  Hänestä  ei  tullut kirjailijaa, vaan  insinööri ja hän perusti hyvin menestyvän rakennusliikkeen.  Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hän   palasi  vauraana miehenä tekemään  rakennusbisnestä  tuohon pikkukaupunkiin, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Siellä  sitten  hänen "kohtalonsa täyttyi" kuten  entiseen aikaan juhlavaan sävyyn sanottiin. 

Pamuk sitoo romaanin lopun " sieväksi  pikku rusetiksi" (sitaatti David Foster Wallacelta , katso https://akonkka.blogspot.com/2019/04/millainen-on-vaikuttava-kirja.html).  Hän  antaa Punatukkaiselle  naiselle  suunvuoron,    vaivaiset 35 sivua,  joilla  nainen  kertoo  oman näkökulmansa  tapahtumiin. Minä en  ehdin  lukea hänen kertomustaan.  On  lähdettävä   hoitamaan puutarhaansa ja  käytävä sitä ennen  palauttamassa kirja kirjastoon.   Kertokaa minulle te, jotka olette lukeneet kirjan,  mitä  Punatukkainen  nainen   puhui.

Lukuviikon kokemuksia 2: Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta

Atochan  asema   Madridissa maaliskuun 19. päivä  2019. Aseman kello näyttää olevan  viisi vailla  yksitoista, kun kävin katsomassa oliko se sama asema, jolle olin saapunut  Lissabonista myöhään illalla vuonna  2000. Ei se ollut sama.  Asemalla oli hiljaista,  avaran  asemahallin keskellä olevassa puutarhassa eivät   linnut laulaneet.  Asemalla  oli vain vähän väkeä  liikkeellä tavallisen  tiistain  aamupäivällä.

Viisitoista vuotta  aikaisemmin maaliskuun 11. päivä  vuonna  2004  kello 7.37-7.40 aamuruuhkan aikana  neljässä  Atochan asemalle  tulossa  olevassa lähijunassa  räjähti kymmenen  pommia.   193 ihmistä kuoli  ja  yli 2000  ihmistä loukkaantui.    Terroriteko oli  marokkolaisen ääri-islamistisen ryhmän  kosto Espanjalle, joka  oli lähettänyt  sotilaita Irakiin.  Pian  terrori-iskun jälkeen Espanja  veti joukot pois Irakin sodasta.

 Kun  tulin kotiin Madridista, lainasin  kirjastosta  Lähtö  Atochan asemalta -nimisen kirjan (suom. Artturi Siltala. Kustannusosakeyhtiö Siltala  2017). Ben  Lerner (s.1979),  amerikkalainen runoilija, esseisti, kriitikko, proosakirjailija ja   newyorkilaisen  Brooklynin  Collegen professori,  oli julkaissut   kirjan vuonna  2011.  Hänen mukaansa se oli saanut  nimensä  John Ashberyn  samannimisestä runosta.  Se oli hänen  esikoisromaaninsa. Ennen sitä  hän oli  kirjoittanut  kolme runokokoelmaa. 

Lerner  oli    oleskellut   Fulbright-stipendiaattina  Madridissa  kenties  samoihin aikoihin  kun  junapommit   räjähtivät.   Tai ainakin  hänen   esikoisromaaninsa  minäkertoja  Adam   Gordon  on  ollut  silloin siellä.  Maaliskuun 11. päivän  aamuna Adam   oli  herännyt  hotelli Ritzissä  hälytysajoneuvojen ulvontaan.  Ambulanssit  olivat  ajaneet  kohti Atochan   asemaa, jonne   hän lähti katsomaan mitä on tapahtunut. Sen päivän  jälkeen   hän  pelkäsi   jatkuvasti ,   että  pian  jokin  räjähtäisi Madridissa.

 Adam  on  runoilijanalku, joka kirjoittaa kokeellisia runoja, "ei kovin omaperäisiä, nehän koostuivat poistettujen sähköpostiviestien  kierrätetyistä fragmenteista ja niiden lomaan sirotelluista  käännösvirheistä", kuten hän toteaa. Hän on saanut runoilijalahjojensa vuoksi arvovaltaiselta säätiöltä  stipendin Espanjaan.  Hän väheksyy itseään  ja sanoo, että hän vain uskottelee olevansa  runoilija.  Joko  hän potee huijarisyndroomaa tai pahaa masennusta.  Hän    syö mielialalääkkeitä ja on jatkuvasti joko pilvessä tai  humalassa. Hän selittää käyttävänsä hasista  kirkastaakseen näkymää.   Minun kokemukseni mukaan näkymä  kyllä kirkastuu hetkeksi,  mutta hasis  on  kehno lääke   masennukseen. 

