Kolme Odysseusta

Tässä  minun kolme  Odysseustani.  Vasemmalla  ensimmäinen Odysseus, jonka   ruotsinsi Thomas   Warburton 1950-luvun lopussa. Se  jäi  minulta  kesken lukuun  14,  sivulle  393.  Oikealla  on  Pentti  Saarikosken  suomentama  Odysseus,  jonka olen  alleviivannut ja lukenut  ränsistyneesen kuntoon. 


Keskimmäinen  kirja  on  Leevi Lehdon  suomentama Ulysess, jonka ostin  tänään  Bloomin päivän kunniaksi Vallilan kirjastosta.    Romaani  kertoo juutalaisen ilmoitushankkijan  Leopold Bloomin ( = Ulysseksen/Odysseuksen)  yhdestä  päivästä  Dublinissa. Se päivä  oli 16.6. 1904.   Samana päivänä Joyce  kohtasi  elämänkumppaninsa Nora  Barnaclen Dublinissa  ja       Eugen Schauman  ampui Bobrikovia Helsingissä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä.  Ampumistapaus mainitaan   Joycen romaanissa.

 Vallilan  kirjastossa tänään:  Ulysseuksen suomentaja  Leevi Lehto oikealla ja   tilaisuuden juontaja  Hannu Taanila  vasemmalla.   Riemustuttavaa kuulla  Hannu Taanilaa  äänessä  pitkästä  aikaa.  Tilaisuuden   hauskinta  antia oli, kun  hän ja Leevi  lukivat vuorotellen  Joycen  Ulysseusta ja Antti  Hyryn  Uunia. 


James Augistine  Aloysius   Joyce syntyi    vuonna 1882,  hänen  Ulysseuksensa  ilmestyi   vuonna 1922.   Siitä on kulunut  90 vuottaa.    Käsikirjoitus  hylättiin  87 kertaa  ennenkuin   Sylvia  Beach, pariisilainen kirjakauppias, päätti kustantaa sen. Joycella  täytyi olla vahva itsetunto ja luottamus työnsä merkitykseen,  kun kesti lannistumatta  hylkäämiset.  


 Olin  lukioluokilla, kun löysin Munkkiniemen  kirjaston hyllystä   romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Lainasin  kirjan nimen perusteella.  Ei minulla  ollut  harmainta aavistustakaan kuka on  James Joyce.  Ihastuin  Stephen  Dedalukseen,  kirjan  päähenkilöön, ja hänen kauttaan Joyceen.    Luin kaiken  mitä  Joycelta  oli julkaistu  ruotsiksi ja suomeksi. Mutta   intoni  hyytyi kun yritin lukea Finnegans Wakea  englanniksi. 



Joka  vuosi   Bloominpäivänä olen avannut   Saarikosken Odysseuksen satunnaisesti jostain kohdasta . Tänä vuonna  sormi tökkäsi auki  kohdan, jossa luki:


STEPHEN: Hei  kuulkaa. Minä näin unta  vesimelonista
ZOE: Ulkomaanmatka ja rakastuminen ulkomaalaiseen naiseen.
LYNCH: Maailman läpi naisen takia.
FLORRY:  Unet merkitsevät päinvastaista.


 Sananvaihto  on luvussa 15, jossa Stephen  ystävineen on  päätynyt Kirken luolaan eli   dublinilaiseen ilotaloon.  Zoe ja Florry ovat ilotyttöjä.  Stephen  on  Taiteilijan omakuvasta tuttu Stepehen  Dedalus, jonka  sukunimi viittaa   Daidalokseen,    myyttiseen arkkitehtiin, joka  rakensi Minoksen labyrintin Kreetalle. Daidaloksen poika  Ikaros lensi  isänsä rakentamilla siivillä liian lähelle aurinkoa, poltti siipensä ja putosi mereen. 


 Taiteilijan omakuvan lopussa  Stephen  päättää lähteä Irlannista ja  kirja  päättyy sanoihin: " Muinainen isä, vanha kunnon  taiteilija pysy nyt ja aina   tukenani." 


Joyce lähti Noran kanssa   Irlannista vuonna 1904 ja  aloitti  samana vuonna Omakuvan kirjoittamisen.  Kirjoittaminen kesti  seitsemän  vuotta  ja  kustantajan löytäminen  tuotti vaikeuksia.  En enää muista kuinka mones kustantaja sen  loppujen lopuksi hyväksyi. 


