maanantaina, kesäkuuta 03, 2019

Oidipus-myytti Orhan Pamukin tapaan

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi  2019. Kirjan päällys Markko Taina, 


 Pamukin  uusin romaani avautui  sattumalta sivulta 122 ja aloin lukea.  Tiesin että en ehtisi lukea   koko kirjaa, koska tänään   on sen viimeinen  palautuspäivä.  Kuukausi sitten olin lainannut  kirjan   nimen takia.   Kirjallisuuden ja taiteen punatukkaiset naiset kiinnostavat minua, koska  ne  ovat     olleet yleensä syntisiä ja   paheellisia  ja  miehille kohtalokkaita.   Ne piti tappaa,  etenkin keskiajalla, jolloin ne  poltettiin   roviolla.   Nuorena  uskoin , että  minutkin on    edellisessä elämässä poltettu  roviolla,  koska  olin  punatukkainen ja  sen  lisäksi vasenkätinen -  siinä kaksi selvää noidan merkkiä -  enkä ollut  vieläkään  toipunut  siitä roviosta, koska  näin  niin  pelottavia  tulipalounia. Sivumennen sanoen  hiusten punainen  väri johtui MC1R-geenistä, joka tuotti  myös pantterin mustan turkin ja suojasi  virustaudeilta.

Sivu 122  alkaa seuraavasti:


Sinä yönä makasin ensimmäistä kertaa naisen kanssa. Se oli todella  järisyttävää ja ihmeellistä. Kaikki mielipiteeni  elämästä, naisista ja itsestäni muuttuivat silmänräpäyksessä. Punatukkainen nainen opetti minulle, kuka minä olen ja mitä on onni
    Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, elänyt siis kaki kertaa niin kauan kuin minä, mutta  tuntui kuin hänellä  olisi elämäkokemusta kymmenkertainen määrä. [...] Mutta kokemastani teki vieläkin  uskomattomamman se, että Punatukkaisen naisen   vartalo oli upea, kuten olin jo uumoillutkin, ja että  hän oli  rakastellessamme tyyni, rohkea ja jopa hieman rietas.


 Rietaspa tietysti,  eihän se muuten olisi punatukkainen nainen.    Entiseen aikaan ilotytöt  värjäsivät  hiuksensa punaisiksi korostaakseen riettauttaan miesten mielikuvien  mukaisiksi. Pamukin romaani ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Kaiken lisäksi hänen  Punatukkainen naisensa oli  naimisissa ja  syyllistyi pettämiseen eli aviorikokseen kuten ennen laissa  määriteltiin.

Kertojaminä, hänen nimensä on  Cem (se  selvisi minulle kirjan  takakannesta) lähtee  Punatukkaisen naisen luota entistä itsevarmempana, täynnä  tulevaisuuden suunnitelmia: hän kävisi valmennuskurssin, saisi hyvät  pisteet yliopiston pääsykokeista, hänestä tulisi kirjailija:

[...] ja edessäni olisi koko elämä, joka loistaisi lakkaamatta samalla tavalla kuin ylläni tuikkivat tähdet. Minulla oli  ilmiselvästi kohtalo, sen minä näin ja hyväksyin. Ehkä joskus  jopa kirjoittaisin kirjan Punatukkaisesta naisesta.  hän haaveilee.

[...] Kaikki oli joka tapauksessa kaunista, lailla tähtein kaikki tyynni. Sinä yönä totisesti tajusin, että minusta tulee kirjailija. Sitä varten piti vain katsoa, nähdä, ymmärtää näkemänsä ja pukea se sanoiksi. Olin ylenpalttisen kiitollinen Punatukkaiselle naiselle. Kaikki maailmassa ja mielessäni toisti nyt yhtä ja  samaa merkitystä.

Tässä kohdassa  mieleeni  nousee  Laxnessin  romaani Maan  valo, joka kertoo nuoresta pojasta, josta  tulee  runoilija monien vastoinkäymisten jälkeen. Se oli varhaisnuoruuteni mielikirjoja.  Muistan vieläkin kirjasta lauseen:  "Taivaan  kauneus  ei voi kuolla, se on  hallitseva minua iänkaikkisesti."  Pamukin tyylissä - ainakin ylläolevassa sitaatissa - on jotain  samaa   kuin  Laxnessin tyylissä.  Ties vaikka olisivat sielunsukulaisia. 

