Naisten kirjoittamisesta

Marguerite Duras.  Nimetön intohimo.  Keskusteluja Leopoldina  Pallotta della Torren kanssa. ( Suom.  Aura Sevón. Osuuskunta Poesia 2014).

Päivi Tapola. Rouva  Ramsayn kutsut. Naisista ja kirjallisuudesta.  ( ntamo 2015).

Pablo Picasso. Kirjoittava nainen 1934

 Haastattelija  ja  haastateltava

Jostain syystä ( myynnin takiako?) Nimettömän intohimon  tekijäksi  on   merkitty  Marguerite Duras, mutta hän ei ole  kirjan  tekijä.  Se on   italialainen toimittaja   Leopoldina  Pallotta della  Torre, joka   tapasi  Durasin  ensimmäisen  kerran  vuonna  1987,  kun  hän   haastatteli Durasia    La Stampa –lehteen.  Myöhemmin hän tapasi  Durasin  useaan kertaan  ja  kokosi keskusteluista   kirjan, joka ilmestyi  vuonna 1989. 

Haastatteluissa  näkyy toimittajan   mielenkiinnon  kohteet,   aivan samoin kuin muotokuvissa näkyy  taiteilijan   kädenjälki ja tyyli.    Italialaisena   della  Torrea   kiinnostaa    rakkaus ja erotiikkaa,  aihepiiri johon hän  palaa  useassa kysymyksessä.  Duras ei ollut  helppo haastateltava, mutta    toimittaja oli sinnikäs. Hän palasi   myöhemmin  Durasin  luo Pariisiin ,  ja tapasi  hänet  useita  kertoja:  ”pitkiä   keskustelun ja  rupattelun täyteisiä iltapäiviä. ” Hän kuvailee heidän  tapaamisiaan seuraavasti:

Kuuntelin kun hän  muisteli, pohdiskeli, pääsi vauhtiin: luopui vähitellen  luonteenomaisesta epäluuloisuudestaan –itsekkyydestään, turhamaisuudestaan, jääräpäisyydestään, ailahtelevaisuudestaan – ja kykeni aina välillä osoittamaan myös lempeyttä ja ujoutta, ajoittain haluttomuutta jatkaa, ja sitten taas purskahti nauruun tai hihitteli pidätellysti. Hetkessä hän oli täynnä vastustamatonta, kyltymätöntä, miltei  lapsenomaista uteliaisuutta.

Niin syntyi Nimetön intohimo, jonka  teemoja  ovat   lapsuus,  kirjoittaminen ja  kirjallisuus, elokuva, teatteri, kritiikki,    halu   ja   intohimo.

 Halu ja kirjoittaminen

 Della Torre on sitä mieltä,  että Durasin  kirjoissa ja elokuvissa seksuaalisuus on keskeisessä osassa, mutta  Duras ei ole samaa  mieltä. Hän sanoo:

Ei minua  kiinnosta seksi – sellainen aistillinen yksitoikkoisuus, johon ihmiset vain lähtevät mukaan  Minua kiinnostaa se mistä  erotiikka  on syntyisin, halu.  Se mitä ei pitäisi hillitä seksillä. Halu on piilevää  toimintaa, ja sellaisena  se muistuttaa kirjoittamista, sitä haluaa niin kuin kirjoittaa, aina. […] Halun ja nautinnon välinen  suhde on  sama kuin kirjoittamisen ja valmiin tekstin välinen ero – kokonaisvaltaisen, lukukelvottoman, alkukantaisen tekstin välinen ero ja sen, mikä huojentaa oloa kirkastuessaan paperille.

Durasin mukaan  kirjallisuuden tehtävä on kuvata  kiellettyä. Sanoa se mitä ei tavanomaisesti sanota. ”Kirjallisuuden täytyy herättää pahennusta: kaikkeen hengentyöhön täytyy sisältyä vaaraa, seikkailua.”

