Karl Ove Knausgård. Taisteluni. Viides kirja

Hyvä lukusää  on  vallinnut lähes koko  kesän, on satanut ja tuullut,     Olen ahminut kirjoja ja  nauttinut  sadepäivistä, kun  olen  saanut lukea  eikä ole tarvinnut   lähteä kastelemaan palstaa. Patrick  Mondianon   tiukan ja niukan modernismin jälkeen olisi ollut vaikeata  päästä Knausgårdin lavean realismin makuun,    ellen  olisi    aikaisemmin tottunut  hänen  tapaansa  kirjoittaa.

Kolmisen vuotta sitten luin ensimmäisen Knausgårdini. Se  oli Taisteluni-sarjan  toinen  kirja, joka  oli  vähällä  jäädä  lukematta, koska  kirjan alku, noin  70 sivua lapsiperheen  arjen  kuvausta,  pitkästytti minua, kuten kirjoitin blogissa  16.12.2012.  Ajattelin silloin , että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.  Keskustelu  Knausgårdista ja vaipoista jatkuu  Helsingin  Sanomissa, jossa oli  viime   lauantaina  18.7.2015   Sonja Saarikosken  essee Mies, joka teki vaipanvaihdosta  kiinnostavaa.

Jossain yhteydessä Knausgård on sanonut tai kirjoittanut, että  kirjallisuus ei  ole vain sanoja,  kirjallisuus on sitä mitä sanat herättävät lukijassa.  Taistelujen kaikki kuusi kirjaa ovat herättäneet lukijoissa  vahvoja  tunteita:   ihailua, inhoa, kateutta, närkästystä, ahdistusta   ja torjuntaa.  Joillekin on liikaa, että  hän  tulee tunteineen liian  liki.    Jopa heilläkin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan, on mielipide hänestä.

Miten kirjailijaksi tullaan

Knausgårdin  Taisteluni viides kirja (suom. Katriina Huttunen)  on  nuoren miehen kehityskertomus.   Hän  on  kirjan  alussa 19-vuotias  ensimmäisen vuoden opiskelija  Bergenissä.  Hän  opiskelee  Skrivekunstakademietissa ( Kirjoitustaitoakatemiassa),   epäonnistuu kirjoitusyrityksissään. Kilpailutilanne   opiskelijatovereiden kanssa käy liian rankaksi   ja hän alkaa lintsata akatemiasta.  Hän rupeaa lukemaan  kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa   yliopistossa, työskentelee   opiskelijaradiossa,  kirjoittaa  kirjallisuuskritiikkejä,  tienaa  rahaa kesälomasijaisena kehitysvammaisten hoitolaitoksessa ja mielisairaalassa,  soittaa      rumpuja  rock-klubeilla ja  juopottelee  kavereidensa kanssa ja vapautuu   ujoudestaan  ja mykkyydestään humalassa.   Toisin  sanoen  elää tavallista opiskelijaelämää rakastumisineen ja juopotteluineen.

 Minun on helppo samastua tuohon nuoreen opiskelijaan ja kirjailijanalkuun, vaikka olen eri sukupuolta ja sukupolvea.   Aloitin  opiskelun 1960-luvun alussa, jolloin opiskelijaelämä oli paljon poliittisempaa kuin 1980-luvun lopussa, jolloin Knausgård aloitti, mutta  olin yhtä epävarma ja itsekeskeinen,  myös    rakkauden ongelmat olivat  samankaltaisia.   Ja  hänelläkin oli lukihäiriö.   Hän tunnustaa sen  ystävälleen Geirille,  ja  kertoo että hän oli lukenut tuskin mitään ennen kuin tuli Bergeniin opiskelemaan. Hänhän  on kuin muinainen  Demosthenes,  jolla oli puhevika!   Tarinan mukaan  Demosthenes  harjoitteli meren rannalla kiviä  suussaan puheita, niin hänestä tuli antiikin kuuluisin puhuja.  Mutta miten  Karl Ove  pääsi Skrivekunstakademietiin, ellei   hän ollut  lukenut mitään? minä ihmettelen. 

 En tunne  kasari- enkä ysärimusiikkia, jota hän kuunteli ja soitti, eikä se kiinnosta, mutta   minua  kiinnostaa hänen   opiskelunsa  Bergenin kirjoitusakatemiassa  ja   kirjat joita hän luki. En itse  ole saanut  kirjailijakoulutusta ( paitsi kantapään kautta),  mutta  jos  olisin  saanut, olisin kestänyt  opiskelijatovereiden ja  opettajien  kritiikkiä yhtä vähän  Knausgård.  Kasvojen menettämisen pelko olisi ollut yhtä suuri, samoin häpeä epäonnistumisen jälkeen, tuttua  myös huonommuudentunne. Kirjoja lukiessaan hän  vertasi  itseään niiden kirjoittajiin ja toteaa, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, vaan kaikki hänen kirjoittamisensa  liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiin.  Kun  hän  luki V.S. Naipaulin Saapumisen   arvoitusta ( yksi mielikirjoistani aikoinaan),  hän suri ettei hänellä ollut  Naipaulin  varmuutta ja kirkkautta.  Hänen mukaansa ”sellaista oli  lukea Naipaulia kuten  muitakin  hyviä kirjailijoita, yhtä  lailla nautintoa kuin mustasukkaisuutta, yhtä lailla  iloa kuin epätoivoa.”   

Hän  ihaili Thomas Bernhardia,  jonka  kieli ja rytmi  inspiroivat  häntä.  Bernhardia  oli norjannettu jo 1990-luvun  alussa,  Suomessa vasta 2000-luvun  alussa ( vuonna 2007).    Hän ei ollut ainoa Bernhardista innoittunut norjalainen. Kun hän  sai  Morgenbladetista arvosteltavakseen Stig Sæterbakkenin romaanin,  hän  teilasi sen koko sivun jutussa, koska se  oli hänestä pelkkää Thomas Bernhardin jäljittelyä, toki  suuri romaani, ”kuin jättiläismulkku, ensisilmäyksellä vaikuttava, mutta niin iso, ettei  veri jaksanut nostaa sitä pystyyn ja tehdä siitä toimintakelpoista,  vaan siitä tuli puolijäykkä, ”  hän kirjoitti   ilmeisesti kateuden  inspiroimana. Sæterbakken, joka oli  melkein ikätoveri ja  julkaissut jo  runokokoelman ja kaksi romaania,  eikä hän ollut  julkaissut ensimmäistäkään kirjaa.  Hän tunsi 25-vuotiaana olevansa  luuseri, joka  ei ollut saanut mitään aikaan.  Voi miten tuttua! minä ajattelen tätä lukiessani.

Kun  Tore Renberg, paras  ystävä ja bändikaveri,  kertoi riemuissaan että hänen käsikirjoituksensa  oli hyväksytty  seitsemännentoista hylkäyksen  jälkeen,  Karl Ove  oli   synkkänä kateudesta: ”Tämä oli niin epäreilua. Tämä oli niin helvetin epäreilua. Miksi hän, neljä vuotta nuorempi kuin minä, oli saanut lahjan, mutta minä en?”

 Hän oli yrittänyt kirjoittaa yli kymmenen vuotta kaunokirjallisuutta. Vuodet vain kuluivat eikä kirjoittaminen sujunut, parisuhdekin ahdisti. Hän osasi kirjoittaa artikkeleita,  arvosteluja   ja haastatteluja, mutta heti kun  hän istui kirjoittamaan kaunokirjallisuutta, joka ”oli ainoa asia mitä   hän halusi  elämässään  tehdä,  ainoa asia minkä  hän koki tarpeeksi mielekkääksi,”   hän meni jumiin.