PS.  Ja nyt pitäisi löytää     ne erikoisolosuhteet, joissa  voisin  lukea  Leevi Lehdon  suomennoksen.  Dublin olisi paras paikka.   Danten  Divina Commedian luin  Ravennassa.  Silloin   minulla  oli apuraha. Mutta eipä kukaan taida  antaa minulle apurahaa sitä varten, että pääsisin lukemaan   kirjaa Dubliniin.


  
  

Vehreys

Toukokuun viimeisen päivän  vehreyttä Puotilan  viljelypalstan reunalla.

( Klikkaa kuvat isommiksi)

 Ja toisella  reunalla kukkii rohtoraunioyrtti. 

Valokuvatorstain 249. haastesana  on vehreys.

Päivän urakka:  Käänsin, väänsin  ja kiskoin  juolavehnää  palstan reunoilta. Hiki nousi  pintaan, vaikka  tuuli oli kolea.    Juolavehnä on sitkeätä lajia.    Sanoisin että se pitää kynsin hampain oikeudestaan elää, jos  sillä olisi kynnet  hampaat.  Sillä  on juuret, joilla se pitää kiinni maasta.   Taistelussa juolavehnän kanssa Annika Idströmin  perintötalikosta katkesi  yksi piikki. Se  on nyt  kolmipiikkinen talikko.  Mutta taistelu juolavehnien kanssa jatkuu. 

Lintupulmani

Varpunen  Strindbergin kahvilan terassilla  Espalla.

Minulla ei ole lintupulmaa, vaan Jonathan  Franzenilla. En ole  koskaan ollut lintubongari kuten hän.  Tunnen vain tavallisimmat  lintulajit, ne joita kuulee ja näkee  kaupungissa.   Lapsuuskesiltä maalla  on  pari tuttua  lintua:   kuhankeittäjä ja koskikara.  Lapsuudessa   en koskaan kuullut satakieltä, nykyään kuulen  sen joka  ilta, kun  se konsertoi   viljelypalstan  reunalla Puotilassa. Meriharakkaakaan en  ollut nähnyt ennen kuin muutin Vuosaaren  Aurinkolahteen. 

   

 Franzen  kirjoittaa  lintupulmastaan esseekokoelmassa Epämukavuusalue ( The Discomfort Zone,  Suom. Tero Valkonen. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2012).  Esseekokoelman alaotsikko on Henkilökohtainen historia.    Juuri henkilökohtaisuus  on se ominaisuus joka tekee hänen   esseistään  mielenkiintoista luettavaa.  Siis  minulle,  kun en  jaksa  nykyään kiinnostua epähenkilökohtaisista jutusta ja   keksityistä   tarinoista.

Franzenin  lintupulma alkoi, kun hän kävi  kuuntelemassa  Al Goren (  Nobelin  rauhanpalkinto v.2007)  esitelmän ilmastonmuutoksesta. Hän ei saanut  unta  esitelmän jälkeen, kun mielessä  pyörivät  Al Goren  tietokonekuvat  autioituneesta  Pohjois-Amerikasta.  Hän ei  voinut olla välittämättä miljardeista  linnuista ja tuhansista lajeista, jotka olivat vaarassa kuolla  sukupuuttoon ympäri maailmaa."Ihmiset  kykenisivät  luultavasti  sopeutumaan tuleviin muutoksiin,[...] mutta  linnuilla ei ollut yhtä paljon  vaihtoehtoja kuin meillä."    Hän huolestui muun muassa käpytikoista joilla ei  ilmastonmuutoksen aiheuttamien  hiilipäästöjen takia ollut   elintilaa. "Omistusyhteiskunta ei enää niitä auta. Niiden elintaso ei   nouse maailmanlaajuisen vapaakaupan   ansiosta. Ne  eivät voi edes osallistua  rikastumisväylistä ankeimpaan, lottoon."'

 Hän alkoi ahdistua yhä enemmän  villien lintujen ahdingosta, kun hän ajoi Kalifornian moottoriteitä pitkin ja  näki  laakson toisena perään täynnä rakennuksia, loputtomat tuhotut lintujen  elinpaikat.    "Kymmenet  miljoonat koti- ja villikissat tappoivat  maassa  asujat, matalalla lentäjät  jäivät  alati  laajenevien  teiden  alle, keskikorkealla lentäjät  törmäilivät matkapuhelinmastoihin ja tuuliturbiineihin, kun taas korkealla  lentävät törmäilivät  kirkkaasti valaistuihin  pilvenpiirtäjiin, erehtyivät  luulemaan  sateen liukastumaa parkkipaikkaa  järveksi tai laskeutuivat "reservaatteihin" joissa  saapasjalkaiset miehet  seisoivat rivissä valmiina  ampumaan ne." 