Hän sanoo, että suurin osa siitä mitä  hän on tehnyt, on luultavasti  vallankumouksellista.  Se mikä hänet yhdistää toisiin kirjoittaviin  naisiin (niihin jotka todella kirjoittavat, Colettesta lähtien), on se että hän kokee itsensä kirjallisuuden ”kauhukakaraksi”.

Omaelämäkerrallisuus

Kritiikki ei aina ole  kohdellut  Durasia lempeästi.   Hän toteaa, että   kirjallisuuskritiikissä on aina sensuroitu sitä mikä kumpuaa tietyistä naisellisista aihealueista: rakkaustematiikkaa, tunnustuksellisuutta, omaelämäkerrallisuutta.  Hän oli omien sanojensa  mukaan  pitkään vaiettu kirjailija, ollut  jonkinlaisessa pimennossa. 

Vaikka Duras  tunnustautuu kirjallisuuden  kauhukakaraksi, niin   puhtaasti omaelämäkerrallisen  Rakastajan  hän kirjoitti  vasta 70-vuotiaana.  Hän  sanoo, että  äidin eläessä hänen oli täytynyt valehdella menneistä, mutta tässä kirjassa kaikki on totta.

Äidin  varjosta vapautuminen   tuskin oli ainoa syy,   mikä   sai  Durasin  muistelmaan    menneitä.     1980-luvun  alkupuolella     kirjallinen ilmapiiri 0li  alkanut Ranskassa   muuttua.    Naisten  omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ei enää suhtauduttu yhtä   nihkeästi kuin aikaisemmin.  Jäänmurtajina Ranskassa   oli toiminut  Simone  de Beauvoir, jonka  muistelmien ensimmäinen  osa ilmestyi jo vuonna 1958.   Durasin  Rakastaja  ilmestyi  vuonna 1984 ja sai  Goncourt-palkinnon.  Edellisenä  vuonna  oli ilmestynyt  Durasin ystävän  Nathalie Sarrauten omaelämäkerta  Lapsuus.  Sarraute oli  sen ilmestyessä 83-vuotias.    Kirjan alussa  hän käy     dialogia     ”sisäisen  kirjallisuuskriitikkonsa” kanssa, joka yrittää  torpata  hänen halunsa  kirjoittaa  muistelmat.

-         Aiotko todella tehdä sen? ” Palauttaa mieleen lapsuusmuistot?”…Ne sanat  ärsyttävät, et pidä niistä. Mutta tunnusta vain, että juuri ne sanat  sopivat tarkoitukseesi. Sinä ”haluat palauttaa mieleen muistot”… ei kannata kiemurrella, niinhän se on.

-         Niin, en  mahda sille mitään, tekee vain mieli, en tiedä miksi…

 Sisäinen kriitikko kysyy , että eikö muistelmien  kirjoittaminen  merkitse eläkkeelle vetäytymistä, syrjään siirtymistä.    Lopulta Sarrauten   halu voittaa torjunnan.  Tämä on varmasti  tuttu  tilanne  monelle  kirjoittavalle naiselle. Minä olen  kokenut   sen  kaksi kertaa, kun olen  ruvennut  kirjoittamaan omaelämäkerrallista kirjaa. Kummallakin kerralla  tuli  13 vuoden pysähdys julkaisemiseen . Torjunta ( = sisäinen kriitikko, yliminä) oli niin voimakas, että se voitti halun, kunnes halu tuli niin voimakkaaksi,  että   se  selätti torjunnan.

Rouva Ramsayn kutsut

Rouva   Ramsay   oli  Virginia Woolfin  Majakan keskushenkilö, jonka    kirjallisena mallina   oli Woolfin  äiti.     Keskenjääneessä  muistelmassa     Luonnos menneestä, joita   Woolf alkoi kirjoittaa pari kolme vuotta  ennen itsevalittua kuolemaansa, hän   sanoo että äiti jätti hänet rauhaan vasta kun hän oli kirjoittanut  Majakan, joka syntyi hyvin nopeasti: ”Yhdessä suuressa ryöpsähdyksessä” […]  Ilmaisin tietyt hyvin kauan eläneet ja  syvästi kokemani tunteet.”

