sunnuntaina, helmikuuta 17, 2019

Toksinen maskuliinisuus

Etsin suomenkielisestä Wikipediasta määritelmää  käsitteelle " toksinen maskuliinisuus." Halusin  tietää mistä se on lähtöisin  ja kuka sen on keksinyt.  En löytänyt  selitystä. Sen sijaan löysin aiheesta testin miehille.   Tein sen ja sain  tuloksen:"Miehuudessasi on  toksisia sävyjä. Olet omaksunut  ympäristöstäsi stereotyyppisen näkemyksen miehekkyydestä, mutta uskallat välillä myös kyseenalaistaa sen. Koet tosinaan paineita olla tosimies, vaikka sinussa on myös pehmeämpi puoli." 

Englanninkielisestä Wikipediasta löytyi artikkeli "Hegemonic masculinity" ja sen alaotsikkona "Tocix masculinity".  Lisävalaistusta asiaan antoi lähdeluettelosta  löytämäni viite: How Trump's Toxic Masculinity Is Bad for Other Men.  Vaikuttaa vähän siltä, että   toksinen maskuliinisuus  tai  tuon termin käyttö olisi  lisääntynyt Trumpin  presidentiksi tulon jälkeen.  Vaikka ainahan   amerikkalainen  kulttuuri on ollut maskuliinisuus-toksisesti sävyttynyttä, ainakin elokuvista päätellen. Ei ihme että #metoo-liike syntyi siellä.  

Tunnen amerikkalaista kirjallisuutta huonommin kuin  ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta.  Hemingway,  yksi  jenkkikirjallisuuden  suurista nimistä, oli  minusta   nuorena  rasittavan maskuliininen, toksisen maskuliininen tyyppi, sanottaisiin kai  nykyään. En innostunut hänen kirjoistaan. Minun suosikkejani ovat olleet  vähemmän   maskuliiniset kirjailijat kuten Emily  Dickinson, Sylvia Plath,  Carson  McCullers sekä beatnikit Allen  Ginsberg ja William S. Burroughs. 


Uusi suosikki


Tammikuun lopulla luin lehdestä, että  Kimi Räikkösen elämänkerran suurmenestyksen  ansiosta  Kari Hotakaisen Sanavalinta  ja  Siltala  kustantavat  yhdessä  Davis Foster Wallacen pääteoksen yli tuhatsivuisen Infinite Jestin suomennoksen ( joka   voisi olla suomeksi Loputon pila).  Mikä  suurenmoinen kulttuuriteko, ihan kuin  entisinä aikoina,  jolloin  hyvin  myyvä viihdekirjallisuus kustansi vähälevikkisen kaunokirjallisuuden!  Hyvä Hotakainen ja Siltala!

Mieleeni tuli, että olen ostanut Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä  haastatteluja (suom.  Juhani Lindholm, Siltala 2014),  silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en  muista  sen sisällöstä yhtään mitään.  Etsin sitä kirjahyllyistäni, myös  kirjojen takaa  ja seuraavana päivänä   patterien takaa ynnä muista  epätavallisista paikoista, enkä löytänyt.   Muisto  oli väärä. Ilmeisesti olin  ajatellut, että ostan  sen kirjan,  ja ajatus  oli  muuttunut  muistissa teoksi ,  kuten  toisinaan tapahtuu. 

Lainasin  kokoelman   äänikirjana Celiasta sekä  paperikirjana Helmetistä. Luettuani olisin ostanut kirjan, jos  se olisi ollut myynnissä, mutta ei sitä ollut  edes antikvariaateissa. (Adlibriksesta sen olisi saanut englanniksi  neljällätoista eurolla).  Harmillista, että kiinnostavista novelleista ei tehdä pokkareita. Suomessa on liian vähän niiden lukijoita. Pieni kansa, pienet resurssit. 

 Wallacen Novellit  tekivät minuun  suuren vaikutuksen, ei  vaan ne kolahtivat lujaa.(Käyttääkseni huumeslangin verbiä). Toisin sanoen hullaannuin päätä pahkaa  niihin. En tiedä vielä tekivätkö  novellit  minuun "lähtemättömän vaikutuksen", sillä  hullaantuminen on niin tuore tapahtuma.  Siitä on  vasta  vajaa kolme viikkoa.   Mutta Wallace (ja Lindholmin suomennos) on jo ehtinyt  opettaa minulle  kielen tarkkuutta, siksi lainausmerkit  yllä olevan kulahtaneen ilmaisun  yhteydessä.  Wallacella muita kulahtaneita sanoja ovat mm. tunne/tunteet,  ihmissuhde/ihmissuhteet  ja r-sana,  joita ei itseään kunnioittava  kirjailija käytä. Minusta  myös parisuhde on   vastenmielinen sana.


