keskiviikkona, lokakuuta 26, 2016

Naisasiaa

Hanna Weselius.  Alma! WSOY 2016




Vuonna 2014 kustannusliike WSOY julisti Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun, johon toivottiin   ”persoonallisella tavalla  omaa aikaamme kuvaavia proosakäsikirjoituksia”. Kilpailu oli avoin kaikille niille, jotka eivät olleet julkaisseet aikaisemmin kaunokirjallista teosta. Hanna Weselius otti haasteen vastaan  ja kirjoitti romaanin, joka  voitti kilpailun. Sen nimi on Alma!   Takakansitekstin mukaan kirjan ytimessä on Alma Mahler  (1879-1964).  Mutta  hetkinen, mitä tekemistä   Alma Mahlerilla on  oman aikamme kanssa?  No, luetaan ja katsotaan.

Huhtikuu Helsingissä vuonna 2014


Kirja alkaa huhtikuun 14. päivän  vastaisena  yönä. (Tarkkaa päivämäärää ei kerrota kirjassa, mutta se selvisi googlaamalla) Päähenkilö Aino istuu yöbussissa. Vasapäätä istuva maahanmuuttajapoika tuijottaa häntä  herkeämättä ja  yrittää   flirttailla hänen kanssaan, mikä herätttää hänessä   ristiriitaisia tunteita . Hän vetää hametta polviensa yli eikä lähde pojan mukaan, vaikka tämä kutsuu häntä.   Aamulla Aino lukee  uutisia netistä:  yön  aikana 234 nigerialaista koulutyttöä on siepattu Chibokin kylästä. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien ( = Boko Haramin) panttivankeja. Ei tiedetä  minne  heidät on viety.


Kaikkitietävä kertoja ”me” kuin monikollinen Elohim, luoja-jumala, tarkkailee yläilmoista ison silmän tavoin huhtikuun 14. päivän tapahtumia maan pinnalla, pääasiassa Helsingissä, mutta suuntaa katseensa myös Välimerelle, jossa venepakolaiset kamppailivat elämästä.

Monikon ensimmäistä persoonaa ovat käyttäneet entisajan romaanikirjailijat ja kuninkaalliset.  Nykyromaanissa se toimii ironisena etäännyttämiskeinona,  viittauksen tavoin, että  tämä on ”vain” tarinaa. Todellisuus on paljon julmempaa ja monimutkaisempaa.


Näyttönäkökulma 




Kaikkitietävän kertojan katse  vaihtaa  näkökulmaa tiuhaan. Se  kääntyy  milloin  kirjan Ainoon, milloin hänen mallityttöönsä,  milloin  kaupungin  lastenvalvojaa,  nimettömään lakimiesnaiseen, jonka  vastaanoton  Aino  laiminlyö,  milloin  maahanmuuttajapoikaan, joka  on  kirjan ainoa  lähes  sympaattinen mieshenkilö. Hän on melkein lapsi, vain  kuusitoistavuotias ja ironista kyllä lastenvalvojan seksuaalilemmikki. Välillä katse seuraa pulun kattoperspektiivistä huhtikuista kaupunkia.  Välillä näkökulma vaihtuu minäkertojan näkökulmaksi ja samalla vaihtuu myös aika ja paikka. 


Näyttönäkökulman vaihtuminen haastaa lukijaa tarkkaavaisuuteen.  Minun oli luettava kirja kahteen kertaan, ennen kuin palaset loksahtivat paikalleen.
Suurinta päänvaivaa minulle tuotti minäkertoja, joka tirkistelee Alma Mahleria ikkunoiden takaa Wienissä ja New Yorkissa viime vuosisadalla.  Hän on kuin sinnikäs ihailija-stalkkeri, joka hiippailee ihailun  kohteen perässä piiloutuen puiden  ja kadunnurkkien taakse.   Kuka hän on ja miksi  hän on niin kiukkuinen Almalle?

Ehkä hän on joku taisteleva feministi., joka on lukenut Sylvia Plathia, minä arvelin. Hän haluaisi pelastaa Alman ja ”kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset.”  Sävellä Alma, minä  rukoilen, hän anoo. Mutta Alma ei sävellä, ja hän  sättii Almaa puuterivipaksi, marinoiduksi luumuksi, lehmäksi: ”Sinusta ei ollut mitään  hyötyä suffragettien  sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Ei, sinä olit jo nuorena lehmä.”  Hänen mielestään  Alma  on ”kyvytön  näkemään tilanteelle  mitään muita vaihtoehtoja kuin toisia miehiä.”  Alma oli luopunut Gustav Mahlerin vaatimuksesta säveltäjänurasta mentyään naimisiin tämän kanssa. Samoin kävi monille viime vuosisadan naistaiteilijoille.  Heitä ei kukaan kannustanut jatkamaan uraa.

Varoitus! Kohta seuraa paljastus. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen yli, jos  ei vielä ole lukenut kirjaa.

 Ajattelin, että Alma  saattaisi olla  Ainon   sivupersoona, johon  Aino purkaa  raivon ja  turhautumisen  tunteitaan,  kunnes  selvisi että  minäkertoja onkin nimetön  lakimiesnainen,   tuo järjestyksen nainen, joka  saisi koulutuksellaan paremmin palkatun työn, mutta  joka   tuntee  kutsumusta pelastaa naisia typeriltä miehiltä.  Mutta hänen pintansa  alla  kiehuu  ärtymys ja lähes  raivo   pelastettua naista kohtaan, josta ” ei koskaan  tule olemaan  mihinkään”.   Kenties hän on joskus halunnut tulla ”joksikin”, mutta on haudannut  toiveensa  ja projisoi  nyt  pettymystä ja turhautuneita tunteitaan sekä   asiakkaaseen että    Almaan.   Hän on kiinnostavan  ristiriitainen ihminen.   Hän tilittää  kuvittelemalleen Almalle seuraavasti: ”Minä en osaa  kohdata toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä vaadin aina liikaa. Minä olen itse piiskannut itseäni niin paljon etten pysty antamaan toisillekaan heidän heikkouttaan  anteeksi. Minä halveksuin ja painostin ja  syyllistin sinua vaikka minun olisi pitänyt tukea. Minä en nähnyt sinua. Minä…”

Ainon uni


Kirjan alussa öisen bussimatkan jälkeen  Aino näkee unen. Se on tyyppiuni, jonka kaltaisia seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat naiset näkevät.   Aino ystävänsä kanssa eksyy jollekin sivukujalle, jossa miehet tuijottavat heitä ja huutelevat heille. He eivät löydä takasin pääkadulle. Kauhu valtaa heidät. Joku seuraa heitä, he juoksevat pakoon. joka puolella tuijottavia katseita, mutaa ja likaa.  He eksyvät yhä pahemmin ja joutuvat maan alle: ”Seinän vieressä seisoo jonossa neljä tai kuusi  alastonta  naista. Heidät on kahlittu ketjuilla kaakeliin. On selvää että he ovat siinä kaikkien käytettävissä, milloin vain, vuorokauden ympäri.”  Kiinnostava uni, kuten kaikki kirjallisuuden unet. En koskaan hyppää niiden yli, koska syventävät henkilökuvaa ja valaisevat sisältäpäin henkilöiden elämäntilannetta ja tunteita.  Unet eivät synny tyhjästä, niillä on aina  jokin  yhtymäkohta todellisuuteen.

 Aino yrittää tasapainoilla perheen ja uran välillä.  Hän on taidemaalari ja  kahden kouluikäisen tyttären  yksinhuoltaja.   Näyttely lähestyy ja stressi painaa päälle.  Hän piirtää työhuoneella uutta mallia. Kun kuva ei ota onnistuakseen , hän  näkee   siinä häpeällisen kyvyttömyytensä ja   sisäinen ääni jankuttaa: ”sinä et pysty,  sinä et pysty, sinä et vain pysty etkä tule ikinä pystymään.”  Hänestä tuntuu, että syyllinen kaikkiin onnettomuuksiin on kohtu, jonka  vuotamisesta hän näkee painajaisia. 

 Ainolla ovat asiat  paremmin kuin Almalla.  Naiset ovat taistelleet itselleen tasa-arvon miesten kanssa. Heillä on nykyään enemmän vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa  unelmiaan kuin  Almalla aikoinaan.   Edistystä on tapahtunut, mutta naisia väheksyvät vihamieliset asenteet muhivat edelleen kollektiivisen kulttuurin  tiedostamattomissa  syvyyksissä, josta  ne   nousevat esiin  kuin  Ainon unen uhkaavat  hahmot.  Nykyään  niiden asenteiden näyttämönä  ovat  netin keskustelupalstat.  Aino lukee matkalla työhuoneelleen jostain kumman syystä haukkumaketjua, jossa raadellaan palasiksi jotain yökerhotanssijatarta tähän tapaan: ”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia. muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan… Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi… Saatanan siiderivalas.”

Ajat eivät ole muuttuneet sitten Alman päivien. Häntä haukuttiin  julkisuudessa tähän tyyliin:  ”Tehostaakseen hiipuvaa viehätysvoimaansa hän käyttää valtavia strutsinsulkahattuja; kukaan ei tiedä haluaako hän näyttää ruumisvaunuja vetävältä hautajaishevoselta vai uudestisyntyneeltä d’Artangnanilta. Lisäksi hän on puuteroitu, ehostettu, parfymoitu ja päissään.  Tämä paisunut valkyyria juo kuin kala.”  Ja tämän kirjoitti  nainen,  muuan Claire Goll,   jonka   minäkertoja  toivottaa helvettiin  ”siihen  erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät  ne naiset jotka eivät  tue toisiaan.” Feministeillä riittää töitä, jotta naiset hyväksyisivät itsensä ja toisensa  sellaisinaan. 


tiistaina, lokakuuta 18, 2016

Isoäidin lifestyle –blogi 2


Kävin viime perjantaina Yaoyi Kusaman näyttelyssä HAM:ssa (= Helsingin kaupungin taidemuseossa) Kuvassa Kusaman installaatio peileistä ja täplikkäistä pehmopeniksistä  - sellaisilta ne minusta näyttivät.   Seison kuvan oikeassa laidassa kuvaamassa poikaani ja hänen tyttöystäväänsä.

Kusaman mukaan hänen teostensa penikset ovat syntyneet   peloista seksiä  sekä miehiä kohtaan (kts. Pia Parkkisen  kirjoitus: Japanilainen pilkuttaa kuolemaansa asti - pakkomielteet ja hallusinaatiot tekivät Kusamasta  mestarin.)  Hänellä oli  traumaattinen lapsuus.  Isä oli naistenmies.  Mustasukkainen äiti pani tyttärensä vakoilemaan isän  harha-askeleita, ja    kohteli  muutenkin pikku-Yaoyita  huonosti.


Kusama lähti vuonna  1953 Yhdysvaltoihin ja jäi sinne viideksitoista vuodeksi. Hänestä tuli siellä pop-taiteen, minimalismin ja  feministisen taiteen edelläkävijä  sekä avantgardistisen  taideliikkeen kärkihahmoja  (vaikutti mm. Andy Warholin ja  Claes Oldenburgin taiteeseen).  Vuonna 1973 hän palasi takaisin  Japaniin,  jossa  sai niin penseän vastaanoton.


Omakuva  ”Minä joka tein itsemurhan” vuodelta 1977, jolloin   hän  hakeutui  Seiwan mielisairaalan. Hän valitsi sen vapaasta tahdostaan vakituiseksi residenssikseen. Hän asuu siellä edelleen. Samana vuonna kuin ”itsemurhataulu” häneltä ilmestyi runokokoelma, seuraavana vuonna esikoisromaani. Hän on kirjoittanut tähän mennessä yhdeksän romaania ja omaelämäkerran.  Sairaalassa hän alkoi maalata akryyliväreillä isokokoisia ja värikkäitä tauluja, joissa hän purki lapsuuden traumojaan ( kaksi kuvaa alla).


Kusama on sanonut, että ilman taidetta hän olisi tappanut itsensä aikoja sitten. Hän on nyt 87-vuotias ja maalaa yhä.  Ei hän  ”täyshullu” ole, koska on pystynyt tekemään yhteistyötä tällä vuosikymmenellä suunnittelija Marc Jacobsin ja  Louis Vuitton-firman kanssa ( mm. näyteikkunoita ja sekä muoti- ja asustekokoelma).



 Kurpitsat ovat Kusaman tunnetuin teema. Hän maalasi ja piirsi niitä jo 1940-luvulla ja palasi teemaan kahdeksankymmentäluvulla.  Hän on kertonut ensikohtaamisestaan lapsena kurpitsan kanssa seuraavaa: ”Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli yhä kasteesta märkä, sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto lumosi minut. Eniten  minua viehätti kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.”  Ei hänen lapsuutensa  voinut olla täysin onneton, koska luonto puhui  hänelle.

Näyttelyn jälkeen

Kusaman peili-installaatiot ja  maalaukset olivat niin vaikuttavia, että  päätäni huimasi, kun astuin  museosta kadulle. Seuraavana  päivänä  ostin   Stockan  Hulluilta päiviltä   vihreätäpläisen Marimekko-tunikan.   Sen täplät  näkyvät himmeästi  kuvassa,  jonka otin  tänään kotiparvekkeella.  Selfiet eivät vielä ota  minulta oikein onnistuakseen.  Täytyy opetella hymyilemään itselleen. 



Kuvaamisen jälkeen rupesin lukemaan Pia Ingströmin Lentävää  feministiä. Se kertoo seitsemänkymmentäluvun suomenruotsalaisista feministeistä. Vahinko, että en kohdannut heitä silloin, tuli mieleeni.  Olin kirjoittanut sen vuosikymmenen alussa  feministisen esikoisromaanin ( Irti, WSOY 1970). Se ei saanut tuulta siipiensä alle, koska  kun suomenkielisellä puolella ei aika ollut vielä kypsä feminismille.  Se aika tuli vasta kahdeksankymmentä luvulla.

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2016

Kirjallisuushistoriaa, nyt!

Markku Eskelinen. Raukoilla rajoilla.  Suomenkielisen  proosakirjallisuuden  historiaa.  Siltala 2016.

 Olen lukenut Eskelisen kirjallisuushistoriaa yön pikkutunneille asti kuin jännää romaania malttamatta laskea sitä käsistäni. On muuten ainoa kirjallisuushistoria jonka olen lukenut kannesta kanteen.  Ne muut joita oli pakko lukea, kun opiskelin nykyiskansainkirjallisuutta (nyk. yleinen kirjallisuustiede) ja kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistosta, olivat  niin  tylsiä, että  koskaan  saanut niitä luetuksi.   Tenteistä selvisin kai pelkän yleissivistyksen ansiosta.
Niihin muihin verrattuna Eskelisellä on etuja, jotka tekevät hänen kirjallisuushistoriastaan vetävän. Hänellä on terävä kynä.  Hän kirjoittaa siekailemattoman subjektiivisesti kuin kaunokirjailija.  Hänen historiassaan ei esiinny ”arkiseen tylsyyteen taittuvaa objektiivisuutta,” kuten aikaisemmissa kirjallisuushistorioissa. Hänellä on selkeä näkemys siitä mitä suomalainen proosakirjallisuus on ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen millaista se on. Näkemys tosin hämärtyy teoksen loppupuolella.  Nykyhetken virtauksia on vaikeata jäsentää, kun elää itse niiden virtausten keskellä.  Pitäisi astua ajan ulkopuolelle (mikä on mahdottomuus), että saisi perspektiiviä ja näkisi mikä nykyhetken kirjallisuudessa on todella merkityksellistä.
Minulle teoksen parasta antia olivat 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, ne taustavoimat (politiikka ja yhteiskunta), jotka vaikuttivat  kirjallisuuteen.   Erityisesti Joel Lehtosen symbolistiset varhaisteokset ja  Algot Untolan  (alias Irmari Rantamala,  alias J. I. Vatanen, alias Maiju Lassilan jne.)   elämä  ja tuotanto alkoivat  kiinnostaa minua, kun  luin  Eskelisen  esittelyn  heistä.   Jotain Untolan vaiheista tiesin entuudestaan, muun muassa sen että hänen teloittajiensa joukossa olisi ollut runoilija Gunnar Björling.  Tieto on  peräisin Leo Lindsteniltä, joka en pidä luetettavan  tiedonantajan, tuskin hän harrasti lähdekritiikkiä.
Eino Railo, vaikutusvaltainen kirjallisuustoimija, oli yksi Algot Untolan jälkimaineen mustaajista. Hän oli Kustannus Oy Kirjan toimitus- ja kirjallinen johtaja, joka oli hylännyt Untolan alias J.I. Vatasen käsikirjoituksen Tehtaalla, koska se oli hänen mielestään muun muassa ”tukahduttavan lohduton ja yksitoikkoinen.”  Nykykirjailijat tuskin saavat yhtä masentavia hylkykirjeitä.  Otava julkaisi sen vuonna 1915 nimellä Kuoleman rajoilla, tekijännimenä oli Irmari Rantamala.

Railo oli minulle tuttu nimi jo lapsuudenkodista.  Meillä oli hänen moniosainen kirjallisuushistoriansa, isän kirjaston alimmalla hyllyllä, josta kissa, meidän kirjallisuus- ja taidekriitikkomme, veti lattialle pari osaa ja kynsi niiden sivut lukukelvottomaksi silpuksi.   Railo oli myös isäni inhokki syistä,  joita en tiedä.

Raukoilla rajoilla -blogi


Eskelinen perusti blogin, jossa hän tarjoilee haarukkapaloja proosahistoriastaan ja  nostaa esiin  unohtuneita kirjailijoita ja  kirjoja, mm.  Maria  Vaaran Likaiset legendat.   Se oli vaikuttava kirja  1970- luvulla, jolloin luin sen. Siihen aikaan ilmestyi paljon ”hulluuskirjoja.” Antipsykiatria oli muodissa. R.D. Laingia ja muitakin antipsykiatreja  käännettiin  suomeksi.  Ne  kaikki olivat miehiä.  Naiset kirjoittivat romaaneja.  Muistan tuolta vuosikymmeneltä Sylvia Plathin Lasikellon alla, Mary Barnesin Matkan hulluuteen ja  Hannah  Greenin En luvannut sinulle ruusutarhaa.

Yksi  Eskelisen nostoista  on Urho Torikan nimellä  kirjoitettu  Me sankarit. Se oli  isäni Juhani Konkan vuonna 1929 ilmestynyt esikoisteos. Viime vuonna se ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Kun kysyin kirjan kääntäjältä, valkovenäläiseltä Jakub Lapatkalta, miksi hän halusi kääntää juuri sen romaanin, hän kertoi että  oli nuorena miehenä ollut  Vietnamin sodassa ja että  ne nuoren miehen tunnot olivat  samoja, joita hän oli kokenut sodassa.