Hänellä  on  projekti. Sen ensimmäisessä vaiheessa hän opiskelee  espanjaa kielikoulussa ja  tekee  tutkimusta   espanjalaisesta elämäntyylistä sekä   Madridista  -  mitä siellä kuuluu tehdä. Hänen mukaansa: edetä  baarista toiseen yhä kovempaan känniin hakeutuen, saapua  monikerroksiseen discotecaan tanssimaan hirvittävän teknon tahdissa, jos tanssiminen edes on oikea sana, kiehnätä jotakuta vasten tuntikausia, mennä sitten  syömään chocolate con churrosia ja kompuroida kotiin aamunkoitteessa. Ilmeisesti tämä kuului  huomattavan monen ikäryhmän rutiineihin, ainakin useamman sukupolven edustajat olivat ulkona hyvin myöhään: lapset leikkivät aukioilla vielä keskiyöllä, myöhäiskeski-ikäiset ryyppäsivät  aamuun  asti.

Arkiaamuisin  Adam   kiipeää  asuintalonsa katolle  juomaan espressoa ja polttamaan  hasissätkää, minkä jälkeen hän käy suihkussa, suorittaa muut aamuaskareet ja   pakkaa laukkuunsa pillereiden ja  sätkien lisäksi  Lorcan Kootut runot.  Sitten  hän lähtee Pradon taidemuseoon, jonne  pääsee opiskelijakortilla ilmaiseksi,  ja    asettuu   seisomaan Rogier van der Waydenin (1400-1464) Kristuksen ristiltäoton   edustalle. 

Eräänä aamuna Adamin  rituaali menee  rikki.   Hänen paikallaan  van der Waydenin maalauksen edessä seisoo joku mies, joka  puhkeaa yllättäen  kyyneliin  kouristuksenomaisesti henkeä haukkoen.  Adam  ihmettelee, että       kumpuaako  miehen itku  syvällisestä taidekokemuksesta? Hän  arvelee olevansa kykenemätön syvällisiin taidekokemuksiin eikä usko että kukaan, ainakaan kukaan  hänen tuntemansa  ihminen olisi ollut altis sellaiselle. Hän epäilee jokaista joka väittää runon, maalauksen tai musiikkikappaleen  "muuttaneen" elämänsä. 

 Hän seuraa miestä  salista toiseen.  Salissa 57 mies nyyhkäisee  San Leocadion ( 1447 -1520) surullisen näköisen Kristuksen  edessä niin, että  salinvalvoja  hätkähtää ja  valpastuu. Salissa 56  Bochin Maallisten ilojen puutarhan edessä mies  saa niin äänekkään itkukohtauksen, että naapurisalien valvojat ryntäävät paikalle. Adam ajattelee, että jospa  mies on taiteilija,  "jospa hän ei todella ei koekaan esittämiään tunnekuohuja, jospa hänen tuottamiensa kohtausten tarkoitus on pakottaa valvojien edustama instituutio kohtaamaan ristiriitaisuutensa." 

Kirjan kuvitusta. Yksityiskohta Kristuksen ristiltäotosta.  Kuvassa Joosef Arimantialaisen  kyynelöivät kasvot. Hän oli rikas juutalainen joka legendan mukaan hautasi  Kristuksen. Suurikokoisessa maalauksen keskiössä on    Kristuksen ruumis, jota  nostetaan ristiltä alas.  Hänen ruumiinsa ympärillä  seisoo yhdeksän  ihmistä ja kaikkien  silmistä valuvat kyynelet.

Adam  seuraa  miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon,  kaupungin keskuspuistoon, jonne   hänellä oli tapana  mennä  joka päivä Pradossa käynnin jälkeen   kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt  avaamaan kirjaa. Hänen olonsa  oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna."   Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin. 

