Vladimir Nabokov syntyi Pietarissa varakkaaseen yläluokan perheeseen 1800-luvun
viimeisen huhtikuun 22. päivä,
mutta passin mukaan 23. päivä, joka on William
Shakespearen syntymäpäivä.
Nabokovin perhe pakeni
lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna
1917 Krimille, Ukrainan lyhytikäiseen tasavaltaan, jonka oikeusministeriksi tuli Vladimirin
isä. Kun valkoinen
armeija kärsi tappion bolsevikkeja vastaan käydyssä
sisällissodassa, Nabokovit emigroituivat
Länsi-Eurooppaan vuonna
1919. Heillä ei ollut kieliongelmia Euroopassa. He olivat
nelikielisiä, venäjän lisäksi he puhuivat saksaa,
ranskaa ja englantia.
Vladimir aloitti kirjailijan uransa kirjoittamalla venäjänkielisiä kertomuksia,
joita hän julkaisi Berliinin ja Pariisin emigranttilehdissä Vladimir Sirinin nimellä. Hänen
esikoisromaaninsa Mašenka ( Maria) ilmestyi vuonna
1926, kun hän oli 27-vuotias. Hän julkaisi venäjäksi
yhdeksän romaania ja pienoisromaania. Vuonna
1940 hän pakeni
Hitlerin vainoja
venäjänjuutalaisen vaimonsa Veran ja
poikansa kanssa Yhdysvaltoihin, jossa hän vaihtoi kieltä ja alkoi kirjoittaa englanniksi. Hänen romaaniensa päähenkilöt ovat yleensä originelleja
yliopistomiehiä. Tunnetuin heistä
on Humbert Humbert, Lolitan rakastaja, sympaattisin ikuisesti määräaikaisella vakanssilla oleva venäjän kielen apulaisprofessori Timofei Pnin ja
vinksahtanein Charles Kinbote,
Kalvaan hehkun päähenkilö.
Nabokovin patsas Monreuxissa
Kun opiskelin aikoinaan kirjallisuustiedettä Helsingin
yliopistossa, opiskelijatoverini ihailivat
Nabokovin nokkeluutta ja
tyylitaituruutta. Elitistisimmät heistä tosin irvistelivät Lolitalle, koska se oli suuren yleisön suosikki, mutta kyllä hekin Lolitansa lukivat. Kaikki mitä Nabokovilta ilmestyi luetettiin siihen aikaan suurella
innolla joko suomeksi tai englanniksi kielitaidosta
riippuen. Minä yritin lukea Pale
Firea, mutta se oli liian koukeroista englantia, ja jäi kesken.
Pale Fire
ilmestyi jo vuonna
1962, mutta suomeksi vasta
53 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014. Kiitos kuuluu suomentaja
Kristina Drewsille, joka oli tarttunut härkää sarvista ja
kääntänyt teoksen , jota on
väitetty suomenkielelle kääntymättömäksi.
Hienoa suomenkieltä siitä on tullut.
Sain Kalvaan
hehkun kirjastosta lainaksi ilman
jonotusta, mikä hämmästytti minua. Kirja ja
sen käännös oli saanut useassa lehdessä loistavat arvostelut, mutta se ei ilmeisesti ole kiinnostanut nykyisiä
kirjallisuustieteen opiskelijoita.
Minun lukuintoni
hyytyi
jo sivulla 35 John Shaden
999-riviseen runoelmaan. Miksi
Nabokov kirjoittaa
runoparodiaa, jonka alku on kuin
Robert Frost –pastissia? minä
ihmettelin. Runoelmaa edelsi esipuhe , jonka oli kirjoittanut tohtori
Charles Kinbote. Hän oli
ottanut toimittaakseen ja kommentoidakseen runoelman.
Hänen lauseensa olivat kiehkuraisia
ja puuteroituja kuin
rokokoon peruukit. Hän tunsi ”musertavan kaikennielevää kiintymistä” Shaden ”mestariteokseen.” Hän sanoo Shadea
”rakkaaksi ystäväkseen” ja selittää
korusanaisesti että ”on olemassa
ystävyyssuhteita, jotka luovat oman
sisäisen kestonsa, oman läpikuultavan ajan muovaaman iäisyytensä,” ja
että ”tämä
ystävyys oli sitäkin arvokkaampi, koska sen lämpö pysyi
tarkoituksella piilossa, varsinkin
kun emme olleet kahden, sen rosoisen pinnan alla, joka kumpuaa niin sanoakseni
sydämen uljaudesta.” Kerrassaan rasittava tyyppi, minä ajattelin.
Kinboten ystävyys Shaden kanssa on pelkkää toiveajattelua ja hänen puheensa sanahelinää. Hän on
kuin teini-ikäinen fani, joka uskottelee, että kaikki kadehtivat
häntä, koska kuuluisuus ”arvostaa
hänen seuraansa kaikkein eniten. ” Tosiasiassa kuuluisuus vähät välittää
hänestä, ei kutsu häntä edes
syntymäpäiväjuhliinsa.
Ei
epäilystäkään, etteikö Nabokovilla
olisi ollut Yhdysvaltain kampuksilla
Lolitan ilmestymisen jälkeen liuta kiusallisesti takertuvia faneja, jotka kiikaroivat
ihailunkohteensa ikkunoita, häiritsivät hänen kotirauhaansa ja takertuivat häneen
kuin takiaiset - tai
kuin king-botet , sukupuuttoon
kuolleen kärpäsen toukat, jotka pesivät aikoinaan mammuteissa (kts. Kalvaan hehkun hakemisto s.326).
Kenties Nabokovin innokkaat fanit ovat olleet malleina Kinboten henkilöhahmolle? Lolita oli tehnyt Nabokovista kuuluisan. Amerikkalaiset ovat siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia. Lolita oli tehnyt hänestä myös rikkaan, hänen ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa kirjallisuutta. Hän muutti ( pakeni sekä ihailua että paheksuntaa, minä oletan) Sveitsiin vuonna 1961 eikä palannut enää Yhdysvaltoihin.
Kenties Nabokovin innokkaat fanit ovat olleet malleina Kinboten henkilöhahmolle? Lolita oli tehnyt Nabokovista kuuluisan. Amerikkalaiset ovat siitä hankalia, että he palvovat kuuluisuuksia. Lolita oli tehnyt hänestä myös rikkaan, hänen ei tarvinnut enää opettaa yliopistoissa kirjallisuutta. Hän muutti ( pakeni sekä ihailua että paheksuntaa, minä oletan) Sveitsiin vuonna 1961 eikä palannut enää Yhdysvaltoihin.
Kuka tappoi runoilijan?
Kalvaan
hehkun laina-aika meni
umpeen eikä minulle selvinnyt Kinboten
henkilöhahmon arvoitus. Sekin jäi epäselväksi tappoiko
Kinbote Shaden. Kirjan
alussa Kinbote sanoo, että hänen
oli pakko poistua New Wyesta ja että runoelman
kommentaarin kirjoittamista oli pakko lykätä kunnes hän oli löytänyt itselleen uuden
henkilöllisyyden, koska ”Shaden kuoleman
syvyyspommi räjäytti sellaisen määrän salaisuuksia ja nosti pintaan niin paljon
kuolleita kaloja.” Kinbote väittää tappajan olleen Gradus, joka Kinboten sijasta tappoi Shaden
vahingossa. Mutta Kinbote on niin
epäluotettava kertoja, että hänen sanoihinsa on vaikea uskoa.
Nabokov on onnistunut
rakentamaan Kinbotesta henkilöhahmon, joka on aluksi ärsyttävän itsekeskeinen ja teeskentelevä tyyppi , mutta
vähitellen hänestä kehittyy
myötätuntoa herättävä olento.
Nabokov ei ole maanpaossa
menettänyt venäläisten kirjailijoiden rakastettavaa kykyä nähdä
vastenmielisissäkin
henkilöhahmoissa (pedofiileissä, raiskaajissa ja murhamiehissä)
inhimillisiä ominaisuuksia.
Kimbotea kiusataan kampuksella, hänellä ei ole ystäviä, kollegat väheksyvät häntä, tai inhoavat, ja opiskelijat
pilkkaavat. Hän on homoseksuaali ja
traagisen yksinäinen hulluudessaan. Siksi
Shaden ystävyys on hänelle niin elintärkeä. Kuten
hyljeksityt lapset hän on luonut
itselleen mielikuvitusmaailman,
jonka kuningas hän on - tai oli ennen kuin hänen kuningaskunnassaan tapahtui vallankumous, ja hän joutui
pakenemaan pohjoisesta kotimaastaan Zemblasta
kintereillään palkkamurhaaja
Gradus. Varjot on järjestö,
joka on palkannut Graduksen murhaamaan
Kinboten ( kts. hakemisto s.336). Sivumennen sanoen Shade tarkoittaa varjoa, ja Zembla taas nimensä puolesta muistuttaa Novaja Zemlaa, jossa
sijaitsee Nabokovin isoisän isän mukaan nimetty Nabokovin joki. Nabokov rakastaa pieniä kuriositeetteja
Kimbote kuvittelee,
että neliosainen runoelma on syntynyt hänen
kertomustensa ja kokemustensa inspiroimana.
Pettymys on katkera, kun hän saa runoelman käsiinsä Shaden
kuoltua ( hänen tappamaan?) eikä runoelmassa ole sanakaan hänestä ja hänen
kuningaskunnastaan Zemblasta, vaan
linnuista ja luonnosta ja Shaden
omaelämäkerrallisista jutuista.
Jonkun
kirjallisuustutkijan mukaan John Shaden runoelman kommentaattori ei olekaan tohtori Kinbote, vaan
professori Vseslav Botkin,
venäläinen mielipuoli, joka opetti
samassa yliopistossa kuin Kinbote ja Shade.
Eikä Shadea tappanut Gradus, vaan vankimielisairaalasta karannut John Gray, joka luuli Shadea tuomari Goldsworthiksi. Entä
jos John Greytakaan ei ollut
olemassa, vaan hän oli professori
Botkinin mielikuvituksen tuotetta – ja todellinen tappaja olikin Botkinin , joka kadehti ( tavallista yliopistomaailmassa) ja halusi omia
Shaden runoelman keinolla millä hyvänsä? Olenko minä
jättänyt huomaamatta tärkeitä yksi
yksityiskohtia ja lukenut kirjan
täysin väärin?
Pošlost
Kun googlasin tietoja Kalvaasta hehkusta, löysin Nabokovin haastattelun The ParisReviewin no.40:sta haastattelunvuodelta 1967 . Haastattelija Herbet
Gold oli lähettänyt kysymykset etukäteen ja Nabokov
vastannut . Kysymykset Kinbotesta hän ohitti , aihe ei ollut hänelle enää
ajankohtainen, ja ärähti Goldin kysymykselle, mikä
on tyypillisintä pošlostia (englanniksi poshlost) nykyajan kirjallisuudessa, ja oliko
Nabokov itse koskaan tuntenut houkutusta langeta pošlostin syntiin. Nabokov vastasi, että kun häneltä kysytään tuollaista, niin ilmeisesti hän
ei ole
kuvannut pienessä kirjassaan Nikolai Gogolista kyllin selkeästi millaista pošlost on. Ja
sitten hän antoi tulla täydeltä laidalta, että se on valetta ja feikkiä, poroporvallisuutta ja kornia roskaa, vulgaareja kliseitä, jäljennösten jäljennöksiä, epäaitoa syvällisyyttä, älytöntä ja epärehellistä pseudo-kirjallisuutta, koinsyömiä mytologioita ja freudilaista symbolismia. No niin, tulihan se sieltä! Nabokovin on joka käänteessä potkaistava ohimennen
Freudia. Hänen listansa on pitkä ja ylimalkainen
( sen voi käydä lukemassa klikkaamalla yllä olevaa linkkiä). Mutta jos
haluaa tutustua pošlostin syvempään
olemukseen, on luettava Nabokovin monografia Nikolai Gogol (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari,
Gummerus 1963) Se löytyy ainakin viidestä HelMetin kirjastosta.
Nabokovin mielestä pošlostia ei
voi kääntää millekään
kielelle, niin venäläinen ilmaisu ( ominaisuus?) se on. Minusta
se voisi
kääntää suomeksi vaikkapa sanalla potaska. Jokainen suomalainen tietää, mitä
tarkoittaa puhua potaskaa. Mutta Nabokovin mukaan: ”se mitä venäläiset tarkoittavat sanalla pošlost on kauniin ajatonta ja
niin taitavasti suojaväreillä maalattua, että sen olemassaolo (
kirjassa, sielussa, instituutiossa,
tuhannessa muussa) jää usein huomaamatta
[…] ja ”vain todellinen perivenäläinen pystyy myöntämään, että Goethen Faustin
lävitse kulkee kaamea pošlostin juonne.”
Kirjallisuus on yksi
parhaista pošlostin sikiämispaikkoja, Nabokovin
sanoo ja luettelee
joukon
kirjallisuuden henkilöitä , jotka
personifioivat pošlostia. Heitä ovat muun muassa Hamletin Polonius, Flaubertin Rodolphe, Mauppasantin Bel Ami ja Joycen
Marion Bloom. Hän nimittää miespuolisia henkilöitä
pošljakeiksi ja naispuolisia pošljatškeiksi. Ylitse
kaikkien muiden on Gogolin legendaarinen
pošljaki , herra Tšitšikov,
jolle Nabokov omistaa monografiassa kokonaisen luvun.
Heureka, olen löytänyt
avainsanan! minä riemuitsin. Tohtori
Charles Kinboten arvoitus on ratkennut , hän on Tšitšikovin perillinen ja selvääkin
selvempi pošljaki, mistä johtuu hänen
siirappinen kirjoitustyylinsä Sekä hänen
esipuheensa että kommentaarinsa ovat silkkaa
pošlostia, ja niin
on myöskin Shaden runoelma!
Otaksun, että Nabokov parodioi
yliopiston pseudomaailmaa, pseudotutkimuksia ja - tutkijoita.
Siltä
kantilta minun pitäisi lukea Kalvas
hehku uudelleen. Mutta kun
yritän uusia lainan, jonossa
on yllättäen jo 34 varausta .
Hesarin nosto - koko sivun mittainen artikkeli Kalvaasta
hehkusta - on
tuonut varaajat jonoon. Kestää ehkä toista kuukautta ellei enemmänkin ennen
kuin pääsen tutkimaan onko
teesini oikea. Silloin kevät
on jo niin pitkällä, että puutarhahommat vievät aikani ja mielenkiintoni.
6 kommenttia:
Täytyypäs katsoa mikä on Vaasan kirjaston tilanne. Olen jättänyt katsomatta Nabokovit, ja on hän kyllä varteenotettava tapaus noin yleensä.
Löysitkö hänen elämänkerrastaan tietoa siitä, mikä oli saanut hänet antifreudilaiseen asenteeseen siis alkaapäätä? Mutta olin kyllä ajatellut että Lolita on eräänlainen anti-Freud, koska henkilöt viihtyvät niin mainiosti ja täyttäpäätä eläen oidipaalisiin tilanteisiin hirttäytyneenä.
Nauttivat hirttäjäisistään!
Olen lukenut Nabokovin omaelämäkerran Puhu, muisti kauan sitten. Selasin hänen elämäkertaansa tätä juttua varten. Hän muistelee hyvin yksityiskohtaisesti lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ei aikuisikäänsä. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa omaelämäkertaa ja kertoa Amerikan vuosistaan, mutta minun tietääkseni jatkoa ei tullut.
Em tiedä mistä hänen vihamielisyytensä Freudia ja psykoanalyysia kohtaa johtuu, jotain syvästi henkilökohtaista siinä täytyy olla, koska hän kirjasta toiseen tölvii Freudia. Romaanissa Pnin vaimo hylkää Pninin ja menee naimisiin psykoanalyytikon kanssa, ja sitten ex-vaimosta tulee psykoanalyytikko. Mutta se tarina ei vastaa Nabokovin todellisuutta. Hän meni muistaakseni 25-vuotiaana naimisiin Veran kanssa ja eli koko loppuelämänsä hänen kanssaan. Vera oli kunnon vaimo, hän auttoi Nabokovia kirjailijantyössä, tuki, kannusti ja käänsi venäjäksi hänen englanniksi kirjoittamansa romaanit.
Kuule, tuo kertomus avioliitosta ja psykoanalyytikko-vaimoista on varmaan Amerikan parodiaa, niin kuin Lolitakin oli suurelta osin. Siellähän Ameriikassa, varsinkin itärannikolla, alkoi vimmattu psykoanalysointi keskiluokkaisissa perheissa jo 50-luvulla. Kyllä sitä pitääkin irvailla.
Voi siis olla että hän ei ole Freudiin erityisesti edes tutustunut, vaan puhuu psykoanalyysista amerikkalaisena ilmiönä. Voi siinä myös olla sellainen asia, että on torjuttava, ettei kukaan vie omia voimia, jotka syntyvät kiinnostavista ja hedelmällisistä neurooseista. Niitähän voi käyttää hyväkseen luovassa työssä.
Vera kuulostaa kiltiltä ihmiseltä. Hmm. Siis kunnon vaimolta.
Taidat olla oikeassa. Kaikesta päätellen amerikkalaisten "psykoanalyysi-uskovaisuus" ja amerikkalaisuus yleensäkin on insipiroinut Nabokovia parodiointiin ja satiiriin.
Lolitan olen joskus lukenut (ja sen jälkeen luin jostain syytöksiä kirjailijaa vastaan hänen henkilönsä mieltymyksestä ala-ikäisiin). Ei minulle sellainen tullut mieleenkään sitä lukiessani. Minusta se oli kohtalaisen hyvä kirja. Muuta en tältä kirjailijalta ole lukenut.
Tämä, josta kerrot, Anita, tuntuu aika työläältä lukea.
Yleensäkin, huomaan, olen jotenkin kummasti menettänyt kiinnostusta kirjoihin. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on liian monta lukematonta tällä hetkellä kasautunut kirjastoista ja lahjaksi saamiani. Ne alkavat painaa mieltä. Tuntuu, ettei aika riitä lukemiseen, on niin paljon muita tekemättömiä töitä.
Odotan, että taas pian iskisi lukemisen himo. Se muuttaisi asian.
Kun kirjoitin omaa kirjaa, en pystynyt lukemaan muiden kirjoittamia kirjoja pitkiin aikoihin, kuukausiin, mistaakseni yli vuoteen poikkeus Knausgård). Oli aivan mahdotonta lukea mitään . Pelasin mahjongia. Nyt ahmin kuin nälkäinen yökaudet kirjoja, eikä mahjongin pelaaminen huvita ollenkaan.
Lähetä kommentti