 ”Ja  sitten yhtäkkiä, kuin tyhjästä, aloin kirjoittaa.”  Tosin  Tore oli auttanut häntä  alkuun ja   Geir Gulliksen, Toren kustantaja,  oli kannustanut jatkamaan, ja niin esikoisromaani  oli alkanut  lopultakin  syntyä.  Hän oli 29-vuotias, kun se ilmestyi kahden  vuoden kuluttua.  Se sai hyvät arvostelut,   kaksi sivua Dagbladetissa, häntä verrattiin  Hamsuniin, Mykleen ja Nabokoviin.Puhelin alkoi soida, hän  sai  haastattelu- ja esiintymispyyntöjä. ”Kun luin  haastatteluja, häpesin silmät päästäni.  Makasin yökaudet valveilla miettiessäni mikä idiootti olin,” hän kirjoittaa ja  jatkaa: ”Minua ihmiset olivat alkaneet kohdella eri tavalla , nythän olin ’joku’. Vihasin sitä. Kaikista asioista oli kadonnut merkitys, niin  siinä  oli käynyt.   Myös tuo on minulle  tuttua esikoiskirjailija-ajaltani.

  Kun esikoisromaanini ilmestyui, olin  samanikäinen kuin Knausgård.    Hänen isänsä oli kuollut     kuollut  hänen kirjansa ilmestymisen aikoina. . Minun isäni  oli kuollut kesällä, kun kirjani ilmestyi syksyllä.  Suhde  isään  oli ristiriitainen ja vaikea,  seurauksena oli surun sijasta masennus.  Hänen masennuksensa kesti neljä vuotta, minun lähes kymmenen vuotta. Hän  kirjoittaa: ”pimeys  tiivistyi sisälläni, ilo katosi minusta en enää tiennyt mitä  halusin tai mitä tekisin, tiesin vain että poljin  paikallani, olin jumissa. 

Jokaisella kirjalla on hintansa. 

 Kun Karl Ove vapautuu  kirjoituslukosta, hän  alkaa kirjoittaa toista kirjaansa ja  hänen avioliittonsa päättyy umpikujaan. Vaimo  on mustasukkainen  kirjoittamiselle  ja  pettää häntä, kun ei kestä, että yhtäkkiä hän säteilee onnesta.  Vaimo sanoo epätoivoisena ”Olet ollut alamaissa neljä vuotta siitä  syksystä asti kun isäsi kuoli ja julkaisit esikoisteoksesi, ja meillä on ollut niin raskasta, niin vähän iloa. Olen yrittänyt, olen kokeillut  kaikkea. Ja sitten pystyt taas kirjoittamaan, ja sitten olet taas iloinen. Se oli suunnattoman provosoivaa. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään tekemistä  elämäsi kanssa. Minusta tuntuu että olen täysin ulkopuolinen.” 

Enemmin tai myöhemmin lähes jokainen kirjailijan rakastettu tai  puoliso, mies tai nainen, joutuu kokemaan saman: vain   kirjoittaminen on tärkeätä, millään muulla ei ole merkitystä. Knausgårdin sanoin kirjailija on Dracula, joka imee ravintoa muiden  ihmisten tunteista.

Minua viehättää Knausgårdin omaelämäkerrallisessa  sarjassa se että hän  kirjoittaa ilman ironiaa, hän tosissaan  ja vakavissaan, mikä  on  (uhka)rohkeata  aikana, jolloin  kaikkea ironisoidaan.

Seuraavaksi  aion lukea   norjalaisen  Cora Sandelin omaelämäkerrallisen  Albertine-sarjan, joka kertoo naistaiteilijan uran vaikeuksista. Se ilmestyi suomeksi 1950-luvun lopulla. Luin  sen teinityttönä ja se teki minuun silloin suuren vaikutuksen.  Ymmärsin miten vaikeata oli Sandelin aikaan naisena luoda uraa.   Sittemmin olen  lukenut  Simone  de Beauvoirin omaelämäkerrallisen  sarjan, mutta unohtanut  miksi se ei vaikuttanut minuun yhtä suuresti kuin Cora Sandel.   Olin tietysti    vanhempi ja kyynisempi  enkä  uskonut  hänen  rehellisyyteensä.

Naisten kirjoittamisesta

Marguerite Duras.  Nimetön intohimo.  Keskusteluja Leopoldina  Pallotta della Torren kanssa. ( Suom.  Aura Sevón. Osuuskunta Poesia 2014).

Päivi Tapola. Rouva  Ramsayn kutsut. Naisista ja kirjallisuudesta.  ( ntamo 2015).

Pablo Picasso. Kirjoittava nainen 1934

 Haastattelija  ja  haastateltava

Jostain syystä ( myynnin takiako?) Nimettömän intohimon  tekijäksi  on   merkitty  Marguerite Duras, mutta hän ei ole  kirjan  tekijä.  Se on   italialainen toimittaja   Leopoldina  Pallotta della  Torre, joka   tapasi  Durasin  ensimmäisen  kerran  vuonna  1987,  kun  hän   haastatteli Durasia    La Stampa –lehteen.  Myöhemmin hän tapasi  Durasin  useaan kertaan  ja  kokosi keskusteluista   kirjan, joka ilmestyi  vuonna 1989. 

Haastatteluissa  näkyy toimittajan   mielenkiinnon  kohteet,   aivan samoin kuin muotokuvissa näkyy  taiteilijan   kädenjälki ja tyyli.    Italialaisena   della  Torrea   kiinnostaa    rakkaus ja erotiikkaa,  aihepiiri johon hän  palaa  useassa kysymyksessä.  Duras ei ollut  helppo haastateltava, mutta    toimittaja oli sinnikäs. Hän palasi   myöhemmin  Durasin  luo Pariisiin ,  ja tapasi  hänet  useita  kertoja:  ”pitkiä   keskustelun ja  rupattelun täyteisiä iltapäiviä. ” Hän kuvailee heidän  tapaamisiaan seuraavasti:

Kuuntelin kun hän  muisteli, pohdiskeli, pääsi vauhtiin: luopui vähitellen  luonteenomaisesta epäluuloisuudestaan –itsekkyydestään, turhamaisuudestaan, jääräpäisyydestään, ailahtelevaisuudestaan – ja kykeni aina välillä osoittamaan myös lempeyttä ja ujoutta, ajoittain haluttomuutta jatkaa, ja sitten taas purskahti nauruun tai hihitteli pidätellysti. Hetkessä hän oli täynnä vastustamatonta, kyltymätöntä, miltei  lapsenomaista uteliaisuutta.

Niin syntyi Nimetön intohimo, jonka  teemoja  ovat   lapsuus,  kirjoittaminen ja  kirjallisuus, elokuva, teatteri, kritiikki,    halu   ja   intohimo.