Lerner  ei   selitä  mikä  Adamille tuli,   hän  antaa   lukijalle vapauden  tulkita mikä aiheutti  ahdistus- tai paniikkikohtauksen.     Minä tulkitsen että  se   liittyy torjuttuun suruun.   Hän kesti  van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta  hän  ei  kestänyt museossa itkijän  todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän  sai voimakkaan  ahdistuskohtauksen ja  luuli  tulevansa  hulluksi.  Tuon  päivän kokemusta hän  sanoo  käännekohdaksi. Hän ei sen  jälkeen  mennyt  enää  Pradoon.  Alkoi hänen  stipendivuotensa toinen vaihe, jolle  taustana  on   avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.

Kirjan  loppupuolella Adam  menee  taas museoon, mutta ei  Pradoon, vaan  Picasso-museoon Barcelonassa.   Adam on omimillaan  yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä  hänen tarvitse   teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa  joku muu kuin on.  Hän   oli   lähtenyt Teresan  kanssa  Barcelonaan Atochan asemalta   Madridin  terrori-iskun jälkeen. Siitä on  niin vähän aikaa, että  asemahalli on täynnä punaisia  muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja  kääntäjä, johon Adamilla on platoninen  rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.

Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle,  eksyy Barcelonan kujille, ei löydä  hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on.  Minä  samastun häneen,   koskan olen   kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää.  Adam näkee kadulla Isabellan näköisen  naisen. Isabella oli  itkevä nainen,  johon hänellä oli   suhde ja  joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo.  Nainen ei ole  Isabella,  vaan  harhanäky.  Minä olin jo  huolestua, mutta onneksi Lerner ei  sorru  bestselleristien keinoihin.

Iltapäivällä Adam löytää  Picasso-museon ja   ajattelee että Teresa  voi olla siellä, koska oli  sanonut  haluavansa näyttää museon hänelle.  Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut  Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt  häneltä:  minkä maalauksen edessä  mieluiten  seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei  ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi."    Se  oli tärkeä kysymys,  kysymys itselle.  Ehkä Adamille on valkenemassa,  miksi hän    oli seissyt  van der  Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen.  Lerner  antaa jälleen lukijalle  vapauden  tulkita  Adamia.  Minä pidän Lerneristä.

Adam lähti  taas etsimään  hotellia ja Teresaa,  alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän  meni pitämään sadetta pelihalliin,  istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi  päätään rattiin  ja  tunsi häpeänsä koko  voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin  pössyttelijä, ehkä alkoholisti.  Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."

Adam voisi olla  melkein  mistä tahansa ja   kuka  tahansa epävarma  nuori mies, joka  polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta   Adam  sanoo olevansa  todellinen amerikkalainen.   Olen  nyt  lukenut  kolmen amerikkalaisen  kirjailijan  Wallacen, Tarttin ja Lernerin  kirjoja peräjälkeen  ( ja kirjoittanut niistä tähän  blogiin).  Niissä  kaikissa on ollut  todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja  polttavat pilveä.  Jossain  yhteydessä Wallace  on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi  olla että se yhteys on Infinite Jest,   jonka olen  aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän  ymmärtää miksi  amerikkalaiset  käyttävät   paljon  Prozacia  ynnä muita  masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita.   Amerikkalaisen unelman   synkeän kääntöpuolen  täytyy olla   masennus.

  

Lukuviikon kokemuksia 1: Donna Tarttin Tikli

Kuvassa hollantilaisen Carel Fabritiuksen (1622-1654) Tikli-maalaus,   joka  näyttelee  keskeistä  osaa Donna Tarttin romaanissa Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen WSOY 2014).

Maalaus katoaa newyorkilaisen Metropolitan Museum of Artin  näyttelystä   museoon  tehdyn  terrori-iskun  yhteydessä.  Sen vie  mukanaan 13-vuotias Theo Decker, kirjan minäkertoja, joka vuosia  myöhemmin  kertoo  mitä kaikkea hän  ja Tikli-maalaus joutuivat kokemaan.

Theo menettää  äitinsä  räjähdyksessä.  Sen  jälkeisessä  sekasorrossa  hän   tapaa  raunioiden keskeltä kuolemaa tekevän  vanhan antiikkikauppiaan, joka  osoittaa   Tikli-maalausta ja pyytää häntä  pelastamaan sen.   Hän vie sen kotiinsa. En  rupea  tämän enempää  selostamaan juonta. Se  on  niin pitkä ja monipolvinen, että sen  selostamiseen menisi koko päivä. 

