keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2019

Lukuviikon kokemuksia 1: Donna Tarttin Tikli

Kuvassa hollantilaisen Carel Fabritiuksen (1622-1654) Tikli-maalaus,   joka  näyttelee  keskeistä  osaa Donna Tarttin romaanissa Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen WSOY 2014).

Maalaus katoaa newyorkilaisen Metropolitan Museum of Artin  näyttelystä   museoon  tehdyn  terrori-iskun  yhteydessä.  Sen vie  mukanaan 13-vuotias Theo Decker, kirjan minäkertoja, joka vuosia  myöhemmin  kertoo  mitä kaikkea hän  ja Tikli-maalaus joutuivat kokemaan.

Theo menettää  äitinsä  räjähdyksessä.  Sen  jälkeisessä  sekasorrossa  hän   tapaa  raunioiden keskeltä kuolemaa tekevän  vanhan antiikkikauppiaan, joka  osoittaa   Tikli-maalausta ja pyytää häntä  pelastamaan sen.   Hän vie sen kotiinsa. En  rupea  tämän enempää  selostamaan juonta. Se  on  niin pitkä ja monipolvinen, että sen  selostamiseen menisi koko päivä. 

Kirjassa on sivuja 895 ja se painaa  kilon ja  kaksisataa grammaa.  Löysin sen  vuosia sitten  kierrätyksestä. Tiesin että se on  kansainvälinen  bestseller.  Se pölyttyi hyllyssä, kunnes  luin  New York  Timesin pääkriitikon  Michiko Kakutanin  listan: Best   Books I've Ever Reviewed.  Donna Tarttin Tikli oli neljäs hänen seitsemästä parhaasta kirjastaan, jotka hän oli ikinä arvostellut.  (Ensimmäinen oli  Don De Lillon Alamaailma,  toinen  Toni Morrisonin  Minun kansani, minun rakkaani ja kolmas David Finkelin  Thank You  for Your Service. ) 

Otin kirjan hyllystä pääsiäispyhinä ja ryhdyin lukemaan.  Kirjan mottona oli Albert Camusin sanat: "Absurdi ei vapauta, se sitoo."  Kirjan ensimmäinen kappale herätti  kiinnostukseni: "Kun  vielä olin Amsterdamissa, näin unta  äidistäni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.  Olin ollut  sulkeutuneena hotelliin yli viikon uskaltamatta soittaa kenellekään tai lähteä ulos, ja sydämeni löi tyhjää ja alkoi tykyttää kaikkein viattomimmistakin äänistä: hissin kilahduksesta, tarjoiluvaunun kolinasta, kirkonkelloistakin, kun ne löivät tasatunnein. De  Westertorenin kellot, Krijtbergin kellot, synkkä sävy  soinnissaan, sadunomainen tuomion  tuntu."    Näin   minäkin  voisin  aloittaa kirjan - paitsi että  minun päähenkilöni  ei   murhaisi ketään. Jos haluaa kirjoittaa  bestsellerin,  niin murha  täytyy mainita   alussa, että  kirja  koukuttaisi  lukijan. 

Kirja  oli niin painava, että käteni  puuttuivat, kun luin sitä sängyssä.   Minun  piti vaihtaa se äänikirjaksi,  että saisin  tietää  mitä Theo Decker oli tehnyt. Täytyy  tunnustaa, että urakasta  kävi  tämän   kirjan kuunteleminenkin,  mutta keskenkään en  voinut jättää,  koska  olin koukussa.  Välillä   tuskastuin, että  eikö tuo Tartt osaa ollenkaan tiivistää.  Onko  hänen  pakko  kuvata kaikkea  yksityiskohtaisesti, ikään kuin  hän  ei  luottaisi  lukijan  ymmärryskykyyn?   Hänhän  on kuin  suurvalehtelija, joka puhuu  kuulijan  pökerryksiin saadakseen tämän  uskomaan sepitteisiinsä. Miksei kustannustoimittaja ollut ehdottanut hänelle tiivistämistä? Tai  mistä  sen  tietää vaikka olisikin,  mutta Tartt oli  pitänyt oman päänsä. 

Kirjasta korvaani  ei  kuulunut   yhtään  sellaista lausetta tai vertausta,  että  olisin   riemastunut  lauseen  tai vertauksen omaperäisyydestä ja/tai huumorista.  Teksti oli tasaisen hyvää suomenkieltä (ja varmaan  englanninkieltäkin).  Mutta   minua     häiritsi, että Theo toisteli   puhuessaan   mitä -sanaa ikään kuin hän olisi ollut huonokuuloinen   tai ei olisi  ymmärtänyt kuulemaansa. 

 Lukiessa   minua   ärsyttävät erilaiset asiat  kuin kuunnellessa.  Korva  on herkempi  kielelliselle ilmaisulle kuin silmä.    Mitä -sanalla  oli kyllä psykologinen  tehtävänsä: se toistui  tilanteissa, joissa  Theo tunsi olonsa   epämukavaksi,  joten  Tartt oli  tarkkaan harkinnut   milloin  Theo  käyttää  sitä sanaa.

Helpotuksen huokaus, kun kirja oli vihdoin lopussa.  En  havainnut  mitään absurdia, vaikka  kirjan motto sitä   hieman lupaili.  En myöskään löytänyt   Theosta ja  Boriksesta,  Theon  ukrainalaisesta  kaverista,  muun muassa Vladimiria ja Estragonia, joihin     Kakutani vertaa heitä.   Hänen  mielestään  Tikli   on hurmaavan    dickensiläinen romaani.  Minulle tuli  kirjasta ähky olo niin kuin olisin syönyt puoli täytekakkua yksinäni. 

Kirjan lopussa  henkisesti kypsyneeltä vaikuttava  Theo pohtii  ylevästi: "Kaikki mikä opettaa meidät puhumaan itsellemme on tärkeää, kaikki mikä auttaa meitä laulamaan itsemme pois epätoivon suosta. Tämä maalaus on opettanut minulle sen, että voimme  puhua toisillemme  ajan kuilun yli. Ja minusta tuntuu, että minulla on  jotain hyvin vakavaa ja tärkeä sanottavaa teille, olemattomat lukijani, ja minusta tuntuu, että minun pitäisi sanoa se yhtä painokkaasti kuin seisoisin  samassa huoneessa  kanssanne. Että elämä - oli se mitä  muuta tahansa -  on lyhyt. Että kohtalo on julma, mutta ei sokea."   Lopussa  on muitakin    elämänviisauksia, joita en kirjoittaisi kirjan loppuun, alkuun enkä keskikohtaan.

Vien  Tiklin takaisin kierrätykseen. En selvästikään ole  bestseller -kirjallisuuden  ystävä.   Ymmärrän kyllä, että  bestsellerit ovat kirjallisuuden vankka  kivijalka - niillä kustannetaan runot, esseet, novellit ja   vähälevikkiset romaanit, joista lukijat eivät pidä ja joita  he eivät lue, koska ne ovat  liian outoja. Ilman  bestsellerien  tukevaa  perustaa kirjallisuudelle kävisi  heiveröisesti.   Ostakaa, hyvät  lukijat niitä!

6 kommenttia:

Eljas Verve kirjoitti...

Hiivatti, luin Tilklin muutamia vuosia sitten ja täytyy sanoa etten muista kirjasta mitään, en edes päähenkilön nimeä... niin, bestsellerit, oh!

Anita Konkka kirjoitti...

Sellaisia ne bestsellerit ovat, ei niistä muista mitään jälkeenpäin. Pyyhkiytyvät muistista pois yhtä nopeasti kuin tenttikirjat.

Kirsi kirjoitti...

Kaks kertaa oon alottanu Tarttin "Jumalat juhlivat öisin", en ymmärrä mikä siinä tökkii. Kolmas kerta toden sanoo, ehkä sitten saan sen luettua. Yhtään muuta kirjaa en oo lukematta käsistäni päästäny. En myöskään oo muuhun Tarttin tuotantoon perehtyny, jos kaikissa on sama raskas tyyli niin ehkäpä suosiolla jätän muiden luettavaks.

Anita Konkka kirjoitti...

Kirsi, en ole minäkään muita Donna Tartteja lukenut. Sattuman kauppaa oli tämäkin joka käsiini sattui. Tikli- maalaus kiinnosti sen verran, että poimin sen itselleni, kun ilmaiseksi sai. Mutta onhan se aika uuvuttava thilleri syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisestä elämästä Amerikassa. Takakannessa Stewphen King kehuu: Donna Tartt on kirjoittanut häkellyttävän hienon romaanin.

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Mutta ei kai järjellä voi kategorisesti ajatella, että vähälevikkinen runous, esseet ja romaanit olisivat jotenkin itsessään arvokkaampia kuin yleisön suosima kirjallisuus.

Mihin moinen eliittiajatus voisi loogisesti perustua? Siihenkö että ihmiset ovat tyhmiä? Ja että älymystö tietää mitä ihmisten, niiden tyhmien, pitäisi lukea.

Älymystö on aina halveksinut rahvaan lukemaa kirjallisuutta - ja jopa yrittänyt kirjoittaa kirjoja joita rahvas ei pysty lukemaan, mutta so what?

Miksi minun pitäisi lukea romaani, jossa on muka kauhean paljon pienilevikkisen kijallisuuden hohtoa mutta ei mitään ajatusta eikä tarinaa jota jaksaisi lukea?

Asetan siis kyseenalaiseksi ajatuksen, että pienilevikinen kirjallisuus, runo tai essee, jota juuri kukaan ei jaksa lukea, olisi lähtökohtaisesti jotenkin perustelematta arvokkaampaa kuin bestsellerkirjallisuus.

Kyllä Raymond Chandlerin, Ian Flemingin, Graham Greenen, Eric Amblerin ja jopa Dan Brownin "bestsellerkirjallisuudesta" saa hemmetin paljon enemmän tietoa ja tunnetta maailman olotilasta kun vaikkapa James Joycen Odysseuksesta (jota hyvin hyvin hyvin pieni eliitti pitää maailman tärkeimpänä modernina romaanina).

Mutta ylisummaan - kaikki kelpaa - sanoja lukevalle.

Anita Konkka kirjoitti...

Kiitos palautteestasi Kyösti!

Palaute toi mieleeni erään lapsuudenvalheen ajalta, jolloin olin noin kahdeksanvuotias. Siihen aikaan radiossa soi usein laulu "Pieni ankanpoikanen uiskenteli veessä, lumpeenlehden eessä". Se oli lasten suosiossa, monien lempilaulu, Kipparikvartetti ja Metrotytöt esittivät sitä. Minulta kysyttiin mikä on lempilauluni ja minä valehtelin silmät kirkkaina, että se on "Pieni ankanpoikanen", vaikka se oli "Lemminkäisen äiti" ( sanat Eino Leinon, sävellys Toivo Kuulan). Se alkoi sanoilla: "Tuima on tuuli ja hirveä on ulapalla aaltojen raivo" Äitini lauloi sitä joskus. En kehdannut tunnustaa muille, että se oli lempilauluni. Minulla jo tuolloin jonkinlainen käsitys "eliittitaiteesta" ja ns."rahvaantaiteesta" Olin taiteilija/kirjailijaperheestä, mutta halusin olla ihan tavallisesta perheestä, jossa kirjallisuudella ei ollut kovia laatuvaatimuksia.

Murrosikäisenä yritin päästä kodin vaikutuksesta eroon ja luin sellaista, mitä isäni sanoi roskakirjallisuudeksi, se vastannee nykyisiä Dan Browneja, Ian Flemingejä ym. bestseller-kirjoja. Mutta aika pian palasin korkeakirjallisuuden pariin. Lapsuuden ja kodin vaikutukset eivät niin vain katoa. Nykyään minua kyllä huolestuttaa, että ihmiset eivät lue enää edes bestsellereitä. Viime vuonna kaunokirjallisuuden myynti laski 14%:ia. Se on hälyttävän paljon.