Franzenista tuli  lintubongari  verraten myöhään, vasta 1990-luvulla,  kun hän oli eronnut  vaimostaan.  Hän arvelee, että   avioliitto olisi  ehkä pelastunut, jos hän ei olisi  niin   kokonaisvaltaisesti  keskittynyt vaimoonsa, vaan olisi  välillä   lähtenyt   linturetkille. Hänen lintubongauksensa  alkoi viattomasti   New  Yorkin Keskuspuistossa,  jossa hän oli kävelyllä   sisarensa ja lankonsa kanssa. Hän näki   linnun, joka  oli muodoltaan  kuin punarinta, mutta väreiltään  erilainen. " Viitarastas," sanoi hänen lankonsa.  Franzen ei ollut koskaan kuullut viitarastaista. "Oli  outoa nähdä vieras ja epäkuuluisa viitarastas pomppimassa noin vain  polulla vajaan  parin metrin päässä päivänä jolloin puoli Manhattania otti puistossa  aurinkoa. Minusta tuntui kuin olisin koko elämäni erehtynyt jossain  tärkeässä asiassa."

Franzen  lähti  ensimmäisen kerran elämässään  bongaamaan lintuja vuonna  1999 äitinsä kuoleman jälkeen  Hat Islandiin Washingtonin osavaltioon.  Ylihuolehtiva, ylirakastava  äiti  on  luku  erikseen,  kenties  yksi  esseekokoelman  "epämukavuusalue" ja kantava  teema. En tiedä kun  en ole lukenut  kirjaa  kokonaan enkä ehdi lukea, kun en voi   uusia lainausta, koska joku/ jotkut oivat varanneet sen ja odottavat sitä.  Franzen kirjoittaa: " Se joka ajatteli, että RAKASTA ÄITIÄSI on hyvä  ympäristönsuojelua edistävä  puskuritarrateksti, ei selvästikään ollut kokenut samanlaista äitiä kuin minä. Kun näin Subaruja  tai  Volvoja joiden perässä  oli tämä teksti ja sen vieressä kuva maapallosta , koin vielä 1990-luvulla, että viesti oli jotenkin piinaava, aivan kuin se haluaisi sanoa että " luonto haluaa kuulla minkä takia se ei ole kuullut  sinusta melkein kuukauteen" tai   "Planeettamme paheksuu elämäntapaasi syvästi" tai "Maapallo ei halua nalkuttaa, mutta..."

Franzen kertoo että yksi  syy miksi hän aloitti  lintubongauksen vasta keski-iässä,   oli   se  että  hänen lukioaikanaan parhaat lintuharrastajat olivat   pilvenpolttajia ja haponvetäjiä, sen lisäksi että useimmat olivat poikia.   Hänen mukaansa  saattaa olla yksi syy siihen, että vuosi se jälkeen  kun  hän näki  viitarastaan ja alkoi  bongata  lintuja yhä useammin,  hän tunsi  omituista häpeää sen vuoksi mitä teki . Hän piti huolen, ettei  kantanut New Yorkissa kiikaria kaulalla, vaan piti   siististi  toisessa kädessä ja jos otti  lintuoppaan puistoon, piti huolen, ettei että etukansi, jossa luki   isolla  kirjaimilla LINNUT ei näkynyt.  Tunnen tuon häpeän. Ulkomaan kaupungeissa  en ole  voinut pitää kameraa  ja karttaa   esillä, etten  näyttäisi  halveksittavalta  turistilta.  Nykyään sillä ei ole väliä  miltä näytän.

Franzen  ottaa kantaa  Yhdysvaltain   poliittiseen tilanteeseen  Bush nuoremman  ja Kioton  ilmastosopimuksen torjumisen kaudella. Hän kirjoittaa, että maa on alkanut suhtautua köyhiin niin vihamielisesti, että suuri osa köyhistäkin äänesti  omaa taloudellista hyvinvointiaan vastaan. "Lintujen ongelma  tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä on se että ne ovat suunnattoman köyhiä[...] Uhanalaisten lajien luetteloon päätyvät  kalliimman maun  linnut, tiirat ja kahlaajat jotka haluavat asua välttämättä rannalla sekä marmorimurrit ja pöllöt  jotka pesivät  vanhoihin metsiin."