Kirjassa on sivuja 895 ja se painaa  kilon ja  kaksisataa grammaa.  Löysin sen  vuosia sitten  kierrätyksestä. Tiesin että se on  kansainvälinen  bestseller.  Se pölyttyi hyllyssä, kunnes  luin  New York  Timesin pääkriitikon  Michiko Kakutanin  listan: Best   Books I've Ever Reviewed.  Donna Tarttin Tikli oli neljäs hänen seitsemästä parhaasta kirjastaan, jotka hän oli ikinä arvostellut.  (Ensimmäinen oli  Don De Lillon Alamaailma,  toinen  Toni Morrisonin  Minun kansani, minun rakkaani ja kolmas David Finkelin  Thank You  for Your Service. ) 

Otin kirjan hyllystä pääsiäispyhinä ja ryhdyin lukemaan.  Kirjan mottona oli Albert Camusin sanat: "Absurdi ei vapauta, se sitoo."  Kirjan ensimmäinen kappale herätti  kiinnostukseni: "Kun  vielä olin Amsterdamissa, näin unta  äidistäni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.  Olin ollut  sulkeutuneena hotelliin yli viikon uskaltamatta soittaa kenellekään tai lähteä ulos, ja sydämeni löi tyhjää ja alkoi tykyttää kaikkein viattomimmistakin äänistä: hissin kilahduksesta, tarjoiluvaunun kolinasta, kirkonkelloistakin, kun ne löivät tasatunnein. De  Westertorenin kellot, Krijtbergin kellot, synkkä sävy  soinnissaan, sadunomainen tuomion  tuntu."    Näin   minäkin  voisin  aloittaa kirjan - paitsi että  minun päähenkilöni  ei   murhaisi ketään. Jos haluaa kirjoittaa  bestsellerin,  niin murha  täytyy mainita   alussa, että  kirja  koukuttaisi  lukijan. 

Kirja  oli niin painava, että käteni  puuttuivat, kun luin sitä sängyssä.   Minun  piti vaihtaa se äänikirjaksi,  että saisin  tietää  mitä Theo Decker oli tehnyt. Täytyy  tunnustaa, että urakasta  kävi  tämän   kirjan kuunteleminenkin,  mutta keskenkään en  voinut jättää,  koska  olin koukussa.  Välillä   tuskastuin, että  eikö tuo Tartt osaa ollenkaan tiivistää.  Onko  hänen  pakko  kuvata kaikkea  yksityiskohtaisesti, ikään kuin  hän  ei  luottaisi  lukijan  ymmärryskykyyn?   Hänhän  on kuin  suurvalehtelija, joka puhuu  kuulijan  pökerryksiin saadakseen tämän  uskomaan sepitteisiinsä. Miksei kustannustoimittaja ollut ehdottanut hänelle tiivistämistä? Tai  mistä  sen  tietää vaikka olisikin,  mutta Tartt oli  pitänyt oman päänsä. 

Kirjasta korvaani  ei  kuulunut   yhtään  sellaista lausetta tai vertausta,  että  olisin   riemastunut  lauseen  tai vertauksen omaperäisyydestä ja/tai huumorista.  Teksti oli tasaisen hyvää suomenkieltä (ja varmaan  englanninkieltäkin).  Mutta   minua     häiritsi, että Theo toisteli   puhuessaan   mitä -sanaa ikään kuin hän olisi ollut huonokuuloinen   tai ei olisi  ymmärtänyt kuulemaansa. 

 Lukiessa   minua   ärsyttävät erilaiset asiat  kuin kuunnellessa.  Korva  on herkempi  kielelliselle ilmaisulle kuin silmä.    Mitä -sanalla  oli kyllä psykologinen  tehtävänsä: se toistui  tilanteissa, joissa  Theo tunsi olonsa   epämukavaksi,  joten  Tartt oli  tarkkaan harkinnut   milloin  Theo  käyttää  sitä sanaa.

Helpotuksen huokaus, kun kirja oli vihdoin lopussa.  En  havainnut  mitään absurdia, vaikka  kirjan motto sitä   hieman lupaili.  En myöskään löytänyt   Theosta ja  Boriksesta,  Theon  ukrainalaisesta  kaverista,  muun muassa Vladimiria ja Estragonia, joihin     Kakutani vertaa heitä.   Hänen  mielestään  Tikli   on hurmaavan    dickensiläinen romaani.  Minulle tuli  kirjasta ähky olo niin kuin olisin syönyt puoli täytekakkua yksinäni. 

Kirjan lopussa  henkisesti kypsyneeltä vaikuttava  Theo pohtii  ylevästi: "Kaikki mikä opettaa meidät puhumaan itsellemme on tärkeää, kaikki mikä auttaa meitä laulamaan itsemme pois epätoivon suosta. Tämä maalaus on opettanut minulle sen, että voimme  puhua toisillemme  ajan kuilun yli. Ja minusta tuntuu, että minulla on  jotain hyvin vakavaa ja tärkeä sanottavaa teille, olemattomat lukijani, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi sanoa se yhtä painokkaasti kuin seisoisin  samassa huoneessa  kanssanne. Että elämä - oli se mitä  muuta tahansa -  on lyhyt. Että kohtalo on julma, mutta ei sokea."   Lopussa  on muitakin    elämänviisauksia, joita en kirjoittaisi kirjan loppuun, alkuun enkä keskikohtaan.

Vien  Tiklin takaisin kierrätykseen. En selvästikään ole  bestseller -kirjallisuuden  ystävä.   Ymmärrän kyllä, että  bestsellerit ovat kirjallisuuden vankka  kivijalka - niillä kustannetaan runot, esseet, novellit ja   vähälevikkiset romaanit, joista lukijat eivät pidä ja joita  he eivät lue, koska ne ovat  liian outoja. Ilman  bestsellerien  tukevaa  perustaa kirjallisuudelle kävisi  heiveröisesti.   Ostakaa, hyvät  lukijat niitä!

Infinite Jestin suomennosta odotellessa

Olen  kahden blogin loukussa.  Siitä seuraa    huono omatunto ikään kuin olisin kahden miehen loukussa.  Ei kukaan  ei voi palvella kahta herraa, sanotaan Sanassa.  Jos  palvelee toista,  laiminlyö  toista.  Jos kirjoitan tähän blogiin, laiminlyön Kirjailijan päiväkirjaa,  joka syntyi ennen Sanat-blogia.  Ensi  helmikuussa siitä tulee täysikäinen. Se täyttää  18 vuotta.   En  raaski luopua siitä, vaikka kirjoitan siihen  niin harvoin, että  lukijat ovat kaikonneet tiehensä. ( Samoin käy jos  kirjamarkkinoilla, jos  julkaisee kirjan  harvemmin kuin kahden, kolmen vuoden  välein.) Kirjailijan päiväkirja on muuttunut    salaiseksi päiväkirjaksi. 

 Kahden vuoden  tauon  jälkeen päivitin  Kirjailijan päiväkirjaa  vihdoin viimein. Kirjoitin jutun David Foster  Wallacen elämäkerrasta,  koska  Siltala julkaisee  hänen   Infinite Jest -romaaninsa ensi  tai sitä  seuraavana  vuonna.  Infinite Jest on niin  tärkeä nykyklassikko,  että  jaan  tämän  blogin lukijoille  otteita Kirjailijan päiväkirjaan kirjoittamastani jutusta.  Sen  voi  lukea kokonaisuudessaan  täältä.

Esikoisromaani

Wallace oli  24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina  Broom  of the System (  Systeemin  luuta, ei suomennettu)  ilmestyi.  Hän oli   työstänyt   käsikirjoitusta kolme vuotta,  ensin  Amherstin  collegen  ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen  opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna  1987. Arvostelu kirjasta oli  ilmestynyt  edellisen vuoden puolella, joulukuun  27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan  kera, -   se  jokaisen   esikoiskirjailijan unelma!  Arvostelija oli  New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani,  joka ei pitänyt  postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja  sulkeutui kahdeksi  päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua.  Mutta ei se  huono arvostelu ollut.    Kriitikko  antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen  kykyä ja  vertasi kirjaa  Thomas Pynchonin esikoisteokseen. 

Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen  ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani,  mutta silloin  elettiin vuotta 1970,  eikä  naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu.  Arvostelu  ilmestyi  Helsingin  Sanomissa, joka vastaa  Suomessa New York Timesia.   Arvostelu   oli   yhden  palstan säälittävä luiru  minun ja  erään toisen naiskirjailijan  kirjasta    Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua",  eikä se   vastannut  kummankaan kirjan    sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani  Wallacen  elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka   meillä  oli  ollut  vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon.  Ura  lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen. 