Me sankarit nostatti  pienen kirjasodan.  Suomen  Suojelusliiton johtaja  Arne lähetti  porvarillisten lehtien  päätoimittajille kirjeen, jossa hän suositteli  kirjan sivuuttamista vaikenemisella. Boikotista huolimatta kirja myi kahden painoksen verran. Työväen lehdistössä se otettiin  myötämielisesti vastaan.  Konkka   lähestyi   sosiaalidemokraatteja, hän avusti   Sosialidemokraattia, Kansanlehteä sekä Kuluttajain lehteä, ja oli perustamassa Proletaarikirjailijan liittoa (tiedot Matti Linnan pro gradu -tutkielmasta  Kirjailija ja kansallinen sosialisti).

Eskelinen siteeraa Kari Immosta, jonka mukaan  Konkka  oli AKS:n jäsen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.  Kun pakolaisavustukset romahtivat hänen opiskeluaikanaan, hän anoi avustusta AKS:lta ja sai kertaluonteisen  raha-avustuksen ( kts. Linna s. 51). Se ei tehnyt hänestä AKS:n jäsentä.  Hän oli ”ruutulainen” valtiososialisti.  Hän perusti  Yrjö Ruudun  kanssa  Suomen Kansallissosialistisen Liiton – onneton nimivalinta, joka jätti  pitkän varjon heidän ylleen.   Liitolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen  natsismin   tai suomalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden kanssa. Osa jäsenistä kylläkin kannatti natsiaatetta, mutta  Ruutu  erotti heidät  liitosta.   Konkka toimi vajaat kolme vuotta  liitossa ja kirjoitti myöhemmin tuosta ajasta satiirisen romaanin Riisutut naamiot. Tämä täydennyksenä Eskelisen blogikirjoitukseen.

Bonsaimodernismi


 Eskelinen on  keksinyt   hauskan ja omintakeisen  kirjallisuustermin. Bonsai on  typistetty pikkupuu, joka kasvaa ruukussa  Mitä  bonsaimodernismi on?  Eskelisen mukaan se on behavioristista kerrontaa suosivaa modernismia.      Se kehittyi kukoistukseensa 1950-luvulla.  Suomessa sen  pääkasvattajana toimi Tuomas Anhava.

Eskelinen luettelee blogikirjoituksessa Näkökulmia bonsaimodernismiin kymmenen modernismiklassikkoa, jotka ilmestyivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta saapuivat Suomeen vasta 1960-luvulla.  Se saattoi vaikuttaa täysmittaisen modernismin hitaaseen kasvuun Suomessa.

Minun huomiotani  luettelossa kiinnitti se, että  Kafkan Oikeusjuttua ei  ole luettelossa. Se ilmestyi suomeksi jo 1946. Ja André Giden  Vääränrahantekijät   tuli  Suomeen  vuonna  1950 eikä  1967, kuten  luettelossa mainitaan.  Minä luin Vääränrahantekijät 17-vuotiaana koulutyttönä viisikymmentäluvulla ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kirjallisuuden realismi alkoi tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta,  ja  päätin lähteä Sorbonneen opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta.  Siitä hankkeesta ei kylläkään tullut mitään kohtalonkäänteiden vuoksi.   

Jos Eskelisen blogissa olisi kommenttimahdollisuus, olisin oikaissut vuosilukuvirheen, ja samalla pari muuta pikkuvirhettä.  Mutta sen mahdollisuuden hän on  sulkenut blogin lukijoilta. Hän perustelee päätöstään seuraavasti: ”Raukoilla rajoilla on luonteeltaan monoblogi: keskustelumahdollisuutta en tällä areenalla tarjoa, sillä jos niin tekisin, en ehtisi toisaalla kirjoittaa kaikkea sitä mikä on jo tekeillä.”    Ymmärrän hänen valintansa.  Jos  bonsaimodernismin, Tuomas Anhavan ja  Antti  Hyryn  tuon ”melankoliaa potevan lestadiolaisen marsun” ( Seppo Heikinheimolaista piruilua?) ihailijat ja ystävät pääsisivät  esittämään mielipiteensä, niin  Eskelisen työrauha olisi mennyttä.

 



perjantaina, lokakuuta 07, 2016

Isoäidin lifestyle -blogi

Istutin kukkasipulit ja valkosipulin kynnet  Juorumäen  viljelypalstalle Puotilassa. Mieleen tuli Helvi Juvosen  säkeistö runosta Runkojen  lomasta.
 
Putosi siemen sokea.
Kuollen on ihmettä kokea
kaiken kasvamistie.

Sitten istahdin miettimään mitä nyt kun palsta on pantu talvipakettiin?  Rupeaisinko pitämään lifestyle-blogia?  Niissä on paljon kuvia ja selfieitä tyylikkäissä ympäristöissä.  Ne ovat suosittuja blogeja. 

 Minun  lifestyleni ei ole yhtä hohdokasta, pikemminkin se on oblomovilaista. Herään aamupäivällä kymmenen aikaan. Avaan radion, kuuntelen torkuksissa Muistojen bulevardia ja muistelen paikkoja ja ihmisiä, joita  ohjelman vanhat  iskelmät tuovat mieleen.  Kirjoitan muistikirjaa  tai luen  Facebookin päivityksiä.  Nousen sängystä kahdentoista maissa ja syön yhdistetyn aamiaisen ja lounaan ja lähden joko palstalle tai kaupungille.


 Istuin palstan reunalla  vanhassa muovituolissa lepäämässä.  Aurinko paistoi, melkein lämmitti.  Tuuli  kahisi   vadelmapensaiden  kuivissa lehdissä. Punarintainen pikkulintu, joka ei ollut punarinta (se oli paljon laihempi ja pienisilmäisempi) hyppeli valkosipulipenkissä etsimässä  ruokaa. Ryhdyin harjoittelemaan selfien ottamista kännykällä ja huomasin, että  minulla pitäisi olla selfiekeppi. Tässä tulos, taustalla on Puotilan kartano.  Palstani on sen vieressä.


Pieni tilasto  kirjablogista


Olen pitänyt kirjablogia (= tätä Sanat-blogia) yli kymmenen vuotta.  En ole koskaan saanut ilmaista kirjaa enkä kutsua kustantajien kuohuviin  infotilaisuuksiin.   Olen kirjoittanut kirjoista, jotka ovat  kiinnostaneet minua.    Ne ovat olleet joko venäläisiä klassikkoja tai ns. marginaalikirjallisuutta, joka kiinnostaa vain harvoja.

”Blogi jossa käsitellään paljon marginaalissa olevaa kirjallisuutta sijoittuu itsekin marginaaliin ja vastaavasti marginaalinen blogi antaa käsiteltävälle kohteelleen vain marginaalista näkyvyyttä, kun taas valtavirrassa näkyvää kirjallisuutta käsittelevä blogi kerää itsekin näkyvyyttä ja toisinpäin,” toteaa Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis kirjoituksessaan  Fiilistelijä, valetulenkantaja vai sissikriitikko: Summa biblioblogistica.

Totta nimimerkki hdcanis kirjoittaa. Lokakuun alussa kirjoitin valtavirtakirjasta blogijutun. Vajaassa vuorokaudessa sitä oli katsottu 666 kertaa sillä hetkellä kun kävin tutkimassa jutun kävijätilastoa. Seuraavana päivänä katsojia oli jo runsaasti yli 700.   Edellinen ennätys on vuodelta 2008, jolloin Sofi Oksasen Puhdistuksesta kirjoittamaani blogijuttua käytiin  lukemassa  2568 kertaa.   Kaikkien aikojen  ennätys on kuitenkin  Uuden vuoden runo, jota käytiin  katsomassa  4318 kertaa vuoden  vuoden 2007 alussa.

 Aika vähän kävijöitä  verrattuna   lifestyle –blogeihin.  Niiden pitäjät ovat tehneet kaupallisia yhteistyösopimuksia firmojen kanssa. Pitäisikö minunkin? mietin  päivällistä valmistaessani.   Kaupallinen yhteistyösopimus K-ruuan kanssa?  Sekä Lumenen kanssa, jotta saisin ilmaisia meikkejä selfie-kuvauksia varten. Lumenen nimi on muuten peräisin Lummene -järvestä, jonka rannalla vietin lapsuuden kesiä.  


Tässä päivällinen: espanjalainen perunatortilla, jonka valmistin  de  Buyerin hiiliteräspannussa (ei kaupallista sopimusta de Bryerin kanssa). Tortillasta tuli kuiva ja mauton.   Totesin ettei minusta taida olla lifestyle- eikä  ruokabloggaajaksi. Rupesin lukemaan Markku Eskelisen  suomalaisen proosan historiaa Raukoilla rajoilla, jonka olin lainannut  kirjastosta. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.    

lauantaina, lokakuuta 01, 2016

Väärä lukija

Kuvassa Toksovan luterilainen kirkko ja pieni kaista hautausmaata.     Kirkon  pääovelle johtaa kuusikäytävä, jonka  taimet isoäitini istutti  muiden rippilasten kanssa   toistasataa vuotta  sitten   1800-luvun loppupuolella.

Kävin Toksovassa, Inkerinmaalla viime syksynä pari kertaa.  Edellisen kerran olin käynyt siellä 1990-luvun alkupuolella, jolloin kirkko vihittiin uudelleen kirkoksi. Sitä ennen se oli toiminut kulttuuritalona. Toksovassa oli vielä yhdeksänkymmentäluvulla inkerinsuomalaisia, jotka uskoivat parempaan tulevaisuuteen, kun Neuvostoliitto  oli romahtanut. En tiedä onko heitä enää. Vanhat ovat kuolleet ja nuoret muuttaneet Suomeen.

 Isovanhempieni tarina on tavallinen inkeriläistarina.  Heidät karkotettiin 1930-luvun alussa Siperiaan, kun Neuvostoliittoa alettiin toden teolla kollektivisoimaan. Isoisä kuoli Siperiassa, isoäiti pääsi palaamaan takaisin mutta ei Toksovaan, vaan Leningradiin.   Sodan jälkeen hänet karkotettiin Leningradista Petroskoihin.

Tämän taustan takia odotin innolla Jari Tervon uutta kirjaa, jota mainostettiin etukäteen suureksi inkeriläisromaaniksi.  Sen sanottiin kertovan  vaietusta  kansanmurhasta.


Ennen Neuvostoliiton romahdusta Inkerin tapahtumista kyllä kirjoitettiin, mutta teokset eivät saaneet näkyä julkisuudessa. Sodan jälkeen valvontakomissio pani kiellettyjen  kirjojen listalle  isäni omaelämäkerrallisen   romaanin Kahden maailman rajalla.  Viisikymmentäluvulla  elokuvasensuuri  ei  sallinut Ratkaisun päivien kohtausta, jossa  inkeriläislapsi  luovutettiin Neuvostoliittoon.  Samalla vuosikymmenellä ilmestyi  Pietarin valot,  Kahden maailman rajalla -romaanin uudempi versio, joka  sivuutettiin hiljaisuudella.  Vuonna 2014 Pietarin valot ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Inkeriläisten kohtalo ei  ollut  enää sielläkään vaiettu asia.

Aikuisviihdettä?


Minulle tuotti vaikeuksia päästä Tervon  romaanimaailmaan sisään.   Olin aikoinaan lukenut hänen runojaan, jotka olivat ilmestyneet ennen kuin hänestä tuli  menestyskirjailija. Yhtään romaania en ollut häneltä  lukenut,  siksi Matriarkan  maailma tuntui niin peräti  oudolta.  Mistä ihmeen aineksista hän oli keittänyt kokoon Simpukan kylän ja sen asukkaat, jotka vaikuttivat jotakuinkin sekopäisiltä lahkolaisilta tai muulla tavoin omituisilta  ihmisiltä, mutta  eivät normaaleilta inkerinsuomalaisilta? minä hämmästelin. Ainekset selvisivät romaanin lopussa olevasta kirjallisuusluettelosta. Niistä aineksista Tervon mielikuvitus on hämmentänyt omanlaisensa keitoksen inkeriläisyydestä.

 Kesti lähes  70 sivua  ennen kuin  ymmärsin,  ettei tämä  romaani  ole mikään  inkeriläisten kansanmurhan tarina, vaan  puhdasta viihdettä,  aikuisten satua,  jossa kuuluu olla juoni, vauhdikkaita tapahtumia ja  seksiä  sekä annos romantiikkaa.  Tarinan sankaritar on Aamu, pappi  Karitsan tytär,   joka  oli jo syntyessään erityislapsi. Hän ”syntyi vaiti ja silmät auki” eikä vielä kuusivuotiaanakaan ollut sanonut sanaakaan. Hänestä kehkeytyy vuosien mittaan suvun matriarkka.  Hän pelastuu Siperiassa kaksi kertaa varmalta kuolemalta. Ensimmäisen kerran hänet pelastaa nälkäkuolemasta samojedimies jalkavaimokseen. Toisen  kerran pelastaja on hänen lapsuuden- ja nuoruuden rakastettunsa Ilmari Tynni, joka  onkii hänet  henkihieverissä ylös Jenisein kevättulvan pyörteistä. Jokikohtaus on kuin peräisin  jostain Hollywood-spektaakkelista. 

Aamun tarinan kertoo hänen bonus-lapsenlapsensa Irina Lievonen.  Hän kirjoittaa kuin mies, (mikä oli seitsemänkymmentäluvulla ylin kiitoslause naiskirjoittajalle), mutta  käyttää  votkasta  söpöä  ilmaisua  ”votku”  kuin vanha nainen,  joka ei uskalla  sanoa ”votka,”  koska se on  pirun tavoin vienyt häneltä miehen, pojan ja  kukaties pojanpojankin.

Osallistuvaa  kirjallisuutta?


