Solnantie
Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy kuvassa, se on poppeleiden takana. Meidän perhe asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä kylässä, mutta olin niin nuori siihen aikana, että heidän vierailunsa ei minua kiinnostanut, he olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia. Mauno Saari kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät on hyväksytty Kirjailijaliittoon. Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä. Kiljuja oli isäni, siihen aikaan kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän istui kymmenen vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja valitsi muiden johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten hänellä oli ensikäden tietoa.
Viime yönä luin Saaren Haavikko-kirjaa. Se on kuin juorulehti, sen lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän ihmiset nykyään harrastavat. Saari on entinen Iltalehden päätoimittaja ja tyyli sen mukaista. Hän kuskaa Haavikolle punaviiniä ja kuuntelee (haastattelee?) kynä ja muistilehtiö kädessä häntä. Aina ei käy selville mikä on Haavikon, mikä Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"
Saaren kirjan tapauksessa media on Haavikon pojan avustuksella kiinnittänyt syöttiin kalan. Miksi kirja piti toimittaa markkinoille niin kovalla kiireellä, vain vuosi Haavikon kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle olisi ollut eduksi, jos Saari olisi malttanut käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut sen vasta sitten kun sekä omat että omaisten tunteet olisivat asettuneet.
Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet tyttärestään Johannasta:
"Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että maksan mutta en kestä kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173). Kuulostaa vähän siltä että siinä puhuu Kuningas Lear humalapäissään. In vino veritas, vai onko?
Johanna kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä Marja-Liisa Vartio, mutta tasan kolmekymmentä myöhemmin. Hän oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa Lauttasaareen, yritti nousta bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin takapyörien alle. Hän ei kuollut heti, vaan vasta sairaalassa. Haavikko ehti käydä katsomassa häntä. Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, " Haavikko sanoi. Ei kai sattumaa että hiha takertui ja jalka luiskahti äidin kuolinpäivänä? Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.
En taida lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä Haavikosta unta, en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun aamulla heräsin, olin aivan tukossa enkä pystynyt aloittamaan päivän töitä, mikä harmittaa minua, sillä jos en aloita aamulla, koko päivä menee hukkaan. Ja huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka. Samaan aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät sinne kuuntelemaan häntä, ja me saadaan Saila Susiluodon kanssa puhua kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät ovat vaikuttaneet kirjailijanuraamme.