Pamukin  romaanin   teemana  on isän ja pojan  suhde, tuo kirjallisuuden suuri teema  kautta aikojen.  Syystäkin suuri koska   niin monia  isiä   kalvaa  epävarmuus, että onko poika hänen poikansa, ja  poikia onko isä hänen isänsä.  Kirjallisuudessa pojat tappavat isiään, isät  harvemmin poikiaan, mutta sellaistakin sattuu.  Aikuisena Cem  pohtii  Sofokleen tarinaa  Oidipuksesta ja   vertaa sitä   Iranin  kansalliseepoksen Kuninkaiden kirjan  (suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Otava 2016)  kertomukseen Rostamista ja Sohrabista. Tarinoille on yhteistä se, että isä ja poika eivät   tunnista toisiaan.  Oidipus tappaa isänsä,  kun taas Rostam tappaa poikansa Sohrabin. Kertomus teki Cemiin  niin suuren vaikutuksen, että ironista kyllä  hän  antoi   rakennusfirmalleen nimeksi  Sohrab.  

Pamukin romaanin juonenkäänteet   kiertyvät tämän  tappavan isä-poika  -teeman ympärille.  Jotkut  käänteistä ovat minusta aika epäuskottavia.  Koska  kirja  on fiktiota,  niin  saavatkin olla epäuskottavia.  Pamuk  kuitenkin  on suuri tarinankertoja.  Mutta minä en ole enää nykyään suuri tarinoiden ystävä.

Cemin vanhemmat ovat eronneet. Hän  kaipaa  isäänsä, sen ymmärrän, vaikka en ole  lukenut kirjan alkua.  Hänen korvikeisänsä on  mestari Mahmut, kaivonkaivaja, jonka  apupoika hän on.   He juttelevat muun muassa  Oidipuksen tarinasta,   josta Mahmut ei pidä koska se on hänestä niin kreikkalainen tarina.  Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Cem on maannut Punatukkaisen naisen kanssa, kaivonrakennustyömaalla tapahtuu  onnettomuus. Kiviä täynnä oleva  sanko, jota Cem on hilaamassa ylös kaivosta, putoaa Mahmutin päälle.  Cem   pakenee paniikin vallassa paikalta   kuin  autoilija,  joka  törmää ihmiseen ja  ajaa eteenpäin pysähtymättä ottamaan selvää miten onnettomuuden uhrille kävi.

Minua ihmetytti miten Cem  pärjäsi  niin hyvin  syyllisyytensä kanssa eikä nujertunut sen taakan alle.  Jollakin tavalla hänen  onnistui   rationalisoida   Mahmutin  kohtalo pois mielestään  niin  ettei se  häirinnyt  hänen  jokapäiväistä elämäänsä,  avioliittoaan ja    urakehitystään.  Hänestä  ei  tullut kirjailijaa, vaan  insinööri ja hän perusti hyvin menestyvän rakennusliikkeen.  Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hän   palasi  vauraana miehenä tekemään  rakennusbisnestä  tuohon pikkukaupunkiin, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Siellä  sitten  hänen "kohtalonsa täyttyi" kuten  entiseen aikaan juhlavaan sävyyn sanottiin. 

Pamuk sitoo romaanin lopun " sieväksi  pikku rusetiksi" (sitaatti David Foster Wallacelta , katso https://akonkka.blogspot.com/2019/04/millainen-on-vaikuttava-kirja.html).  Hän  antaa Punatukkaiselle  naiselle  suunvuoron,    vaivaiset 35 sivua,  joilla  nainen  kertoo  oman näkökulmansa  tapahtumiin. Minä en  ehdin  lukea hänen kertomustaan.  On  lähdettävä   hoitamaan puutarhaansa ja  käytävä sitä ennen  palauttamassa kirja kirjastoon.   Kertokaa minulle te, jotka olette lukeneet kirjan,  mitä  Punatukkainen  nainen   puhui.





6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Jaaha. Tässä on kyllä tavattoman mielenkiintoinen rinnastus: Pamuk ja Laxness.

Kumpaakaan en ole lukenut tarpeeksi. Pamuk on kertomuksissaan yltäkylläinen, värikäs ja kamalan itämainen, Laxness taas aika taloudellinen sanomisessaan. Ei se mitään klapiproosaa ole jos sellaista nyt ikinä on ollutkaan. Laxness on realistisen proosan taitaja, Pamuk taas on ainakin yhdeltä osaltaan fantastikko.

Kumpikin luottaa kertomuksen voimaan. Muuten ne eivät prosaisteja olisikaan.

Niin joo, punatukkaisuus: tiedätkö että neandertalin ihmisen, meidän serkun, väritys on ollut punainen tai punertava tukka, tumman siniset silmät ja muuten vähän iso ja romuluinen habitus. Nyt on viime viikkojen aikana ollut seminaareja Gibraltarin neandertalilaisten löytöjen tuloksista. DNA tulee selväksi nykyään nopeasti, mutta muut jutut ovat edelleen ehkä vähän hitaita. Geeneissä menevät nuo ihmisen väritykset.

Punatukkaiset tuskin ovat olleet neandertalilaisille mikään ihme. Oikeastaan on kummallista että punatukkaisuus on vähentynyt.

Anita Konkka kirjoitti...

Luin hyvin nuorena Laxnessia hullun lailla, kaikki kirjat mitkä oli suomenettu. Maan valo oli minusta hyvin romanttinen ja traaginen ja eksoottinen tarina. Pitäisi joskus lukea uudelleen, tarkistaa miltä se minusta nykyään tuntuu. Pamukilta olen lukenut vähemmän kuin Laxnessia, vain pari Istanbul-kirjaa, se on kaupunki idän ja lännen rajalla, niin on myös Pamuk kirjailijana, ei kauhean itämainen.

Udmurtiassa, Venäjällä on punatukkaisia paljon, samoin Irlannissa. Niiltä seuduilta ei punatukkaisuuden geeni ( se sama kuin mustalla pantterilla) ole kadonnut.

Ripsa kirjoitti...

Ahaa.

Tuossa on nyt mielenkiintoinen linja: Udmurtia-Irlanti. Nyt kuule: jos selaat viime viikkojen keskustelua, niin löydät sieltä noita DNA-juttuja, siis geeneistä. Meissä kaikissa on neandertalilaista. Ja nämä nykyiset "kaukaasialaiset", kuten yhdysvaltailaiset valkoihoisia kutsuvat (esimerkiksi passeissa ja viisumeissa), ovat erilaistuneet aika lailla.

Tunnen joitain turkkilaisia ja sanovat juuri noin, että Istanbul ei ole kyllä vielä itämaata eikä siis ehkä Turkkiakaan. Pamuk ehkä rakastaa sitä kaupunkiaan ja sen takia hänellä on sieltä kaikin aisten vastaanotettua materiaalia kirjoissakin. Sanovat että Pamuk tuntee kaikki korttelit.

Toivottavasti siitä kaupungista ei kehity semmoista betoni-lasi kuutioiden viidakkoa kuin Suomessa on tehty. Muistaakseni joku väitti että Waltarin Mikael Karvajalka vai mikä se oli, joka kävi olemassa Istanbulissa, kuvaa semmoista kaupunkia joka on edelleen löydettävissä. Mutta Waltarin kirjat tietysti olivat fiktiota. Pamuk sanoi itse jossain televisiohaastattelussa, että hän tallentaa sitä Istanbulia.

Anita Konkka kirjoitti...

Nikäli kirjan kertojaminää rakennusinsinööri Cemia on uskominen, niin Istanbulista on tullut jo lasi-betoni tornitalojen viidakko, ja hän on ollut vaikuttamassa siihen kehistykseen. Kirjan nykyhetki on 2010-lukua. Siitä pikkukaupungistakin jossa Cem oli kaivonrakentajan apurina, on tullut Istanbulin esikaupunki. Minua tietysti kiinnosti Cemin ammattiura, koska olen tehnyt töitä rakennusinsinöörien kanssa.

hikkaj kirjoitti...

Anita,

en malta olla muistelematta matkaani Islantiin ja kohtaa Laxness / Papa H.
http://hikkaj.blogspot.com/2013/05/pulpahtaa-pintaan-5-minuutin-valein.html

Anita Konkka kirjoitti...

Hikkaj, kiitos linkistä + blogikirjoituksesta! Jos joskus pääsisin Islantiin , niin kävisin minäkin Laxnessin kotimuseossa varhaisnuoruuden lukuelämyksiä verestämässä.