Vastenmieliset  tyypit


Minun laskujeni mukaan haastatteluja on  kirjassa  seitsemäntoista. "Haastateltavat" ovat miehiä ja  "haastattelijat" naisia. "Haastattelut"  ovat  epätyypillisiä. Yksi niistä ei ole edes  haastattelu,  vaan  New Jerseyn Trentonissa   sivusta kuultu   kahden miehen keskustelu.  Toinen  mies   kertoo   naisesta  joka  itki Daytonin lentoasemalla  vesiputouksena: "Mä menen sen typyn luo ja kysyn onko joku hätä ja noin, ja kun  pääsen näkemään  vähän  lähempää [...] niin jumankauta sillä olikin oikeasti siis uskomattomat tissit."   Ja  tissien  lisäksi "pinkit farkut ja korkkarit jotka sanoi kaikilla lukemattomilla maailman kielillä että pane mua -"    Tarina jatkuu eikä  sitä  tarvitse    selittää mitä sitten tapahtuu.  Se  on itsestään selvää. " "Jätkä perkele. Helvetin porsas", toteaa toinen mies.  Ja sitten miehet naureskelevat että hehheh, ja toinen toteaa, että semmoista se on.  Minua tämä    epähaastattelu huvitti  suuresti,  koska  olen itsekin  ollut joskus se nainen joka on odottanut petollista miestä, en tosin lentoasemalla, vaan  laivarannassa,  ja  itkenyt  mutta vasta kotona. 

Kahdella  haastateltavalla on suhde  haastattelijaan.  Toisen suhde on päättymässä, mies on saanut tarpeekseen naisesta, on kantanut jo  matkalaukunkin  eteiseen ja   purkaa  mieltään: "Kykenetkö ajattelemaan, että sinä edes mahdollisesti olisit saattanut olla väärässä. Voisitko mitenkään antaa edes sen verran periksi? Koska tämä ei ole  hauskaa minullekaan, mitä? Nähdä sinun ilmeesi, joka  jää viimeiseksi mielikuvaksi sinusta. Käsitätkö että se  sieppaa minuakin aika syvältä? Käsittäkö? Että ei ole kyse yksin sinusta."

Toinen  mies  puolestaan yrittää aloittaa  suhteen uudelleen  entisen kumppaninsa kanssa. Hän kertoo ihmissuhdehistoriaansa, miten hänen onnistuukin aina loukata kumppanin tunteita.   Miten hänelle   aina käy niin, että  kun hän rakastuu ja haluaa sitoutua,  paniikki iskee  ja  hänen on pakko häipyä.  Kuvio toistuu   aina  samana, mutta ei toistu enää, mies vakuuttaa: "Haluan olla sinulle rehellinen, että lähdettäisiin puhtaalta pöydältä ja oltaisiin rehellisiä, kultapieni." Tiedän tyypin. Kun se sanoo olevansa rehellinen, se  valehtelee niin että korvat heiluvat eikä se edes tajua valehtelevansa.

Minua nauratti eräskin "haastateltava," joka opetti "haastattelijaa" (Utahin mormonia) polttamaan ruohoa  samalla kun korosti omaa erinomaisuuttaan rakastajana  mollaamalla  miehiä, jotka  uskovat  olevansa  suuria  rakastajia. "Ne tähtää naisen mielihyvään ja siihen että ne pystyy antamaan sitä. Niiden tyyppien koko juju on siinä [...] niin kuin  vaikka että ollaan naisen kanssa jinjangia tuntitolkulla ja pidätellään omaa saamista niin että hommaa voidaan jatkaa monta tuntia, tiedetään G-pisteet ja parhaat asennot [...] se on vähän niin kuin katsoisi itseään täynnä olevia asentajia, jotka polleina järkkää jonkun Porchen kimpussa." 



 Kaikki "haastattelut "  eivät  ole hauskoja.   Erityisesti yksi jäi vaivaamaan mieltäni.  Se oli kadehdittavan  taitavasti rakennettu novelli.  Jännite kasvoi  loppua kohden ja  loppu  yllätti minut kuin klassinen haukkateoria (kts. Rafael Koskimies. Novellin teoria)   Aiheena  on joukkoraiskaus. Haastateltava on logoterapian isän Viktor  Franklin ihailija,  joka on sitä mieltä että jos  holokaustia  ei  olisi  ollut, niin ei olisi   olemassa niin hienoa kirjaa kuin Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä.  "Keitä me olemme sanomaan, etteikö insestillä tai hyväksikäytöllä  tai väkivallalla olisi pitkällä  aikavälillä ajatellen  ihmiselle jotain myönteistä annettavaa?",  hän sanoo haastattelijalle,  joka ei haastatelevan reaktioista päätellen  ei ole  samaa  mieltä hänen kanssaan.  (Haastattelijoiden repliikkejä ei "kuulla" yhdessäkään haastattelussa.)