 Etelä-Floridassa  lintubongausretkellä   Franzen  näki   rannan korkeiden osakehuoneistojen ja  hotellien keskellä joukon rantalintuja, suosirrejä, kanadantyllejä ja amerikansirrejä."Ne näyttivät  epäonnistujien laumalta, kun ne katselivat  rantaa  unisen tyytymättöminä. Tunteeni niitä kohtaan oli rakkautta suurempi. Samastuin niihin täysin [...] ne näyttivät siltä minusta tuntui: kiusatuilta, harvalukuisilta, poispotkituilta. Minulle on kerrottu että inhimillisyyden näkeminen luonnossa on huono juttu, mutta en enää muistanut minkä takia. Sillähän tarkoitettiin  joka tapauksessa vain sitä että näki itsensä toisissa lajeissa, ei sitä ettänäki ne itsessään. Että on koko ajan nälkäinen, haluaa hulluna seksiä, on uskomatta ilmastonmuutokseen, on lyhytnäköinen, elää ajattelematta lapsenlapsiaan, käyttää puoli elämäänsä ulkonäön hoitamiseen, on jatkuvasti varuillaan, on pakkomielteinen, on tapojensa orja, on kiihkeä, ei ole vaikuttunut  ihmiskunnasta ja pitää eniten itsensä kaltaisista: ne kaikki olivat tapoja olla lintujen kaltainen." 

Kalifornianpipiloita,  varpusensukuisia lintuja.  Kuvannut

Mary (Marysan) Claypool San  Diegossa, Kaliforniassa.

Franzenille  luonnosta tuli paikka jossa on lintuja, kun  hän rakastui   kalifornialaiseen naiseen. Hän katseli joka aamu   kalifornianpipiloa," linnuista tavallisinta , vaatimatonta  maassa asujaa ja hilpeiden yksinkertaisten  piipitysten päästäjää."  Pipilo  ilahdutti häntä enemmän kuin mikään luontoon liittyvä  aiemmin, mutta    hän reagoi tähän iloon niin,   että  alkoi kantaa huolta  siitä että häntä vaivasi " jokin sairaus  paha ja väärä. Riippuvuus." Hän tunsi  syyllisyyttä kun hän pysähtyi matkalla  työhuoneelleen katselemaan lintuja "hetken." 

Syyllisyys on on perua  hänen  protestanttisesta  lapsuudestaan.  Isä oli   ruotsalaisten maahanmuuttajien  jälkeläinen.   Vanhemmat  arvostivat    Jumalan aikaansaannoksia ja kunnioittavat  protestanttisia arvoja: vaatimattomuutta, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä toisten huomioon ottamista ja uskoivat siihen että omista  sotkuista piti  kantaa vastuu.    Protestanteilla on syyllinen olo  kaikesta jatkuvasti.    Franzen  kertoo esseessä   Kaksi ponia, mistä   kaikesta hänellä oli   syyllinen  olo lapsena.  Hän siteeraa Tenavien  Jaska Jokusta , joka sanoo että kaikesta mitä hän  tekee tulee syyllinen olo. Jaska Jokunen on rannalla, hän on juuri heittänyt  pikkukiven veteen ja  Eppu on todennut: "Kivasti tehty... Tuolta kiveltä kesti neljätuhatta vuotta päästä rannalle, ja nyt sinä  nakkasit sen takaisin."

Protestanttiset hyveet eivät ole korkeassa kurssissa nykyään. Franzenin  Lintupulman luettuani  ajattelin että    niin lintumaailmalle, luonnolle  kuin tulevaisuuden ihmisillekin olisi parhaaksi   kapitalismin romahtaminen. Mihin  me tarvitaan jatkuvaa  taloudellista  kasvua? Hedonismin  aikakaudella,   kun kaikki  tavoittelevat omaa  mielihyvää ja nautintoa, on   vaikeata  ymmärtää  syyllisyyden positiivista   merkitystä.  "Ei saa syyllistää," sanotaan nykyään.    Syyllisyys   auttaa ihmistä muuttamaan   käytöstä/ toimintatapaa joka  osoittautuu vääräksi ja aiheuttaa ahdistusta.  Yksityinen ihminen saattaa  muuttaa  toimintatapojaan, kun hän   alkaa tuntea syyllisyyttä  luonnon  pahoinvoinnin takia.  Hän   pyrkii  pienentämään  hiilijalanjälkeään ja   alkaa   lajitella   jätteitä.  Mutta mitä tekevät  poliitikot ja  suurten teollisuuslaitoksien  johto  päätöksiensä  takia? Tuntevatko he  koskaan syyllisyyttä?   Heistähän lintujenkin  tulevaisuus riippuu.  Tämmöisiä  mietteitä Franzenin kirja aiheutti.  Olin hänen Lintupulmaansa ihastuksesta lääpälläni, vaikken  lintubongari olekaan.  

Franzenit.  Vasemalla  Jonathan Frazen  ja

oikealla  Franz Mikael Franzén, suomalainen runoilija

 syntynyt Ruotsin vallan aikana  1700-luvulla.