Wallace sai  heti alkuun   ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin  neljäntoistatuhannen  (14 000) pokkaripainos,  eräs  filmiyhtiö osti   option kirjaan 10 000 dollarilla ja   Wall Street Journal teki  Wallacesta profiilijutun, mikä  oli merkki kirjan  arvostetusta  asemasta markkinoilla.   Sekä Paris  Review ja Playboy ostivat  häneltä  novellin ja Viking Penguin  teki sopimuksen  novellikokoelmasta. 

Fiasko

Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988,   vedokset olivat  jo painettu, kun  tuli  takapakkia.  Joku  viestitti  Penguiniin, että  Wallace on  "plagioinnut"  David Letterman -  televisioshown repliikkejä  novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu).  Penguinin lakimiehet pantiin   asialle.  Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta  novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten  kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa  näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa  puolusti häntä sanomalla, että se oli vain  postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja  veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.

Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle.   Kustantajan  lakimiesten kanssa käydystä  kamppailusta hän sai sen verran  puhtia, että  kirjoitti  kolmekymmentäsivuisen esseen  "Fictional Futures  and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).

Esseen kirjoittamisen jälkeen  hän vaipui yhä syvenevään  depressioon.  Hän  lopetti  masennuslääke Nardilin käytön,  jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että  se  lääke, salpasi hänen  kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja  joutui  psykiatriseen sairaalaan, jossa sai  sähköhoitoa, ja alkoi  toipua.  

Wallacen kustannustoimittaja   vaihtoi työpaikkaa  vuoden 1987  lopussa  ja   sai  siirrettyä Wallacen  kustannusoikeudet  25 000  dollarilla    Penguinilta   uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle.   Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa  1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut,  arvosteluja ilmestyi vähän eikä   kokoelma   ollut   esillä kirjakaupoissa,    vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet.   Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut. 

Infinite Jestin  synty

 Wallacen  toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun   eräs  kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna  2002  häneltä, milloin hän  aloittiInfinite Jestin kirjoittamisen, hän  sanoi  aloittaneensa  sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään    aluista ei toiminut.  Ja sitten  yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia."  Tuttu   tilanne  useimmille kirjailijoille - monien  turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus    alkaakin vetää. 

Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan  vuonna  hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa)  rinnan  Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestintoista osiota: häiriintynyttä  Incandenzan tennisperhettä.  Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton  Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair.  (Sitä kertomusta ei ole  suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace  alkoi  luonnostella  osaa, joka  kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa.  Sen  esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.

Läpimurto tapahtui  vuoden 1991  loppupuolella, jolloin  hän oivalsi,  että hänen sairautensa ei ole   henkilökohtainen asia,  vaan se on  Amerikan  yhteiskunnan  tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan  negatiivisia tarkoituksia. Hänen  mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa -  se on  ansassa olevan ääni.

 Huhtikuussa 1992 hän lähetti  agentin kautta kustantajalle 250 sivua  tulevaa  romaania  ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa.  Kustantaja  tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi  voinut irroittautua  apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt   huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa.   Wallacen  agentti löysi  pian  uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja  tarjosi  etumaksuna  80 000 dollaria.  Raha  ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.

Kirjoitustyö sujui.  Vuoden kuluttua     oli valmiina  750  sivua eli  kaksi  kolmasosaa  romaanista.   Wallace  postitti  toukokuussa sivut  uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka  lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta,  addiktien  kulttuurista ja kielestä ja luonteista,  salattu  maailma joka  käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa. 

Vuosi 1993 oli   Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista   alkoi ilmestyä otteita  kirjallisuuslehdissä.  Keväällä  hän  sai   työtarjouksen Illinoisin  yliopistosta,  otti   tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen  opettajana  syksyllä.  Se oli hänen  ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista.  Myrskyisä suhde  Mary Karriin päättyi. Wallace  kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön   ylläpitämään   läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko  kauhean pinnallinen tai  henkisesti sairas tai molempia."