Päivi Tapola sanoo  keskustelukirjansa  saatesanoissa,  että monet  seikat kuten vähättely  ja negatiivinen  arvostelu ovat  ehkäisseet ja  rajoittaneet  naisten kirjoittamista .  Virginia Woolf piti kuitenkin  niiden  vaikutusta vähäpätöisinä verrattuna  naisellisen  perinteen puuttumisen  vaikutukseen: Me haemme  ajatuksillemme  tukea äideiltämme jos olemme naisia.  Tapolan mukaan naiskirjailijoiden tekstejä ei  pidä lukea  vain  suhteessa miesten kirjoittaman kirjallisuuden perinteeseen.”Silloin  naiskirjailijan  teksti  nähdään helposti puutteellisen, keskeneräisenä tai  hajoavana, jopa jonkinlaisena  itsehoitona.”  

 Tapola keskustelee  yhdeksän kirjoittavan  naisen  kanssa  naiskirjallisuuden   perinteistä ja  teemoista: naisena olemisesta,   perhe- ja rakkaussuhteista,     äitiydestä, lapsuudesta ja kasvusta naiseksi.    Vanhin keskustelukumppaneista on  vuonna  1921 syntynyt  Eeva Joenpelto,  nuorimmat ovat syntyneet  1960-luvulla.

Joenpellon  kirjalliset esikuvat  olivat  miehiä.  Nuoremmilla sukupolvilla   on esikuvina  myös   naiskirjailijoilta, mm. Kathy Ackerille ovat olleet tärkeitä   Sarraute, Duras  ja  ranskalaiset  feministifilosofit.  Vastaavasti  Katri  Tapolan   yhtenä esikuvana  on  ollut  Anaïs Nin.  Hän sanoo, että on saanut  oikeutuksen omalle tavalleen kirjoittaa luettuaan naisten kirjoittamia kirjoja.

Mies- ja naiskirjoitus

Katri Tapola  kertoo, että hänen luontainen tapansa   on sisäisen maailman kuvaamista kielen avulla.  ”Viivähtely, aukot, halkeamat, unet ovat minun tapani kirjoittaa, en kuitenkaan  osaa sanoa onko se naisellinen tapa,”  hän  toteaa.  Hänen   luonnehdintansa   kuvaa minun  mielestäni   osuvasti naiskirjoitusta. 

Sara Heinämaa,  feministifilosofi ja yksi kirjan yhdeksästä  keskustelijasta määrittelee, että  sukupuoli on   toiminnan tapa ja olemisen tyyli. Hänen mukaansa  ”tyyli koskee   koko olemista, se on perustuva ja syvä rakennetekijä. Tyyli kulkee läpi  koko ihmisen samalla tavalla kuin   melodia kulkee läpi sävelmän.”   Tässä  on pähkinänkuoressa  selitys   mies- ja naiskirjoituksen  eroille. Tasa-arvokysymys on  sitten se miksi mieskirjoitus  on  arvostetumpaa kuin  naiskirjoitus.

Kun  Eeva  Joenpelto aloitti uransa siihen aikaan, jolloin  vakavasti otettavaa  kirjallisuutta oli vain   mieskirjoitus,  se oli  kaunokirjallisuuden  ihanne, johon  myös naisten oli pyrittävä tullakseen vakavasti otettavaksi  kirjailijaksi.  Oli  suuri  kohteliaisuus, jos  naiselle sanottiin  että ” kirjoitat kuin mies, ”  mutta  jos  miehelle olisi sanottu, että ” kirjoitat kuin nainen”, se olisi ollut suuri  loukkaus.  Joenpellon päivistä  kehitystä on tapahtunut.   Naiskirjailijaksi nimeäminen ei tunnu enää yhtä   pahasti  halventavalta kuin silloin muinoin.

1960-luvulta   alkaen    kirjallisuudessa   on tapahtunut  tasa-arvoistumista   naisliikkeen  voimistumisen myötä,  Suomessa tosin hitaammin kuin   Länsi-Euroopassa tai  Amerikassa,  mikä  saattaa  johtua siitä että  Suomi kuuluu itäiseen kulttuuripiiriin Venäjän ja  entisten sosialistimaiden kanssa, joissa  feminismi  on huonossa kurssissa.

Määrääkö aihe vai kirjoittajan  sukupuoli  kirjan vastaanoton?

 Siitä ei  ole kovin  pitkä aika, kun   hieraisin  silmiäni  hämmästyneenä  nähdessäni   Hesarissa arvostelun  naiskirjoittajan  esikoisromaanista.    Arvostelun   otsikko” Tyhmän lehmän taudissa” oli   provosoivasti arvoasenteellinen.    Äkillinen déjà-vu  -kohtaus   heitti minut  1970-luvulle ,   jolloin   kirjallisuuskritiikki  oli ylen määrin  sovinistista.  Mieskriitikot  yrittivät  tuolloin panna ruotuun  Eeva  Kilven ja Märta Tikkasen kaltaiset naiskirjailijat.  Tunnustuksellisuus, omaelämäkerrallisuus  ja ruumiillisuuden  kuvaaminen  oli sallittua 70-luvun  mieskirjailijoille, mutta  ei naiskirjailijoille (vrt. Märta  Tikkasen puoliso Henrik Tikkanen).

 Hesarin nettiversiossa Saara Turusen Rakkaudenhirviön  arvostelu oli saanut  uuden otsikon,  se  on:   ”Hauska  esikoiskirja tavattoman tylsästä aiheesta.” Arvostelija  ei runtannut  kirjaa kokonaan, jotain  hyvääkin löytyi : ” riemastuttavan tarkka  pelisilmä.”   Mutta se  tylsä aihe -  nuoren naisen kasvutarina ja   odysseia!    Mieslukijan    voi olla   vaikeata löytää  kosketuspintaa sellaisesta aiheesta,  naisten  odysseiat kun   ovat tavallisesti sisäistä tapahtumaa.   

 Minusta aihe  sinänsä ei ole  missään kirjassa tärkeä. Sitä  voi  kirjoittaa romaanin  vaikkapa  uunin muuraamisesta, kieli, tyyli ja tapa  millä aihe  on toteutettu  ratkaisee onko   kirja kaunokirjallisuutta.   Miehet  eivät  yleensä lue  naisten kirjoittamia kirjoja, koska eivät ole oppineet lukemaan niitä,  dekkareita  kenties  lukuun ottamatta. Mutta  miespuolisille  kriitikoille  olisi  hyväksi  tuntea edes  jossain  määrin naiskirjallisuuden  perinnettä.  Suosittelen  Päivi  Tapolan  keskustelukirjaa    lyhyeksi johdannoksi  siihen  perinteeseen.  Kirjassa on  hyvät  alaviitteet, niiden  avulla  voi suunnata kohti pitempiä  jatko-opintoja.  

Tapolan keskustelukumppaneita ovat: Yvonne Vera Zimbabwenasta, Ama Ata Aidoo Ghanasta, Ingrid Wendt,  Kathy Acker ja  Jamaica Kincaid Yhdysvalloista,  Eeva Joenpelto , Sara Heinämaa, Katri Tapola ja Anita Konkka Suomesta.

PS. 11.5.2015.  Osa kirjan  keskusteluista on käyty   kahdeksankymmentä- ja  yhdeksänkymmentäluvuilla  ja  ilmestyneet Uusi  Nainen -lehdessä,   Jamaica Kincaidin haastattelu jo vuonna  1985 Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Osallistuin itse  siihen kokoukseen ja  muistan  hänen  terävän  puheenvuoronsa, kun  eräs  valkoihoinen englantilainen mieskirjailija   yritti määritellä millaisia naiset ovat.  Kincaidin  puheenvuoro erottui joukosta ja jäi mieleen.