 Vastenmielisten tyyppien - haastattelusarjan viimeinen  
"haasteltava" on   opiskelijapoika,   joka   kertoo  "haastattelijalle"  tytöstä.    Tyttö  oli  ollut hänen mielestään "New Age-hörhö, huuhaasalatiedon harrastaja ja  posthippityyppinen mysli-ihminen", yhden yön juttu,  kuten hän sanoi,   mutta    olikin   rakastunut  tyttöön, kun  tyttö kertoi hänelle  tarinansa.   Raivohullu raiskaaja oli  raiskannut ja  uhannut tappaa  tytön.  Pojan mukaan tytön  oli pelastanut  hänen hölmönkuuloiset uskomuksensa,  että ihmisten välinen yhteys ja myötätunto ovat  perustavanlaatuisempia sielullisia tekijöitä kuin pahuus ja  psykoosi.  Hän alkoi uskoa, että tyttö pystyisi pelastamaan hänet.  "Minä olin liikuttunut, muuttunut mies -  usko sinä mitä haluat," hän sanoo haastattelijalle.  Ilmeisesti  haastattelija ei usko pojan  vilpittömyyteen.  Hän kysyy kai jotain tyhmää, eikä  yhteyttä  synny ja haastattelu päättyy "haasteltavan"  raivonpurkaukseen. 

Minusta tuntui, että tässä samoin kuin muutamassa muussakin "haastattelussa" oli jotain kipeän  omakohtaista.  Vastenmieliset tyypit kaipasivat  yhteyttä,  mutta eivät   onnistuneet  saamaan vastakaikua.  "Me olemme kaikki hirvittävän, hirvittävän yksin", kuten Wallace sanoi eräässä haastattelussa. Kirjailijalle  kirjoittaminen on yritys (ja monesti  ainoa keino) päästä ihmisten yhteyteen,  eikä  sekään  yritys  aina  kanna tulosta.

 Koska  en ole  puritaaninen lukija, jolle  riittää pelkkä kirja sellaisenaan,  googlasin  vähäsen.   Halusin tietää enemmän  Wallacesta.   Selvisi, että   Wallace  oli  ollut itsekin  vastenmielinen tyyppi, mikä  ei  sinänsä  ole  hämmästyttävää,   kirjailijat kun  usein ovat sellaisia.  Olikohan se Tolstoi  vai  Thomas Mann, joka sanoi että kirjailijat   panevat kirjoihinsa   parhaimman  puolen itsestää.      Paljon ei jää jaettavaa  perheelle. 

 Metoo  -kampanjan yhteydessä  kirjailija Mary  Karr,  johon Wallace oli   pakonomaisesti rakastunut 1990-luvun alussa,  kertoi Twitterissä, että  Wallace oli pahoinpidellyt, uhkaillut ja stalkannut häntä, ja   sitä oli jatkunut kuukaudesta toiseen. Suhteesta on kulunut melkein  30 vuotta eikä  sillä  näytä olleen edes pitkällä aikavälillä  ajatellen mitään  myönteistä  annettavaa Karrille.   Eräässä haastattelussa  Karr   sanoi olevansa lopen kyllästynyt siihen, että  häneltä  alituiseen kysytään  Wallacesta ikään kuin hänen  antinsa kirjallisuudelle olisi  se, että hän oli  nainut  Wallacen kanssa  pari kertaa. "Jokaisen joka lukee  Infinite Jestin, pitäisi maksaa minulle  dollari", hän  heitti haastattelijalle.  (Wallace  oli  sanonut jossain  yhteydessä, että  hän  kirjoitti Infinite Jestin  tehdääkseen vaikutuksen Karriin).  Ymmärrän  kyllä Karria, harmiksihan se  pistää, kun kaikki  haastattelijat  ovat  kiinnostuneempia Wallacesta kuin hänestä.


Isän  salatut tunteet ja masentunut henkilö


Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja  on  valtavan  runsas ja  hienosti   rakennettu  novellikokoelma. Sen  rungon  muodostaa  haastattelujen  sarja,  jota haarovat    lyhyemmät ja pitemmät novellit,  laskujeni mukaan  niitä on   seitsemäntoista (saattaa  olla enemmänkin, en tarkastanut laskuani).  Kokoelma on   rakenteeltaan ja rytmiltään  kuin rikassävyinen  nykysävelteos. 
  