Yhteiskunnallisesti osallistuva kirjallisuus oli kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla huudossa, mutta menetti suosionsa vasemmistoradikalismin myötä. Minusta on hyvä, että Tervo siirtyy romaanin toisessa ja kolmannessa osassa inkeriläis-saagasta maan pinnalle eli nykyhetken rasismiin ja ihmisoikeuskysymyksiin, ennen kaikkea pakolaisongelmaan, joka kärjistää niin suomalaisten kuin eurooppalaisten mielipiteitä ja ajaa heitä äärinationalismiin.  Suomalaiset eivät todellakaan ole Euroopan ainoita ksenofoobikkoja,  eivätkä edes ainoita russofoobikkoja, vaikka   tuo   fobia saattaa olla historiallisista syistä voimakkaampi kuin muissa eurooppalaisissa.

Romaanin toisen ja kolmannen osan keskushenkilö on Suojelupoliisin tarkastaja Elo Havu, jolla yhteys  joko  ammattinsa tai yksityiselämänsä    näissä osissa  esiintyvään   monilukuiseen  henkilöjoukkoon.  Tervo liittää yhteen erilaisia tekstejä eli käyttää kollaasitekniikkaa. Mutta minusta   moniäänisyys  hajottaa liikaa kirjan loppuosaa. Irina Leivosen  käsikirjoitus saa seuraa Elo  Havun isoisän,  sotilaspastori Jalmari Havun  kirjeistä  Inkerinmaalta;  Irina  lapsuudenystävän, ihmisoikeusjuristi  Nataša Ginzburgin kirjeistä Pietarista    ja  ”kohudosentti” Johan Bäckmania kovasti  muistuttavan   ”kohutohtori” Juuso Lapuan  blogikirjoituksista.   Juuso Lapua kutsuu itseään ihmisoikeusaktivistiksi. Hän kampanjoi aktiivisesti venäläisen baabuskan Julija Pavlovan puolesta, jota uhkaa karkotus, koska  isoäidit  eivät ole Suomessa perheenjäseniä.  

 Julija  Pavlova  on  itse asiassa Aamu  Karitsantytär.  Hän on mieluummin venäläinen baabuska kuin  inkeriläinen isoäiti, koska on joutunut kärsimään  liikaa  taustansa takia.  Loppu on onnellinen, kuten kunnon sadussa pitää ollakin.  Aamun alias Julijan seitsemänkymmentä vuotta sitten kadonneen  Ilmari-pojan poika  löytää hänet– ja  kappas ihmettä, hän  on   Elo Havu! 

En pidä tämänkaltaisista juonenkäänteistä enkä yleensäkään ole juoniromaanien ystävä, siksi en ole oikea lukija Tervon romaanille.  Odotukseni romaanin suhteen olivat suuret. Petyin kun ne eivät toteutuneet.  En odottanut viihdettä,  sitähän saa  telkkarista, jos sitä kaipaa.  Puoli-inkeriläisenä minua  suretti, että  Tervo   ei onnistunut  luomaan  todellista   inkeriläiseeposta (Olisipa  malttanut kirjoittaa sitä vielä muutaman vuoden!)  Lohduksi luin hänen nuoruudenrunojaan, joissa hän oli vielä oma itsensä eikä yleisvaltakunnallinen viihdyttäjä.  Kas näin hän kirjoittaa  esikoisteoksessaan   tulevaisuutta aavistellen:

            minä synnyin ennen noottikriisiä
     lauhana aamuna, ja maailmani oli pyöreä
jalkapallo, se puhkesi

  minä olen kulkenut mutkaisen tien
suoraan  tänne ja kaipaan sinne
    minne olen matkalla

  bogart on kuollut ja marx vanha
     monelta katkeaa niska
kun he kääntävät päänsä eteenpäin

                                      tästedes kävelen tätä tietä
                                        ja siihen tulee umpikuja
                                          olen etruski ja annan
hymystäsi kirjaston, pergamentit jotka kosketettaessa
       lehahtavat siiville, unohdukseen

       pullo on nyt tyhjä ja ajattelen
       että hukkunut lukee tämän, joskus

(Tuulen keinutuoli,  1980)


 Kuvassa Totalitarismin Moolok Levašovon (suomeksi Levassovan)  muistoalue Pohjois-Inkerissä.  Se sijaitsee Haapakankaan ja Toksovan välissä  Suomen radan varrella, parinkymmenen kilometrin päässä Pietarista.    Alueelle on haudattu noin 45 000 Stalinin  vainojen  uhria. Siellä  Aamu  alias Julija  käy   Suomesta karkotuksen jälkeen  vunukoidensa  Elon ja Irinan sekä   Irinan ystävän  Natašan kanssa  viimeisenä  elonpäivänään.