 Halu ja kirjoittaminen

 Della Torre on sitä mieltä,  että Durasin  kirjoissa ja elokuvissa seksuaalisuus on keskeisessä osassa, mutta  Duras ei ole samaa  mieltä. Hän sanoo:

Ei minua  kiinnosta seksi – sellainen aistillinen yksitoikkoisuus, johon ihmiset vain lähtevät mukaan  Minua kiinnostaa se mistä  erotiikka  on syntyisin, halu.  Se mitä ei pitäisi hillitä seksillä. Halu on piilevää  toimintaa, ja sellaisena  se muistuttaa kirjoittamista, sitä haluaa niin kuin kirjoittaa, aina. […] Halun ja nautinnon välinen  suhde on  sama kuin kirjoittamisen ja valmiin tekstin välinen ero – kokonaisvaltaisen, lukukelvottoman, alkukantaisen tekstin välinen ero ja sen, mikä huojentaa oloa kirkastuessaan paperille.

Durasin mukaan  kirjallisuuden tehtävä on kuvata  kiellettyä. Sanoa se mitä ei tavanomaisesti sanota. ”Kirjallisuuden täytyy herättää pahennusta: kaikkeen hengentyöhön täytyy sisältyä vaaraa, seikkailua.”

Hän sanoo, että suurin osa siitä mitä  hän on tehnyt, on luultavasti  vallankumouksellista.  Se mikä hänet yhdistää toisiin kirjoittaviin  naisiin (niihin jotka todella kirjoittavat, Colettesta lähtien), on se että hän kokee itsensä kirjallisuuden ”kauhukakaraksi”.

Omaelämäkerrallisuus

Kritiikki ei aina ole  kohdellut  Durasia lempeästi.   Hän toteaa, että   kirjallisuuskritiikissä on aina sensuroitu sitä mikä kumpuaa tietyistä naisellisista aihealueista: rakkaustematiikkaa, tunnustuksellisuutta, omaelämäkerrallisuutta.  Hän oli omien sanojensa  mukaan  pitkään vaiettu kirjailija, ollut  jonkinlaisessa pimennossa. 

Vaikka Duras  tunnustautuu kirjallisuuden  kauhukakaraksi, niin   puhtaasti omaelämäkerrallisen  Rakastajan  hän kirjoitti  vasta 70-vuotiaana.  Hän  sanoo, että  äidin eläessä hänen oli täytynyt valehdella menneistä, mutta tässä kirjassa kaikki on totta.

Äidin  varjosta vapautuminen   tuskin oli ainoa syy,   mikä   sai  Durasin  muistelmaan    menneitä.     1980-luvun  alkupuolella     kirjallinen ilmapiiri 0li  alkanut Ranskassa   muuttua.    Naisten  omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ei enää suhtauduttu yhtä   nihkeästi kuin aikaisemmin.  Jäänmurtajina Ranskassa   oli toiminut  Simone  de Beauvoir, jonka  muistelmien ensimmäinen  osa ilmestyi jo vuonna 1958.   Durasin  Rakastaja  ilmestyi  vuonna 1984 ja sai  Goncourt-palkinnon.  Edellisenä  vuonna  oli ilmestynyt  Durasin ystävän  Nathalie Sarrauten omaelämäkerta  Lapsuus.  Sarraute oli  sen ilmestyessä 83-vuotias.    Kirjan alussa  hän käy     dialogia     ”sisäisen  kirjallisuuskriitikkonsa” kanssa, joka yrittää  torpata  hänen halunsa  kirjoittaa  muistelmat.

-         Aiotko todella tehdä sen? ” Palauttaa mieleen lapsuusmuistot?”…Ne sanat  ärsyttävät, et pidä niistä. Mutta tunnusta vain, että juuri ne sanat  sopivat tarkoitukseesi. Sinä ”haluat palauttaa mieleen muistot”… ei kannata kiemurrella, niinhän se on.

-         Niin, en  mahda sille mitään, tekee vain mieli, en tiedä miksi…

 Sisäinen kriitikko kysyy , että eikö muistelmien  kirjoittaminen  merkitse eläkkeelle vetäytymistä, syrjään siirtymistä.    Lopulta Sarrauten   halu voittaa torjunnan.  Tämä on varmasti  tuttu  tilanne  monelle  kirjoittavalle naiselle. Minä olen  kokenut   sen  kaksi kertaa, kun olen  ruvennut  kirjoittamaan omaelämäkerrallista kirjaa. Kummallakin kerralla  tuli  13 vuoden pysähdys julkaisemiseen . Torjunta ( = sisäinen kriitikko, yliminä) oli niin voimakas, että se voitti halun, kunnes halu tuli niin voimakkaaksi,  että   se  selätti torjunnan.

Rouva Ramsayn kutsut

Rouva   Ramsay   oli  Virginia Woolfin  Majakan keskushenkilö, jonka    kirjallisena mallina   oli Woolfin  äiti.     Keskenjääneessä  muistelmassa     Luonnos menneestä, joita   Woolf alkoi kirjoittaa pari kolme vuotta  ennen itsevalittua kuolemaansa, hän   sanoo että äiti jätti hänet rauhaan vasta kun hän oli kirjoittanut  Majakan, joka syntyi hyvin nopeasti: ”Yhdessä suuressa ryöpsähdyksessä” […]  Ilmaisin tietyt hyvin kauan eläneet ja  syvästi kokemani tunteet.”

Päivi Tapola sanoo  keskustelukirjansa  saatesanoissa,  että monet  seikat kuten vähättely  ja negatiivinen  arvostelu ovat  ehkäisseet ja  rajoittaneet  naisten kirjoittamista .  Virginia Woolf piti kuitenkin  niiden  vaikutusta vähäpätöisinä verrattuna  naisellisen  perinteen puuttumisen  vaikutukseen: Me haemme  ajatuksillemme  tukea äideiltämme jos olemme naisia.  Tapolan mukaan naiskirjailijoiden tekstejä ei  pidä lukea  vain  suhteessa miesten kirjoittaman kirjallisuuden perinteeseen.”Silloin  naiskirjailijan  teksti  nähdään helposti puutteellisen, keskeneräisenä tai  hajoavana, jopa jonkinlaisena  itsehoitona.”  

 Tapola keskustelee  yhdeksän kirjoittavan  naisen  kanssa  naiskirjallisuuden   perinteistä ja  teemoista: naisena olemisesta,   perhe- ja rakkaussuhteista,     äitiydestä, lapsuudesta ja kasvusta naiseksi.    Vanhin keskustelukumppaneista on  vuonna  1921 syntynyt  Eeva Joenpelto,  nuorimmat ovat syntyneet  1960-luvulla.

Joenpellon  kirjalliset esikuvat  olivat  miehiä.  Nuoremmilla sukupolvilla   on esikuvina  myös   naiskirjailijoilta, mm. Kathy Ackerille ovat olleet tärkeitä   Sarraute, Duras  ja  ranskalaiset  feministifilosofit.  Vastaavasti  Katri  Tapolan   yhtenä esikuvana  on  ollut  Anaïs Nin.  Hän sanoo, että on saanut  oikeutuksen omalle tavalleen kirjoittaa luettuaan naisten kirjoittamia kirjoja.

Mies- ja naiskirjoitus

Katri Tapola  kertoo, että hänen luontainen tapansa   on sisäisen maailman kuvaamista kielen avulla.  ”Viivähtely, aukot, halkeamat, unet ovat minun tapani kirjoittaa, en kuitenkaan  osaa sanoa onko se naisellinen tapa,”  hän  toteaa.  Hänen   luonnehdintansa   kuvaa minun  mielestäni   osuvasti naiskirjoitusta. 

Sara Heinämaa,  feministifilosofi ja yksi kirjan yhdeksästä  keskustelijasta määrittelee, että  sukupuoli on   toiminnan tapa ja olemisen tyyli. Hänen mukaansa  ”tyyli koskee   koko olemista, se on perustuva ja syvä rakennetekijä. Tyyli kulkee läpi  koko ihmisen samalla tavalla kuin   melodia kulkee läpi sävelmän.”   Tässä  on pähkinänkuoressa  selitys   mies- ja naiskirjoituksen  eroille. Tasa-arvokysymys on  sitten se miksi mieskirjoitus  on  arvostetumpaa kuin  naiskirjoitus.

Kun  Eeva  Joenpelto aloitti uransa siihen aikaan, jolloin  vakavasti otettavaa  kirjallisuutta oli vain   mieskirjoitus,  se oli  kaunokirjallisuuden  ihanne, johon  myös naisten oli pyrittävä tullakseen vakavasti otettavaksi  kirjailijaksi.  Oli  suuri  kohteliaisuus, jos  naiselle sanottiin  että ” kirjoitat kuin mies, ”  mutta  jos  miehelle olisi sanottu, että ” kirjoitat kuin nainen”, se olisi ollut suuri  loukkaus.  Joenpellon päivistä  kehitystä on tapahtunut.   Naiskirjailijaksi nimeäminen ei tunnu enää yhtä   pahasti  halventavalta kuin silloin muinoin.

1960-luvulta   alkaen    kirjallisuudessa   on tapahtunut  tasa-arvoistumista   naisliikkeen  voimistumisen myötä,  Suomessa tosin hitaammin kuin   Länsi-Euroopassa tai  Amerikassa,  mikä  saattaa  johtua siitä että  Suomi kuuluu itäiseen kulttuuripiiriin Venäjän ja  entisten sosialistimaiden kanssa, joissa  feminismi  on huonossa kurssissa.

Määrääkö aihe vai kirjoittajan  sukupuoli  kirjan vastaanoton?

 Siitä ei  ole kovin  pitkä aika, kun   hieraisin  silmiäni  hämmästyneenä  nähdessäni   Hesarissa arvostelun  naiskirjoittajan  esikoisromaanista.    Arvostelun   otsikko” Tyhmän lehmän taudissa” oli   provosoivasti arvoasenteellinen.    Äkillinen déjà-vu  -kohtaus   heitti minut  1970-luvulle ,   jolloin   kirjallisuuskritiikki  oli ylen määrin  sovinistista.  Mieskriitikot  yrittivät  tuolloin panna ruotuun  Eeva  Kilven ja Märta Tikkasen kaltaiset naiskirjailijat.  Tunnustuksellisuus, omaelämäkerrallisuus  ja ruumiillisuuden  kuvaaminen  oli sallittua 70-luvun  mieskirjailijoille, mutta  ei naiskirjailijoille (vrt. Märta  Tikkasen puoliso Henrik Tikkanen).

 Hesarin nettiversiossa Saara Turusen Rakkaudenhirviön  arvostelu oli saanut  uuden otsikon,  se  on:   ”Hauska  esikoiskirja tavattoman tylsästä aiheesta.” Arvostelija  ei runtannut  kirjaa kokonaan, jotain  hyvääkin löytyi : ” riemastuttavan tarkka  pelisilmä.”   Mutta se  tylsä aihe -  nuoren naisen kasvutarina ja   odysseia!    Mieslukijan    voi olla   vaikeata löytää  kosketuspintaa sellaisesta aiheesta,  naisten  odysseiat kun   ovat tavallisesti sisäistä tapahtumaa.   

 Minusta aihe  sinänsä ei ole  missään kirjassa tärkeä. Sitä  voi  kirjoittaa romaanin  vaikkapa  uunin muuraamisesta, kieli, tyyli ja tapa  millä aihe  on toteutettu  ratkaisee onko   kirja kaunokirjallisuutta.   Miehet  eivät  yleensä lue  naisten kirjoittamia kirjoja, koska eivät ole oppineet lukemaan niitä,  dekkareita  kenties  lukuun ottamatta. Mutta  miespuolisille  kriitikoille  olisi  hyväksi  tuntea edes  jossain  määrin naiskirjallisuuden  perinnettä.  Suosittelen  Päivi  Tapolan  keskustelukirjaa    lyhyeksi johdannoksi  siihen  perinteeseen.  Kirjassa on  hyvät  alaviitteet, niiden  avulla  voi suunnata kohti pitempiä  jatko-opintoja.  

Tapolan keskustelukumppaneita ovat: Yvonne Vera Zimbabwenasta, Ama Ata Aidoo Ghanasta, Ingrid Wendt,  Kathy Acker ja  Jamaica Kincaid Yhdysvalloista,  Eeva Joenpelto , Sara Heinämaa, Katri Tapola ja Anita Konkka Suomesta.

PS. 11.5.2015.  Osa kirjan  keskusteluista on käyty   kahdeksankymmentä- ja  yhdeksänkymmentäluvuilla  ja  ilmestyneet Uusi  Nainen -lehdessä,   Jamaica Kincaidin haastattelu jo vuonna  1985 Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Osallistuin itse  siihen kokoukseen ja  muistan  hänen  terävän  puheenvuoronsa, kun  eräs  valkoihoinen englantilainen mieskirjailija   yritti määritellä millaisia naiset ovat.  Kincaidin  puheenvuoro erottui joukosta ja jäi mieleen.

Fiktion voimaa: Mihail Šiškinin Neidonhius

Mihail Šiškin  syntyi  vuonna  1961  Moskovassa.   Hän opiskeli    Moskovan valtiollisessa   pedagogisessa  instituutissa englantia ja   saksaa. Loppututkinnon jälkeen hän työskenteli   kadunlakaisijana, tietyöläisenä, opettajana,  toimittajana ja kääntäjänä.       Esikoisromaani  Всех ожидает одна ночь   (One Night Befalls Us All ,ei suomennettu) ilmestyi vuonna 1993.    Hän   muutti    vuonna 1995 Sveitsiin , jossa on  työskennellyt     pakolaisten vastaanottokeskuksen  tulkkina.   Syy maastamuuttoon  ei ollut poliittinen, kuten hän sanoo, vaan  avioliitto. Hän oli mennyt naimisiin  sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa.   Hän on asunut  Sveitsissä  20 vuotta, mutta   ei ole vaihtanut kieltään eikä  luopunut   Venäjän kansalaisuudesta.  Hän  on  julkaissut  neljä romaania  ja lyhytproosaa.

Neidonhius ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2005  ja  on saanut  kolme merkittävää kirjallisuuspalkintoa.    Se ei ole  helppo eikä  nopealukuinen kirja  ( sivuja   hakemistoineen 568). Se  on  sanasinfonia, niin   rikas teemoiltaan ja  tekstuuriltaan, että   se ei hahmotu  yhdellä  lukemisella .    Iloitsen, että    sellainen kirja  on ilmestynyt, käännetty ja  jopa  julkaistu   suomeksi. Se on harvinaista herkkua.  Kaikki  kiitos ja kunnia  WSOY:lle  ja   Vappu Orloville, joka on   kääntänyt  kirjan    nautinnolliselle  suomenkielelle. 

Neidonhiussaniainen työpöydällä

 Mihail  Šiškin vertaa   kirjallisuutta  verenkiertoon.     ” Lukijalla  ja kirjailijalla   pitää olla  sama veriryhmä, muuten  lukeminen on vaarallista    -  lukija  saa  vieraita sanoja verenkiertoonsa.   Minun kirjailijani  pelastivat  minut, kirjaimellisesti.  Ja ne  joita  en  pitänyt  ominani,   viralliset neuvostokirjailijat, joita  oli pakko lukea koulussa, myrkyttivät minut,”  hän     sanoo.   

  Hänen opettajiaan ovat olleet Ivan Bunin, joka  opetti  kompromissittomuutta  ja   uskoa  itseen ja     Tšehov, joka opetti     inhimillisyyttä.   Tolstoilta  hän oppi, että ei  kannata pelätä  naiiviutta,  ja  Ivan  Gontšarov paljasti hänelle  Oblomovissa   venäläisen   sielun rakenteen  Mutta kirjailijoista  läheisin hänelle   oli ja on edelleen  Nikolai  Gogol, joka   elää hänen  romaaniensa  sivuilla.   Neidonhius- romaanissa  hän   näkee Gogolin   Nenän   Colosseumin yläpuolella ,  Päällystakin  Akaki Akakijevitškin     vilahtaa   Rooman kaduilla.

 Minulla   taitaa olla sama  kirjallinen  veriryhmä  kuin  Šiškinillä.  Nuoruusvuosina   ahmin venäläisiä klassikoista.  Oblomovista olin  niin innoissani, että  tein  kirjasta  esitelmän   lukioluokilla.  Aivan yhtä innoissani  olen  nyt  Neidonhiuksesta.  Se kirja  on  palauttanut    uskoni  fiktion voimaan.   Olin pitkään ollut  samaa mieltä, kuin Karl Ove  Knausgård, ettei kertomuksella ole  enää mitään arvoa, koska elämämme on  totaalisesti fiktion ja kertomusten  miehittämiä.( Kts. Sanat 2012/12)

 Pääosassa tarinat

Nimettömät  turvapaikanhakijat    kertovat  sveitsiläisessä pakolaiskeskuksessa   elämäntarinoitaan.”Kauheita tarinoita. ”Muunlaisia  ei täällä kerrotakaan,”  nimetön  tulkki kirjoittaa pojalleen. Hän tulkkaa   hakijoiden tarinoita  kuulustelijalle,  joka tekee muistiinpanoja.  Kuulustelijan nimi on Peter Fischer,  Pietari Kalastaja.  Hän  on  Sveitsiksi  kutsutun paratiisin portinvartija,  kohtaloiden ratkaisija. Hän on kuullut  samat tarinat   satoja kertoja,  hän ei usko   mitään  eikä  päästä ketään paratiisiin. Eräälle turvapaikanhakijalle hän sanoo:

 ”Tarina  on käsi te olette lapanen. Tarinat vaihtavat  teitä kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja.”

    Turvapaikanhakija vastaa:

   ”Puhujat saattavat  olla  fiktiiviä, mutta puhuttu on todellista. Totuus  on  vain siellä  missä se salataan.”

 Tärkeintä  on  tarina, ihmiset ovat sivuseikka. Tarinat  vaeltavat  ajasta, paikasta  ja henkilöstä toiseen,  myyteistä,  antiikin tarinoista ja  historiasta   takaisin  nykyhetkeen.  Kaikki  mikä  on kerran  tapahtunut,   tapahtuu   samankaltaisena yhä uudelleen, ikään kuin  ihmiskunnan kollektiivinen   piilotajunta  ei  ikinä  oppisi  mitään uutta.

Pääteema on Sana.  Muuan turvapaikanhakija  sanoo Pietarille, että vankileirillä  ruokaakin tärkeämpää  oli  Sana. Se oli kaikkein tärkein.    Hän  sanoo etsivänsä   turvapaikkaa nääntyneelle, haavoille isketylle sielulleen ja kertoo  münchausmaisen   tarinan tapahtumista , jotka pakottivat hänen pakenemaan Venäjältä.  Hän oli toiminut  menestyksekkään ja  toimittajan turvamiehenä. Toimittajalla oli ollut  hallussaan   diplomaattisalkku,  joka  sisälsi suuria salaisuuksia, jotka hän aikoi  paljastaa, mutta ei  ehtinyt, sillä hänen autoonsa oli  asennettu pommi joka  räjähti.  Turvamiestä  alettiin epäillä murhasta , ja hänen oli mentävä piiloon. Hän meni  armeijakaverinsa  luo,  kertoi  diplomaattisalkusta. Armeijakaveri lähti    toimittajan  entisen vaimon  luo  ottamaan selvää salkun  arvoituksesta.   Oman versionsa mukaan hän oli  löytänyt  vaimon tapettuna, mutta   oli ehtinyt lukea     ennen  pidätystä tietokoneen  ruudulta   sen asemalokeron  koodin jossa  salkkua  on säilössä, ja soittaa  tiedon entiselle turvamiehelle, joka  haki salkun  lokerosta ja lähti   tapaamaan tunnettua  filantrooppia  ja  oikeustaistelijaa  toivoen että tämä auttaisi häntä  tuomaan julki totuuden.    Toiveesta ei tullut  totta, sillä  oikeustaistelija  oli kadonnut  salaperäisesti työhuoneestaan.  Hänen ruumiinsa  löytyi viereisestä puistosta  puuhun ripustettuna.   Entinen turvamies lähti käymään  äitinsä  ja   sisarensa luona   Podlikissa, Moskovan esikaupungissa.  Asunnossa oli kaikki  mullin, mallin äiti ja  sisar olivat kadonneet,  heidät oli tapettu.   Entinen turvamies   pakeni  henkensä  edestä,  diplomaattisalkku kainalossa ,  tuli  joen rantaan ja lähti uimaan.

     ”Teidät pelasti kapteeni Nemo  Nautiluksellaan, ja kun  nousitte rantaan, olitte jo Romanshornissa [kaupunki Bodenjärven rannalla]. Sieltä te ostitte lipun ja istuitte Kreuzlingeen [kaupunki jossa pakolaiskeskus sijaitsee]  menevään junaan  […] Te nukahditte, ja sitten piti  jo  nousta  junasta, te  hyppäsitte laiturille ja äkkäsitte että teiltä jäi junaan diplomaattisalkku ja samalla kaikki henkilöpaperit, mutta  silloin  oli myöhäistä, juna meni jo. Tuliko oikein?  kysyy Pietari , joka  selostaa turvapaikanhakijalle pöytäkirjan sisältöä.    Tämä vastaa, että joo niin se taisi olla ja vakuuttaa, että ei ole keksinyt mitään.

Sanalla on maailma luotu

 Neidonhiuksen muoto on   monitahokas .  Kerrontaa kuljettaa eteenpäin  kaikkitietävä kertoja ja   nimetön tulkki. Rakenne koostuu   erilaisista   teksteistä.  Dialogimuodossa olevien  pakolaistarinoiden lisäksi  on  otteita Ksenofonin  Kyyroksen sotaretkestä,  joita  tulkki lukee joutohetkinään,     tulkin kirjeitä  pojalleen Nebukadnosaurukselle ,   metroon unohdetun muistikirjan  tekstiä,   kahden rakastavaisen dialogia,   kuuluisan  venäläisen romanssilaulajattaren ( Isabella Jurjevan) muistelmia ja päiväkirjoja ,  jotka    vuorottelevat  muun kerronnan lomassa.    Laulajattaren tekstiosuus hämmästytti  minua eniten.   Se on niin  jyrkässä kontrastissa  kirjan   kielimaailman kanssa – ikään kuin    sinfonian sekaan  olisi  postmoderniin tapaan läntätty  operetti.   Se on tylsää  luettavaa kuten   useimmat   muistelmat , jos   taustalla ei  ole ollut  ammattitaitoista  kirjoittajaa, joka  puhaltaa  latteaan kieleen hengen.    Teksti vaikuttaa aidolta readymade  -teokselta  (vrt. Marcel   Duchampin  pisuaari/suihkulähde),   eikä se ole kiinnostavaa , ellei  satu olemaan  Isabella Jurjevan ihailija.   Tulkin sanoin:  ” Vanha nainen oli todellakin kirjoittanut hyvin seikkaperäisesti jostain tarpeettomista ihmisistä, joilla oli mielenkiintoa vain hänelle, muistellut loputtomiin joitain joutavia  yksityiskohtia...”     Lukija voi  hyvällä omatunnolla hypätä  Bellan tekstiosuuksien yli.

  Tulkki  joka  ennen tulkiksi ryhtymistään oli ollut   siperialaisten  tunguusien ja  orotšien  opettaja, oli  saanut    kustantamolta  tehtäväkseen kirjoittaa  laulajattaren  elämäkerran,     jonka   idea   on   kustannustoimittajan mukaan ”ikään kuin haudasta nouseminen:  hän on tavallaan jo kuollut , kaikki ovat unohtaneet hänet, ja nyt te  sanotte hänelle: nouse ja käy!”   Nämä sanat liittyvät teemaan, johon  Šiškin    viittaa Neidonhiuksen motossa: ”Sillä    sanalla on maailma luotu,  ja sana herättää meidät  eloon.”        Šiškinin  mukaan ” kirjallisuus on kielelle kuin Kristus  Lasarukselle” ( kts. Harriman Magazinen haastattelu).    Mutta tulkki  ei    saa aikaiseksi  elämäkertaa,  teksteistä  ei tule kirjallisuutta  eikä  vanha laulajatar herää eloon.  

Teema ja muunnelmia

Rakkaus on  romaanin     kantava teema,  joka juoksee punaisena  lankana  alusta loppuun.   Teema toistuu  Bellan  päiväkirjamerkinnöissä,   Dafniksen ja  Khloen  tarinana   pakolaisdialogeissa,   tulkin    kertomuksessa   avioliitostaan Isolden kanssa, joka  rakastaa yhä  ensimmäistä miestään Tristania,  ja   kulminoituu    rakastavaisten   dialogiin.   Mies on kysyjä, nainen vastaaja.    He puhuvat  rakkaudesta,  nainen sanoo:  voiko sen  mitä tuntee muka koota yhteen ainoaan  ahtaaseen sanaan, niin kuin   suppiloon  […] Rakkaus – se on sellainen  erityinen  Jumalan kokoinen tuhatjalkainen, väsynyt kuin suojaa etsivä matkamies ja kaikkialla oleva , niin kuin siitepöly. Se  pukee meidät kaikki päälleen kuin sukan. Meidät  on  ommeltu sen jalan  mukaisiksi ja me  mukaudumme sen muotoon. Se kulkee meillä. Ja siinä tuhatjalkaisessa me olemme yhtä.”

Nainen ei usko  sanojen  voimaan. Hän sanoo miehelle, että yksi   ainoa tyynylle jäänyt hius on todellisempi kuin sinun sanasi.  Keitä mies  ja nainen ovat?    Onko sillä  merkitystä?  Nainen  kertoo dialogin   alussa zeniläisen tarinan    väsyneestä matkamiehestä, joka saapuu  Veli Huilun  mökin ovelle. Veli  Huilu  kysyy: Kuka siellä  Matkamies vastaa: Minä. Ovi avautuu vasta, kun matkamies osaa vastata oikein.  Oikea vastaus on: ”Sinä.”  Dialogin edetessä   selviää, että mies on kirjailija ja  nainen hänen nuoruudenrakastettunsa , joka  teki itsemurhan kauan sitten.   Kirjailija herättää  kuolleen  rakastettunsa  henkiin dialogissa. 

Ovatko  kirjailija ja tulkki  sama henkilö?   Tulkki näkee  merenrannalla Italiassa  naisen, joka  muistuttaa   hänen itsemurhan tehnyttä  nuoruudenrakastettuaan.  Minun  ymmärrykseni mukaan tulkki on    näkökulmahenkilö , jonka  tajunnan  kautta  romaanin  kaikki  tarinat ja henkilöt    sulautuvat     kokonaisuudeksi ,   poikkeuksena  vain   Bellan jälkeenjääneet  paperit,  materiaalikasa  jonka      työstäminen   ei ole   sujunut tulkki/kirjailijalta.   

Romaani  päättyy  Galpetran tarinaan,  jonka hän   puhuu   tajunnanvirtamonologina  tulkille.  Hän sanoo: ”Kaikki tapahtuu  aina samaan aikaan. Sinä  kirjoitat  nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan.”

Galina Petrovna eli Galpetra oli  kasvi- ja  eläinopin  opettaja   tulkin kouluvuosina, vieläkin  tärkeä  henkilö , koska  tulkki   näkee  hänestä painajaisunta.  Se mitä  unessa oli, on unohtunut, jäljellä on   vain koulussa tunnettu pelko.  Kaikki  luokalla olivat  vihanneet  Galpetraa.   Tulkki muistaa herättyään , että  Galina Petrovna oli   vienyt luokan  retkelle.  Ostakinoon, maaorjamuseoon. Retki oli  jäänyt hänen mieleensä, koska museossa joku oli  kertonut  hänelle että heidän Galpetransa oli raskaana.   Se oli tuntunut hänestä yli ymmärryksen menevältä, ”että meidän iätön ,  viiksekäs luokanvalvojamme voisi tulla raskaaksi, sillä sitä vartenhan oli pitänyt  tapahtua  sen mitä tapahtui miehen ja naisen välillä – naisen, ei meidän  Galpetramme!”

 Vuosia  myöhemmin Galpetra ilmestyy tulkille Roomassa.  Hänellä  on yhä sama violetti jakkupuku, valkoinen mohairmyssy, talvisaappaat joiden vetoketjut ovat auki , museotöppöset ja   selässä teipillä kiinnitetty paperilappu, se sama kuin  Ostakinossa.  Tulkki kysyy  häneltä  sen  mitä on  kaikki nämä vuodet halunnut tietää: Miksi he vihasivat  häntä, mutta hän  rakasti heitä. Galpetra vastaa:  Tekin  rakastitte minua, ette vain  tienneet sitä.  

  Galpetra  antaa viimeisen oppitunnin.   Hän  näyttää  tulkille sen mikä on kaikkein  tärkeintä.   Se on yltyleensä kasvava  kevyt ja kiharainen jumala.  ”Meillä se on  huonekasvi, se ei selviä muuten, ilman ihmisen lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin,  kuolleella kielellä, joka  tarkoittaa elävää, se on  Adiantum, capillus veneris. Nurmennukka  hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukan tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen […]siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Missä minua ei ole, siellä minä olen ollut ja olen oleva. Olen siellä missä tekin.”