Kokoelman  kaksi parasta novellia, minun mielestäni,   on 
Masentunut henkilö ja Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua  kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Viimemainittu on kerta kaikkiaan lyömätön kuvaus  isän  tunteista  poikaansa kohtaan. Jotain kai kertoo kieroutuneesta huumorintajustani, että   nautin   suuresti gargantuaanisiin mittoihin  kohoavasta   inhosta, jota  isä  on tuntenut  poikaansa kohtaan  syntymästä alkaen, kun hän  seisoi silmät suurina katsomassa kuinka " istukka tulee ulos ja lätkähtää lattialle ja mitä sille sitten tehdään  eikä kukaan  kertonut siitä etukäteen." Isä    paljastaa kuolinvuoteella kaikki ne   inhon,  vihan  ja  halveksunnan  tunteet, jotka  hän  on pitänyt  tiukasti sisällään   kolmekymmentä vuotta.   Pahuksen poika, joka pilasi  hänen elämänsä,  ja  joka  sai  päälle päätteeksi  Pulitzerin palkinnonkin!     Suosittelen isille ja pojille. Novelli on rankka, mutta hauska.

Kun  luin  Masentunutta henkilöä, ajattelin  että onpa viiltävän itseironinen juttu, että   Wallace kirjoittaa omasta masennuksestaan kolmannessa persoonassa, joka on nainen ja  rasittava  tyyppi, joka soittelee päivin ja  öin tukiverkostonsa  jäsenille ( ne ovat hänen   entisiä koulu- ja  opiskelutovereitaan, joita hän ei ole tavannut  kasvoista kasvoihin vuosikausiin).  Ei  Suomessa tuollaisia  tukiverkostoja ole,   suomalaiset  masentuneet  vaikenevat, minun kokemukseni mukaan.  Eivätkä  suomalaiset  terapeutit  käytä ammattikieltä, kuten  novellin terapeutti, kun masentunut henkilö kertoo hänelle  collegenaikaisesta tapahtumasta, kun hän kuuli sivusta kuinka pari  miestä  puhui  puolitutusta naisopiskelijasta, että "ainoa merkittävä ero tämän naisen ja  vessanpöntön  välillä oli se, että vessanpönttö ei lähtenyt säälittävästi ruikuttaen juoksemaan perässä heti kun sitä oli käyttänyt." Siitä tapauksesta on neljä vuotta, mutta vieläkin se ahdistaa häntä ja  hänestä tuntuu kuin kaikki nauraisivat  hänelle. Terapeutti selittää  masentuneelle henkilölle,  että   aikuinen  ihminen saattaa takertua liikaa  vanhoihin (so. lapsuudenaikaisiin) emotionaalisiin puolustusmekanismeihin, jotka ovat muuttuneet haitallisiksi kehityksen esteiksi. 

Määritelmäni  novellin "viiltävästä itseironiasta" muuttui   "viiltäväksi  ironiaksi", kun luin  nettilehti Rolling Stonesista, että   Masentuneen henkilön  esikuvana  oli   ollut Prozac Nationin kirjoittaja Elizabeth Wurtzel,  jolta  Wallace oli saanut pakit  ja kirjoittanut  niiden jälkeen  novellinsa. Se tapahtui vuonna 1998.  Vastenmieliset tyypit ilmestyivät vuonna 1999. 

Ei ehkä olisi pitänyt googlata. Mutta  mitä väliä  sillä on kuka  oli esikuva.  Omista kokemuksistaan Wallace  kuitenkin taisi kirjoittaa. Hän oli  potenut  masennusta  nuoruusvuosista asti ja kokenut   kaikenlaisia hoitomuotoja   alkaen itsehoidosta (alkoholi ja huumeet)  päätyen sähköhoitoon.  Hän  lopetti masennuslääkkeiden käytön, koska  uskoi että  ne  aiheuttivat hänen  kirjoitusjuminsa.   Hän  joutui  sähköhoitoon, sekään   ei avannut jumia.   Kun hän ei pystynyt  kirjoittamaan,  hänen elämästään  katosi tarkoitus eikä   hän malttanut odottaa  " pitkällä aikavälillä" että tarkoitus  olisi  palannut, ja hän tappoi itsensä 47-vuotiaana  vuonna  2008. Näin  hän kirjoitti  kymmenen vuotta aikaisemmin masennuksesta:  Hän [masentunut henkilö] sanoi masennuksen tuntuvan niin keskeiseltä ja vääjäämättömältä osalta hänen identiteettiään ja persoonallisuuttaan, että kykenemättömyys jakaa masennuksen todellista luonnetta tai oikein edes kuvailla sitä tuntui samalta kuin jos tuntisi epätoivoista tarvetta kuvata taivaalla näkyvää aurinkoa - kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys - mutta ei  voisi tai saisi tehdä muuta kuin osoittaa maassa näkyviä varjoja.
( Vastenmielisten henkilöiden lyhyitä haastatteluja s. 64)

Ei kommentteja: