keskiviikkona, lokakuuta 26, 2016

Naisasiaa

Hanna Weselius.  Alma! WSOY 2016




Vuonna 2014 kustannusliike WSOY julisti Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun, johon toivottiin   ”persoonallisella tavalla  omaa aikaamme kuvaavia proosakäsikirjoituksia”. Kilpailu oli avoin kaikille niille, jotka eivät olleet julkaisseet aikaisemmin kaunokirjallista teosta. Hanna Weselius otti haasteen vastaan  ja kirjoitti romaanin, joka  voitti kilpailun. Sen nimi on Alma!   Takakansitekstin mukaan kirjan ytimessä on Alma Mahler  (1879-1964).  Mutta  hetkinen, mitä tekemistä   Alma Mahlerilla on  oman aikamme kanssa?  No, luetaan ja katsotaan.

Huhtikuu Helsingissä vuonna 2014


Kirja alkaa huhtikuun 14. päivän  vastaisena  yönä. (Tarkkaa päivämäärää ei kerrota kirjassa, mutta se selvisi googlaamalla) Päähenkilö Aino istuu yöbussissa. Vasapäätä istuva maahanmuuttajapoika tuijottaa häntä  herkeämättä ja  yrittää   flirttailla hänen kanssaan, mikä herätttää hänessä   ristiriitaisia tunteita . Hän vetää hametta polviensa yli eikä lähde pojan mukaan, vaikka tämä kutsuu häntä.   Aamulla Aino lukee  uutisia netistä:  yön  aikana 234 nigerialaista koulutyttöä on siepattu Chibokin kylästä. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien ( = Boko Haramin) panttivankeja. Ei tiedetä  minne  heidät on viety.


Kaikkitietävä kertoja ”me” kuin monikollinen Elohim, luoja-jumala, tarkkailee yläilmoista ison silmän tavoin huhtikuun 14. päivän tapahtumia maan pinnalla, pääasiassa Helsingissä, mutta suuntaa katseensa myös Välimerelle, jossa venepakolaiset kamppailivat elämästä.

Monikon ensimmäistä persoonaa ovat käyttäneet entisajan romaanikirjailijat ja kuninkaalliset.  Nykyromaanissa se toimii ironisena etäännyttämiskeinona,  viittauksen tavoin, että  tämä on ”vain” tarinaa. Todellisuus on paljon julmempaa ja monimutkaisempaa.


Näyttönäkökulma 




Kaikkitietävän kertojan katse  vaihtaa  näkökulmaa tiuhaan. Se  kääntyy  milloin  kirjan Ainoon, milloin hänen mallityttöönsä,  milloin  kaupungin  lastenvalvojaa,  nimettömään lakimiesnaiseen, jonka  vastaanoton  Aino  laiminlyö,  milloin  maahanmuuttajapoikaan, joka  on  kirjan ainoa  lähes  sympaattinen mieshenkilö. Hän on melkein lapsi, vain  kuusitoistavuotias ja ironista kyllä lastenvalvojan seksuaalilemmikki. Välillä katse seuraa pulun kattoperspektiivistä huhtikuista kaupunkia.  Välillä näkökulma vaihtuu minäkertojan näkökulmaksi ja samalla vaihtuu myös aika ja paikka. 


Näyttönäkökulman vaihtuminen haastaa lukijaa tarkkaavaisuuteen.  Minun oli luettava kirja kahteen kertaan, ennen kuin palaset loksahtivat paikalleen.
Suurinta päänvaivaa minulle tuotti minäkertoja, joka tirkistelee Alma Mahleria ikkunoiden takaa Wienissä ja New Yorkissa viime vuosisadalla.  Hän on kuin sinnikäs ihailija-stalkkeri, joka hiippailee ihailun  kohteen perässä piiloutuen puiden  ja kadunnurkkien taakse.   Kuka hän on ja miksi  hän on niin kiukkuinen Almalle?

Ehkä hän on joku taisteleva feministi., joka on lukenut Sylvia Plathia, minä arvelin. Hän haluaisi pelastaa Alman ja ”kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset.”  Sävellä Alma, minä  rukoilen, hän anoo. Mutta Alma ei sävellä, ja hän  sättii Almaa puuterivipaksi, marinoiduksi luumuksi, lehmäksi: ”Sinusta ei ollut mitään  hyötyä suffragettien  sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Ei, sinä olit jo nuorena lehmä.”  Hänen mielestään  Alma  on ”kyvytön  näkemään tilanteelle  mitään muita vaihtoehtoja kuin toisia miehiä.”  Alma oli luopunut Gustav Mahlerin vaatimuksesta säveltäjänurasta mentyään naimisiin tämän kanssa. Samoin kävi monille viime vuosisadan naistaiteilijoille.  Heitä ei kukaan kannustanut jatkamaan uraa.

Varoitus! Kohta seuraa paljastus. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen yli, jos  ei vielä ole lukenut kirjaa.

 Ajattelin, että Alma  saattaisi olla  Ainon   sivupersoona, johon  Aino purkaa  raivon ja  turhautumisen  tunteitaan,  kunnes  selvisi että  minäkertoja onkin nimetön  lakimiesnainen,   tuo järjestyksen nainen, joka  saisi koulutuksellaan paremmin palkatun työn, mutta  joka   tuntee  kutsumusta pelastaa naisia typeriltä miehiltä.  Mutta hänen pintansa  alla  kiehuu  ärtymys ja lähes  raivo   pelastettua naista kohtaan, josta ” ei koskaan  tule olemaan  mihinkään”.   Kenties hän on joskus halunnut tulla ”joksikin”, mutta on haudannut  toiveensa  ja projisoi  nyt  pettymystä ja turhautuneita tunteitaan sekä   asiakkaaseen että    Almaan.   Hän on kiinnostavan  ristiriitainen ihminen.   Hän tilittää  kuvittelemalleen Almalle seuraavasti: ”Minä en osaa  kohdata toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä vaadin aina liikaa. Minä olen itse piiskannut itseäni niin paljon etten pysty antamaan toisillekaan heidän heikkouttaan  anteeksi. Minä halveksuin ja painostin ja  syyllistin sinua vaikka minun olisi pitänyt tukea. Minä en nähnyt sinua. Minä…”

Ainon uni


Kirjan alussa öisen bussimatkan jälkeen  Aino näkee unen. Se on tyyppiuni, jonka kaltaisia seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat naiset näkevät.   Aino ystävänsä kanssa eksyy jollekin sivukujalle, jossa miehet tuijottavat heitä ja huutelevat heille. He eivät löydä takasin pääkadulle. Kauhu valtaa heidät. Joku seuraa heitä, he juoksevat pakoon. joka puolella tuijottavia katseita, mutaa ja likaa.  He eksyvät yhä pahemmin ja joutuvat maan alle: ”Seinän vieressä seisoo jonossa neljä tai kuusi  alastonta  naista. Heidät on kahlittu ketjuilla kaakeliin. On selvää että he ovat siinä kaikkien käytettävissä, milloin vain, vuorokauden ympäri.”  Kiinnostava uni, kuten kaikki kirjallisuuden unet. En koskaan hyppää niiden yli, koska syventävät henkilökuvaa ja valaisevat sisältäpäin henkilöiden elämäntilannetta ja tunteita.  Unet eivät synny tyhjästä, niillä on aina  jokin  yhtymäkohta todellisuuteen.

 Aino yrittää tasapainoilla perheen ja uran välillä.  Hän on taidemaalari ja  kahden kouluikäisen tyttären  yksinhuoltaja.   Näyttely lähestyy ja stressi painaa päälle.  Hän piirtää työhuoneella uutta mallia. Kun kuva ei ota onnistuakseen , hän  näkee   siinä häpeällisen kyvyttömyytensä ja   sisäinen ääni jankuttaa: ”sinä et pysty,  sinä et pysty, sinä et vain pysty etkä tule ikinä pystymään.”  Hänestä tuntuu, että syyllinen kaikkiin onnettomuuksiin on kohtu, jonka  vuotamisesta hän näkee painajaisia. 

 Ainolla ovat asiat  paremmin kuin Almalla.  Naiset ovat taistelleet itselleen tasa-arvon miesten kanssa. Heillä on nykyään enemmän vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa  unelmiaan kuin  Almalla aikoinaan.   Edistystä on tapahtunut, mutta naisia väheksyvät vihamieliset asenteet muhivat edelleen kollektiivisen kulttuurin  tiedostamattomissa  syvyyksissä, josta  ne   nousevat esiin  kuin  Ainon unen uhkaavat  hahmot.  Nykyään  niiden asenteiden näyttämönä  ovat  netin keskustelupalstat.  Aino lukee matkalla työhuoneelleen jostain kumman syystä haukkumaketjua, jossa raadellaan palasiksi jotain yökerhotanssijatarta tähän tapaan: ”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia. muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan… Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi… Saatanan siiderivalas.”

Ajat eivät ole muuttuneet sitten Alman päivien. Häntä haukuttiin  julkisuudessa tähän tyyliin:  ”Tehostaakseen hiipuvaa viehätysvoimaansa hän käyttää valtavia strutsinsulkahattuja; kukaan ei tiedä haluaako hän näyttää ruumisvaunuja vetävältä hautajaishevoselta vai uudestisyntyneeltä d’Artangnanilta. Lisäksi hän on puuteroitu, ehostettu, parfymoitu ja päissään.  Tämä paisunut valkyyria juo kuin kala.”  Ja tämän kirjoitti  nainen,  muuan Claire Goll,   jonka   minäkertoja  toivottaa helvettiin  ”siihen  erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät  ne naiset jotka eivät  tue toisiaan.” Feministeillä riittää töitä, jotta naiset hyväksyisivät itsensä ja toisensa  sellaisinaan. 


3 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Kuinka sattuikaan, meillä kävi tänään vieraita, jotka seuraavat kaikkea maan päällä, varsinkin kirjallisuutta ja muita taiteita. Ja kuinka sattuikaan, yhtenä puheenaiheena, josta keskusteltiin oli Alma.

Mahler on pitkään ollut lemmikkini säveltäjien joukossa, mutta nyt hän sai miinuspisteitä, kun kävi ilmi, että hän oli pakottanut vaimonsa Alman lopettamaan oman sävellystyönsä ehtona naimisiin menolle. Mutta Almapa oli nokkela tyttö, hyppäili miehestä toiseen. Ja lopulta Mahler pyysi anteeksi ja jopa kannusti Almaa säveltämään laulujaan, joita tänään kuuntelin Youtubesta. (Kauniisti soivat.) Lueskelin Alman historiaa Wikipediasta, ja niin lähelle hän tuli, että yksi meistä tunsi yhden Alman miehistä, Kokoschkan, apumiehenä maalaamisessa toimineen suomalaisen taidemaalarin, joka oli kertonut monta tarinaa tästä parista. Almahan avioitui ranskalaisen kirjailijan kanssa. Joten hän hyppeli myös taiteesta toiseen, muusana, arvatenkin. Netistä kuulee myös Alman ääntä, aitona nauhoituksena.

Kirjailija oli todella keksinyt keinon, miten yhdistää nykyisyys Almaan. Mielenkiinto kirjaan heräsi.

Anita Konkka kirjoitti...

Alman kolmas ja viimeinen mies oli itävaltailainen, ei ranskalainen kirjailija Franz Werfel. Alma on säveltänyt ainakin yhden Werfelin runon, mutta en tiedä minkä. En ole kuunnellut.

Mahler ja hänen Almansa elivät aikana jolloin naisten tehtävä oli tukea taitelijamiestensä uraa ja toimia "kodin enkelinä" (kts. Virginia Woolf). Patriarkaalinen kulttuuri ei kannustanut nasia taiteelliselle uralle. Nasilla ei ollut esikuvia toisista naisista niin kuin nykyään.

Liisu kirjoitti...

Olet oikeassa, Anita. Yhdistin Werfelin Ranskaan, kun joku kertoi että he asuivat Ranskassa ennen kuin pakenivat Amerikkaan. Werfel oli juutalaista syntyperää, siksi häntä vainottiin Euroopassa.