Lisäys 8.4.2015.   Oivaltava  arvostelu kirjasta  Turun Sanomissa:  Tarinoiden tulkki

Nabokov, Kalvas hehku ja pošlost

Vladimir Nabokov syntyi Pietarissa  varakkaaseen yläluokan perheeseen    1800-luvun  viimeisen huhtikuun  22. päivä, mutta passin mukaan 23. päivä, joka on   William  Shakespearen syntymäpäivä.  Nabokovin  perhe  pakeni   lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna  1917   Krimille, Ukrainan  lyhytikäiseen   tasavaltaan, jonka  oikeusministeriksi tuli    Vladimirin  isä.  Kun  valkoinen  armeija  kärsi tappion  bolsevikkeja vastaan käydyssä sisällissodassa,   Nabokovit  emigroituivat   Länsi-Eurooppaan  vuonna 1919.   Heillä ei ollut  kieliongelmia Euroopassa.  He olivat  nelikielisiä, venäjän lisäksi he puhuivat  saksaa,  ranskaa ja  englantia. Vladimir  aloitti  kirjailijan uransa  kirjoittamalla venäjänkielisiä kertomuksia, joita   hän julkaisi Berliinin ja  Pariisin emigranttilehdissä Vladimir  Sirinin nimellä.  Hänen  esikoisromaaninsa Mašenka ( Maria) ilmestyi  vuonna  1926, kun hän  oli   27-vuotias. Hän julkaisi  venäjäksi  yhdeksän  romaania ja  pienoisromaania.  Vuonna  1940  hän    pakeni  Hitlerin vainoja  venäjänjuutalaisen vaimonsa Veran ja  poikansa  kanssa  Yhdysvaltoihin, jossa    hän vaihtoi kieltä  ja alkoi kirjoittaa englanniksi.  Hänen romaaniensa  päähenkilöt ovat yleensä   originelleja  yliopistomiehiä. Tunnetuin heistä  on  Humbert Humbert,  Lolitan rakastaja, sympaattisin    ikuisesti määräaikaisella  vakanssilla oleva venäjän kielen  apulaisprofessori Timofei Pnin ja vinksahtanein  Charles  Kinbote,   Kalvaan hehkun  päähenkilö.

Nabokovin  patsas  Monreuxissa

Kun opiskelin aikoinaan   kirjallisuustiedettä  Helsingin  yliopistossa,     opiskelijatoverini   ihailivat  Nabokovin   nokkeluutta ja tyylitaituruutta.   Elitistisimmät heistä  tosin irvistelivät   Lolitalle,  koska se oli suuren  yleisön suosikki, mutta  kyllä hekin Lolitansa  lukivat.   Kaikki mitä  Nabokovilta    ilmestyi luetettiin siihen aikaan  suurella  innolla  joko  suomeksi tai englanniksi kielitaidosta riippuen.  Minä yritin lukea  Pale Firea, mutta  se oli liian    koukeroista englantia, ja jäi  kesken.

Pale  Fire  ilmestyi   jo  vuonna  1962, mutta  suomeksi  vasta   53 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014.  Kiitos kuuluu  suomentaja  Kristina Drewsille, joka  oli  tarttunut härkää  sarvista ja  kääntänyt   teoksen , jota on väitetty suomenkielelle kääntymättömäksi.  Hienoa suomenkieltä siitä  on tullut.

 Sain  Kalvaan hehkun kirjastosta  lainaksi ilman jonotusta, mikä hämmästytti minua. Kirja ja  sen  käännös oli saanut  useassa lehdessä loistavat  arvostelut, mutta   se  ei  ilmeisesti ole  kiinnostanut  nykyisiä  kirjallisuustieteen opiskelijoita. 

 Minun   lukuintoni   hyytyi   jo sivulla 35  John  Shaden    999-riviseen runoelmaan.    Miksi   Nabokov kirjoittaa   runoparodiaa,  jonka  alku on kuin  Robert Frost –pastissia?  minä ihmettelin.   Runoelmaa edelsi   esipuhe , jonka oli  kirjoittanut   tohtori   Charles Kinbote.  Hän  oli ottanut toimittaakseen ja  kommentoidakseen  runoelman.  Hänen lauseensa olivat kiehkuraisia  ja   puuteroituja   kuin rokokoon  peruukit.     Hän  tunsi ”musertavan  kaikennielevää kiintymistä”  Shaden  ”mestariteokseen.” Hän   sanoo   Shadea  ”rakkaaksi ystäväkseen”  ja  selittää  korusanaisesti että  ”on olemassa ystävyyssuhteita, jotka luovat  oman sisäisen kestonsa, oman läpikuultavan ajan muovaaman iäisyytensä,” ja että  ”tämä ystävyys  oli sitäkin   arvokkaampi, koska sen lämpö  pysyi  tarkoituksella  piilossa, varsinkin kun emme olleet kahden,   sen rosoisen  pinnan alla, joka kumpuaa niin sanoakseni sydämen  uljaudesta.”    Kerrassaan rasittava tyyppi, minä ajattelin.

  Kinboten ystävyys  Shaden kanssa on   pelkkää toiveajattelua ja  hänen puheensa sanahelinää.   Hän on  kuin   teini-ikäinen  fani, joka  uskottelee, että kaikki  kadehtivat  häntä, koska  kuuluisuus   ”arvostaa hänen seuraansa kaikkein eniten. ” Tosiasiassa kuuluisuus vähät välittää hänestä, ei kutsu  häntä   edes  syntymäpäiväjuhliinsa.

  Ei  epäilystäkään,  etteikö  Nabokovilla   olisi ollut  Yhdysvaltain kampuksilla     Lolitan  ilmestymisen jälkeen  liuta   kiusallisesti takertuvia faneja, jotka  kiikaroivat  ihailunkohteensa ikkunoita,  häiritsivät hänen kotirauhaansa ja takertuivat  häneen  kuin  takiaiset    -  tai kuin king-botet , sukupuuttoon kuolleen kärpäsen toukat, jotka pesivät aikoinaan mammuteissa (kts. Kalvaan hehkun hakemisto s.326). 

  Kenties  Nabokovin  innokkaat fanit  ovat olleet  malleina  Kinboten henkilöhahmolle? Lolita  oli tehnyt  Nabokovista  kuuluisan. Amerikkalaiset   ovat  siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia.  Lolita  oli tehnyt  hänestä myös  rikkaan, hänen  ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa  kirjallisuutta. Hän  muutti ( pakeni  sekä  ihailua  että paheksuntaa, minä oletan)   Sveitsiin  vuonna  1961 eikä palannut enää  Yhdysvaltoihin.

Kuka tappoi  runoilijan?

 Kalvaan  hehkun laina-aika  meni umpeen eikä minulle  selvinnyt Kinboten  henkilöhahmon  arvoitus.   Sekin  jäi epäselväksi  tappoiko  Kinbote  Shaden.   Kirjan  alussa Kinbote  sanoo, että hänen oli pakko poistua New  Wyesta ja   että   runoelman  kommentaarin kirjoittamista oli pakko lykätä kunnes  hän oli löytänyt itselleen uuden henkilöllisyyden, koska ”Shaden kuoleman syvyyspommi räjäytti sellaisen määrän salaisuuksia ja nosti pintaan niin paljon kuolleita kaloja.”    Kinbote väittää  tappajan olleen Gradus, joka Kinboten sijasta  tappoi Shaden  vahingossa.  Mutta Kinbote on niin epäluotettava kertoja, että hänen sanoihinsa on vaikea uskoa.

Nabokov   on onnistunut  rakentamaan  Kinbotesta henkilöhahmon, joka  on     aluksi ärsyttävän itsekeskeinen   ja   teeskentelevä tyyppi  , mutta  vähitellen  hänestä  kehittyy  myötätuntoa  herättävä   olento.  Nabokov ei ole  maanpaossa menettänyt  venäläisten  kirjailijoiden rakastettavaa   kykyä nähdä  vastenmielisissäkin  henkilöhahmoissa   (pedofiileissä,  raiskaajissa ja  murhamiehissä)  inhimillisiä ominaisuuksia.