 Onko näissä miehissä  mitään  muuta yhteistä kun  sukunimi? 

Lumoudu kasveista

Raparperi pönkii ylös mullasta   Puotilan viljelypalstalla.

( Klikkaa kuva isommaksi) 

 Tänään  on kansainvälinen teemapäivä " Fascination of Plants Day"

 Orvokkeja Vuojoen kartanon pihalla  Eurajoella.

Orvokeilla on  viikset ja vinot  silmät

 ( Klikkaa  kuva isommaksi niin näet niiden naamat.)

Valokuvatorstain 247. kuvahaaste on: kasvit.

Vaeltajat

Kolme sulotarta, Afroditen seuralaiset:  Aglaia ( kauneus), Eufrosyne ( ilo) ja Thalia (kukoistava onni) ovat   vaeltaneet  Rauman  keskustaa halkovaan kanaaliin. Pronssiveistoksen tekijä: Kerttu Horelli.


Kävin  viikonlopulla Rauman seudulla.  Minulla oli matkalukemisena   Olga Tokarczukin  kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012).  Ei se ole  mikään tavanomainen  matkakirja.    Kuten  Tocarczukin    aikaisemmin   suomennetut  kirjat, sekin on kokoelma  kertomuksia, mutta ei novellikokoelma,  vaan romaani,  jonka yhdistävänä lankana   on kertojan  mietteet  ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.   


 On kirjan nimikertomus   Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka  pyörii  ympyrää ja huutelee kirouksia  Kiovan aseman edessä  Moskovassa. On  kertomus miehestä,  joka   hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla.  On  kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo  maailman toiselle puolelle ja  täytti hänen viimeisen toiveensa.  On kertomus   Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen,  kertomus    Angelo Solimanin   ruumiin kohtalosta ja    kertomus  Chopinin sydämen matkasta  Varsovaan.  Nämä kertomukset   jäivät  mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.


Perinteellisestä   romaanista   pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa,  koska  siitä puuttuu juoni, joka  kuljettaa  tarinaa  eteenpäin. On vain suuri teema.  Se on:  liike ja lepo.  Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.


Kirjan lopussa  on itineraari  eli  reittiselostus, mikä selittää kertojan  kiinnostuksen  anatomisiin  preparaatteihin ja  plastinaatioon (=kalmo  jäädytetään, käsitellään alkoholilla,   kudokset muovitetaan ja  ruumis käsitellään silikonilla). 


Kertojan valtaa välillä  epävarmuus,  mikä on tavallista  kaikille  kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei  tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?


Kirjan avainsana on  "kairos" ( minun mielestäni).  Vaimonsa ja  lapsensa lomamatkalla  hukannut  mies  etsii  sanakirjoista  merkitystä  sille sanalle.  Hän löytää Wikipediasta  lyhyen  selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo  jumala  on löydetty  Trogirista."  Se oli paikka jossa mies kävi  vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin  hukkasi heidät. 


  Kirjan lopussa  Kreikan  mytologian  professori pitää laivaseminaarissa esitelmän  Kairoksesta, tuosta  jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan  teoksessaan Greek Myths).  Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja  jumalten  syklisen ajan leikkauspisteeseen..."  Professorin ja  hänen vaimonsa  elämään  Kairos   astuu hetkellä , jolloin  laiva  on tulossa  Rhodoksen  satamaan.    Kun  ihmisten aika/ paikka  ja  jumalten aika kohtaavat, se on  merkittävä hetki.


 Jung  puhui  synkronisiteetista ja tarkoitti sillä  merkittävää  yhteensattumaa.  Tocraczuk  on kiinnostunut Jungin ajattelusta,  sivumennen sanoen   Suomessa  sellaista kiinnostusta   pidetään hurahtamisena.      Jungilaisuus  on  se yhteinen tausta, miksi   hänen   kirjansa  ovat  minulle  niin  täynnä merkitystä,   varsinkin  Päivän talo, yön talo, mutta  nyt myös  tämä Vaeltajat,  joka minua  matkallani  ilahdutti  ja inspiroi.   Se on  kirja, jonka  haluan  lukea uudelleen hetimiten,  ja ostaa kunhan rahatilanne   vähän helpottaa. 

 Lopuksi tulee pitkähkö  sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy    kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji.  Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:


 "Olemme  todistamassa uusien olentojen  syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki  maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat   tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit  ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat  luonnon ikiaikaiset tavat  heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen  antaa  yllättävän suuria  etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat  tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi  silmäyksellä ne vaikuttavat  herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa -  ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden  katoavaiset ruumiit hajoavat  vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."