Hän otti  naisen  tilalle koiranpennun.  Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä.   Dalkey Archive Pressin   johtaja  John O'Brien, tuttu mies  muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle),  vieraili hänen luonaan ja koiraongelma   ratkesi.  O'Brien oli koiraihminen,  hänellä oli 13 koiraa. Hän  otti Wallacen koiran  koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi. 

Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis.  Hän   kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki  korjauksia  tämän ehdotusten mukaan.  Käsikirjoituksen  luovutuspäiväksi sovittiin  huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse.   Kesäkuussa   Wallace  lähetti käsikirjoituksen kustantajalle.  Käsikirjoitus  oli kasvanut  12 000 sivuiseksi. 

Kului  kuukausia,   Wallace   odotti  palautetta.  Sillä aikaa  kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille  voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen,  loppu oli huono ja  käsikirjoitus oli    aivan liian pitkä.   Siitä  tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa  kustannustoimittaja  kirjoitti ahdistuneelle  kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä  huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen  korjaus- ja lyhennysehdotuksineen   Wallacelle. Helmikuussa 1995  Wallace  palautti  korjatun käsikirjoituksen   kustantajalle.   Pietsch editoi ja  huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen  Wallacen  työpöydälle  Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä -  se tuntuu lutkamaiselta..."

Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä  lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat   kirjan ensimmäiset  vedokset ja  Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä  47 000 painovirhettä   sidotusta vedoksesta. Hän antoi  vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa  äitiä kohtaan."  Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.

Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä   tulevan vuoden  suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen  omistajille.  Kirjan markkinointi oli Wallacelle  liikaa   " the  fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan.  Ilmestymispäivä lähestyi ja  Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.

Infinite Jest ilmestyi  helmikuussa 1996 lähes  neljä vuotta sen jälkeen  kun  Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen  Little, Brown  and Companyn kanssa.

Lopullisessa  teoksessa oli 1079  sivua.  Kirjan kovakantisesta  laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja  kirjaa  myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut.  Kirjasta tuli  ilmiö. Arvostelut olivat  yleensä myönteisiä,  vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä  kirja oli  "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja  aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja  mahtavan hyvä, neljännestä   Wallace  oli "sukupolvensa hauskin kirjailija."  Kaikki pitivät  kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin  Michiko Kakutania, jonka  mielestä "kirja on kirjoitettu ja   editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi." 

Kuuluisuuden kirous

Infinite Jest oli  suuri menestys.  Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut  tapahtunut ennen.  Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi    televisiossa.  Hänestä  tuli kuuluisuus ( jokaisen  kirjailijan toive).  Mutta hän  oli liian introvertti ja  depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun  ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he  rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai  rakastivatko he  vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.

Hän  kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja  markkinoimassa  kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli  kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli  sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin  mahdollista.  Hänellä oli ollut  paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus  lisäsi hänen promiskuiteettiaan  huomattavasti.  Hänestä tuli    omien sanojensa  mukaan   sarja-Romeo.  Se   huolestutti häntä.

Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma.  Seuraavana vuonna ilmestyi  Wallacen lehtiartikkeleista  koottu   A Supposedly Fun I'll Never  Do Again  ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.)  Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät  ja   se nousi bestseller-listojen kärkeen.  Esseet  olivat helppolukuisempia kuin  Wallacen romaanit.   Kokoelmaa      myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna. 

Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma  Brief Interviews With  Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi  Vastenmielisissä tyypeissä  omia vastenmielisiä  piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä  naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä  ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja  narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat   seksikokemuksillaan  -  niitähän  Wallacelle oli  kertynyt  paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä   samalla tavalla,  niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.  

Kokoelmaa myytiin hyvin  ja  kriitikot  kehuivat novelleja.    Paitsi  Michoko Kakutani, joka  teilasi  taas Wallacen teoksen. Hänestä   se  oli   tylsä  kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi  johdonmukaisena  loppuun asti.   Viiden vuoden kuluttua  hän   haukkui  myös  Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli  outo lintu hänelle.   Hänen  mielikirjailijoitaan olivat  Toni Morrison, Donna Tart ja  Don DeLillo.  Johtavana  kriitikkona  hän  ilmeisesti  halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella  kaikkien  merkittävien  amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat  kirjailijat   hänelle  mieleen  tai eivät. 

Lisää Wallacesta ja  Vastenmielisistä tyypeistä  jutussaToksinen maskuliinisuus.