 Kimbotea  kiusataan kampuksella, hänellä  ei ole  ystäviä, kollegat  väheksyvät häntä, tai inhoavat, ja opiskelijat pilkkaavat.  Hän on homoseksuaali ja traagisen yksinäinen hulluudessaan. Siksi  Shaden  ystävyys on hänelle  niin elintärkeä.     Kuten hyljeksityt lapset  hän on   luonut  itselleen   mielikuvitusmaailman, jonka  kuningas hän on -  tai oli ennen kuin  hänen kuningaskunnassaan tapahtui  vallankumous,  ja hän joutui   pakenemaan      pohjoisesta kotimaastaan  Zemblasta  kintereillään palkkamurhaaja  Gradus.  Varjot on  järjestö, joka  on palkannut Graduksen murhaamaan Kinboten  ( kts.  hakemisto s.336).   Sivumennen sanoen  Shade   tarkoittaa varjoa,  ja  Zembla  taas nimensä puolesta  muistuttaa  Novaja   Zemlaa, jossa  sijaitsee  Nabokovin isoisän  isän mukaan nimetty Nabokovin joki.  Nabokov rakastaa pieniä kuriositeetteja

 Kimbote kuvittelee, että     neliosainen runoelma  on  syntynyt   hänen  kertomustensa ja kokemustensa   inspiroimana.   Pettymys on katkera, kun  hän saa runoelman käsiinsä  Shaden  kuoltua ( hänen tappamaan?) eikä runoelmassa ole    sanakaan hänestä ja hänen kuningaskunnastaan Zemblasta, vaan   linnuista ja  luonnosta ja  Shaden  omaelämäkerrallisista  jutuista.

Jonkun  kirjallisuustutkijan mukaan  John  Shaden runoelman  kommentaattori ei olekaan  tohtori  Kinbote, vaan   professori Vseslav Botkin,  venäläinen   mielipuoli, joka    opetti samassa yliopistossa kuin Kinbote ja   Shade.    Eikä Shadea tappanut   Gradus,  vaan vankimielisairaalasta karannut  John Gray, joka luuli  Shadea tuomari  Goldsworthiksi.  Entä  jos  John Greytakaan ei ollut olemassa, vaan hän oli  professori Botkinin  mielikuvituksen tuotetta – ja   todellinen tappaja olikin   Botkinin , joka  kadehti ( tavallista yliopistomaailmassa)  ja  halusi omia  Shaden runoelman  keinolla  millä hyvänsä?   Olenko minä  jättänyt huomaamatta tärkeitä yksi  yksityiskohtia  ja lukenut kirjan täysin  väärin?

Pošlost

 Kun  googlasin tietoja   Kalvaasta hehkusta,     löysin  Nabokovin haastattelun    The ParisReviewin no.40:sta    haastattelunvuodelta 1967 .   Haastattelija  Herbet   Gold  oli lähettänyt  kysymykset etukäteen  ja  Nabokov    vastannut .  Kysymykset  Kinbotesta hän  ohitti , aihe ei ollut  hänelle enää  ajankohtainen,  ja ärähti      Goldin   kysymykselle,   mikä  on tyypillisintä    pošlostia  (englanniksi poshlost) nykyajan  kirjallisuudessa, ja  oliko  Nabokov  itse  koskaan tuntenut houkutusta langeta  pošlostin   syntiin.  Nabokov vastasi, että  kun häneltä kysytään  tuollaista, niin ilmeisesti   hän ei   ole   kuvannut pienessä  kirjassaan  Nikolai Gogolista kyllin selkeästi  millaista  pošlost   on.  Ja sitten  hän antoi   tulla täydeltä laidalta, että  se on valetta ja feikkiä,  poroporvallisuutta ja   kornia roskaa,  vulgaareja  kliseitä, jäljennösten jäljennöksiä,    epäaitoa syvällisyyttä, älytöntä ja  epärehellistä pseudo-kirjallisuutta,  koinsyömiä mytologioita ja  freudilaista symbolismia.   No niin, tulihan se sieltä!    Nabokovin  on joka käänteessä   potkaistava  ohimennen   Freudia.  Hänen  listansa on pitkä   ja ylimalkainen  ( sen voi käydä  lukemassa klikkaamalla  yllä olevaa linkkiä).  Mutta jos  haluaa  tutustua  pošlostin   syvempään  olemukseen, on  luettava  Nabokovin monografia  Nikolai  Gogol  (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, Gummerus 1963) Se löytyy ainakin viidestä HelMetin kirjastosta.

Nabokovin mielestä  pošlostia   ei voi  kääntää  millekään  kielelle, niin venäläinen ilmaisu ( ominaisuus?)  se on.   Minusta se  voisi  kääntää  suomeksi vaikkapa  sanalla potaska.  Jokainen suomalainen tietää, mitä tarkoittaa   puhua potaskaa.  Mutta  Nabokovin mukaan: ”se  mitä venäläiset  tarkoittavat   sanalla  pošlost  on kauniin ajatonta ja niin taitavasti  suojaväreillä  maalattua, että sen olemassaolo ( kirjassa,  sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein  huomaamatta  […] ja  ”vain todellinen  perivenäläinen  pystyy myöntämään, että Goethen Faustin lävitse kulkee  kaamea  pošlostin juonne.”

 Kirjallisuus  on  yksi  parhaista pošlostin  sikiämispaikkoja, Nabokovin sanoo ja     luettelee  joukon  kirjallisuuden henkilöitä , jotka  personifioivat   pošlostia.   Heitä ovat muun muassa Hamletin Polonius, Flaubertin Rodolphe, Mauppasantin Bel Ami ja   Joycen  Marion  Bloom. Hän  nimittää miespuolisia  henkilöitä   pošljakeiksi ja naispuolisia  pošljatškeiksi.   Ylitse  kaikkien muiden  on Gogolin  legendaarinen  pošljaki ,   herra   Tšitšikov, jolle  Nabokov omistaa  monografiassa kokonaisen luvun.

Heureka,  olen löytänyt avainsanan!  minä riemuitsin.    Tohtori  Charles  Kinboten arvoitus   on   ratkennut , hän on  Tšitšikovin   perillinen ja  selvääkin  selvempi  pošljaki,    mistä johtuu   hänen  siirappinen  kirjoitustyylinsä   Sekä  hänen  esipuheensa  että kommentaarinsa  ovat silkkaa  pošlostia,   ja  niin  on myöskin  Shaden runoelma!

 Otaksun, että Nabokov  parodioi  yliopiston  pseudomaailmaa,  pseudotutkimuksia  ja  - tutkijoita.   Siltä  kantilta minun   pitäisi  lukea  Kalvas  hehku  uudelleen.    Mutta kun  yritän  uusia lainan, jonossa on  yllättäen  jo 34  varausta .  Hesarin  nosto -  koko sivun mittainen artikkeli   Kalvaasta hehkusta  -    on  tuonut varaajat   jonoon.  Kestää   ehkä toista kuukautta ellei enemmänkin ennen kuin pääsen  tutkimaan  onko  teesini   oikea.   Silloin kevät  on jo niin pitkällä, että  puutarhahommat vievät  aikani ja mielenkiintoni.