Väärä lukija

Kuvassa Toksovan luterilainen kirkko ja pieni kaista hautausmaata.     Kirkon  pääovelle johtaa kuusikäytävä, jonka  taimet isoäitini istutti  muiden rippilasten kanssa   toistasataa vuotta  sitten   1800-luvun loppupuolella.

Kävin Toksovassa, Inkerinmaalla viime syksynä pari kertaa.  Edellisen kerran olin käynyt siellä 1990-luvun alkupuolella, jolloin kirkko vihittiin uudelleen kirkoksi. Sitä ennen se oli toiminut kulttuuritalona. Toksovassa oli vielä yhdeksänkymmentäluvulla inkerinsuomalaisia, jotka uskoivat parempaan tulevaisuuteen, kun Neuvostoliitto  oli romahtanut. En tiedä onko heitä enää. Vanhat ovat kuolleet ja nuoret muuttaneet Suomeen.

 Isovanhempieni tarina on tavallinen inkeriläistarina.  Heidät karkotettiin 1930-luvun alussa Siperiaan, kun Neuvostoliittoa alettiin toden teolla kollektivisoimaan. Isoisä kuoli Siperiassa, isoäiti pääsi palaamaan takaisin mutta ei Toksovaan, vaan Leningradiin.   Sodan jälkeen hänet karkotettiin Leningradista Petroskoihin.

Tämän taustan takia odotin innolla Jari Tervon uutta kirjaa, jota mainostettiin etukäteen suureksi inkeriläisromaaniksi.  Sen sanottiin kertovan  vaietusta  kansanmurhasta.

Ennen Neuvostoliiton romahdusta Inkerin tapahtumista kyllä kirjoitettiin, mutta teokset eivät saaneet näkyä julkisuudessa. Sodan jälkeen valvontakomissio pani kiellettyjen  kirjojen listalle  isäni omaelämäkerrallisen   romaanin Kahden maailman rajalla.  Viisikymmentäluvulla  elokuvasensuuri  ei  sallinut Ratkaisun päivien kohtausta, jossa  inkeriläislapsi  luovutettiin Neuvostoliittoon.  Samalla vuosikymmenellä ilmestyi  Pietarin valot,  Kahden maailman rajalla -romaanin uudempi versio, joka  sivuutettiin hiljaisuudella.  Vuonna 2014 Pietarin valot ilmestyi Pietarissa venäjäksi.  Inkeriläisten kohtalo ei  ollut  enää sielläkään vaiettu asia.

Aikuisviihdettä?

Minulle tuotti vaikeuksia päästä Tervon  romaanimaailmaan sisään.   Olin aikoinaan lukenut hänen runojaan, jotka olivat ilmestyneet ennen kuin hänestä tuli  menestyskirjailija. Yhtään romaania en ollut häneltä  lukenut,  siksi Matriarkan  maailma tuntui niin peräti  oudolta.  Mistä ihmeen aineksista hän oli keittänyt kokoon Simpukan kylän ja sen asukkaat, jotka vaikuttivat jotakuinkin sekopäisiltä lahkolaisilta tai muulla tavoin omituisilta  ihmisiltä, mutta  eivät normaaleilta inkerinsuomalaisilta? minä hämmästelin. Ainekset selvisivät romaanin lopussa olevasta kirjallisuusluettelosta. Niistä aineksista Tervon mielikuvitus on hämmentänyt omanlaisensa keitoksen inkeriläisyydestä.

 Kesti lähes  70 sivua  ennen kuin  ymmärsin,  ettei tämä  romaani  ole mikään  inkeriläisten kansanmurhan tarina, vaan  puhdasta viihdettä,  aikuisten satua,  jossa kuuluu olla juoni, vauhdikkaita tapahtumia ja  seksiä  sekä annos romantiikkaa.  Tarinan sankaritar on Aamu, pappi  Karitsan tytär,   joka  oli jo syntyessään erityislapsi. Hän ”syntyi vaiti ja silmät auki” eikä vielä kuusivuotiaanakaan ollut sanonut sanaakaan. Hänestä kehkeytyy vuosien mittaan suvun matriarkka.  Hän pelastuu Siperiassa kaksi kertaa varmalta kuolemalta. Ensimmäisen kerran hänet pelastaa nälkäkuolemasta samojedimies jalkavaimokseen. Toisen  kerran pelastaja on hänen lapsuuden- ja nuoruuden rakastettunsa Ilmari Tynni, joka  onkii hänet  henkihieverissä ylös Jenisein kevättulvan pyörteistä. Jokikohtaus on kuin peräisin  jostain Hollywood-spektaakkelista. 

Aamun tarinan kertoo hänen bonus-lapsenlapsensa Irina Lievonen.  Hän kirjoittaa kuin mies, (mikä oli seitsemänkymmentäluvulla ylin kiitoslause naiskirjoittajalle), mutta  käyttää  votkasta  söpöä  ilmaisua  ”votku”  kuin vanha nainen,  joka ei uskalla  sanoa ”votka,”  koska se on  pirun tavoin vienyt häneltä miehen, pojan ja  kukaties pojanpojankin.

Osallistuvaa  kirjallisuutta?

Yhteiskunnallisesti osallistuva kirjallisuus oli kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvuilla huudossa, mutta menetti suosionsa vasemmistoradikalismin myötä. Minusta on hyvä, että Tervo siirtyy romaanin toisessa ja kolmannessa osassa inkeriläis-saagasta maan pinnalle eli nykyhetken rasismiin ja ihmisoikeuskysymyksiin, ennen kaikkea pakolaisongelmaan, joka kärjistää niin suomalaisten kuin eurooppalaisten mielipiteitä ja ajaa heitä äärinationalismiin.  Suomalaiset eivät todellakaan ole Euroopan ainoita ksenofoobikkoja,  eivätkä edes ainoita russofoobikkoja, vaikka   tuo   fobia saattaa olla historiallisista syistä voimakkaampi kuin muissa eurooppalaisissa.

Romaanin toisen ja kolmannen osan keskushenkilö on Suojelupoliisin tarkastaja Elo Havu, jolla yhteys  joko  ammattinsa tai yksityiselämänsä    näissä osissa  esiintyvään   monilukuiseen  henkilöjoukkoon.  Tervo liittää yhteen erilaisia tekstejä eli käyttää kollaasitekniikkaa. Mutta minusta   moniäänisyys  hajottaa liikaa kirjan loppuosaa. Irina Leivosen  käsikirjoitus saa seuraa Elo  Havun isoisän,  sotilaspastori Jalmari Havun  kirjeistä  Inkerinmaalta;  Irina  lapsuudenystävän, ihmisoikeusjuristi  Nataša Ginzburgin kirjeistä Pietarista    ja  ”kohudosentti” Johan Bäckmania kovasti  muistuttavan   ”kohutohtori” Juuso Lapuan  blogikirjoituksista.   Juuso Lapua kutsuu itseään ihmisoikeusaktivistiksi. Hän kampanjoi aktiivisesti venäläisen baabuskan Julija Pavlovan puolesta, jota uhkaa karkotus, koska  isoäidit  eivät ole Suomessa perheenjäseniä.  

 Julija  Pavlova  on  itse asiassa Aamu  Karitsantytär.  Hän on mieluummin venäläinen baabuska kuin  inkeriläinen isoäiti, koska on joutunut kärsimään  liikaa  taustansa takia.  Loppu on onnellinen, kuten kunnon sadussa pitää ollakin.  Aamun alias Julijan seitsemänkymmentä vuotta sitten kadonneen  Ilmari-pojan poika  löytää hänet– ja  kappas ihmettä, hän  on   Elo Havu! 

En pidä tämänkaltaisista juonenkäänteistä enkä yleensäkään ole juoniromaanien ystävä, siksi en ole oikea lukija Tervon romaanille.  Odotukseni romaanin suhteen olivat suuret. Petyin kun ne eivät toteutuneet.  En odottanut viihdettä,  sitähän saa  telkkarista, jos sitä kaipaa.  Puoli-inkeriläisenä minua  suretti, että  Tervo   ei onnistunut  luomaan  todellista   inkeriläiseeposta (Olisipa  malttanut kirjoittaa sitä vielä muutaman vuoden!)  Lohduksi luin hänen nuoruudenrunojaan, joissa hän oli vielä oma itsensä eikä yleisvaltakunnallinen viihdyttäjä.  Kas näin hän kirjoittaa  esikoisteoksessaan   tulevaisuutta aavistellen:

            minä synnyin ennen noottikriisiä

     lauhana aamuna, ja maailmani oli pyöreä

jalkapallo, se puhkesi

  minä olen kulkenut mutkaisen tien

suoraan  tänne ja kaipaan sinne

    minne olen matkalla

  bogart on kuollut ja marx vanha

     monelta katkeaa niska

kun he kääntävät päänsä eteenpäin

                                      tästedes kävelen tätä tietä

                                        ja siihen tulee umpikuja

                                          olen etruski ja annan

hymystäsi kirjaston, pergamentit jotka kosketettaessa

       lehahtavat siiville, unohdukseen

       pullo on nyt tyhjä ja ajattelen

       että hukkunut lukee tämän, joskus

(Tuulen keinutuoli,  1980)

 Kuvassa Totalitarismin Moolok Levašovon (suomeksi Levassovan)  muistoalue Pohjois-Inkerissä.  Se sijaitsee Haapakankaan ja Toksovan välissä  Suomen radan varrella, parinkymmenen kilometrin päässä Pietarista.    Alueelle on haudattu noin 45 000 Stalinin  vainojen  uhria. Siellä  Aamu  alias Julija  käy   Suomesta karkotuksen jälkeen  vunukoidensa  Elon ja Irinan sekä   Irinan ystävän  Natašan kanssa  viimeisenä  elonpäivänään.