Perversion taidetta

"Elokuva on perversion taidetta äärimmäisillään, " sanoi Slavoj Zizek, lacanilainen psykofilosofi, kuvassa oikealla. Näppäsin kuvan telkkarista (siksi se on epätarkka) keskiviikkoiltana, jolloin esitettiin ensimmäinen osa Zizekin johdatuksesta Elokuvan kätkettyyn kieleen. Se oli herkullista katseltavaa ja kuunneltavaa. Zizek mursi englantia vahvasti itä-eurooppalaisittain ääntäen, mutta ei se minua häirinnyt, päinvastoin, kun hän puhui ensimmäisessä osassa niin suurella innolla ja huumorilla elokuvien salatuista intohimoista.

Ensimmäinen osa jäi varmaankin monelta katsomatta, koska sitä ei esitelty Hesarin televisiosivulla. Vahingon voi korjata huomenna sunnuntaina (31.8.) jolloin ensimmäinen osa tulee uusintana klo 23.55 Teemalta. Seuraavat osat tulevat 3.9 ja 10.9. klo 21.10. Zizek puhui ensimmäisen osan alussa halusta/himosta. Hän sanoi, että ongelmana on tietää mitä himoitsemme. "Haluaminen ei ole spontaania eikä luonnollista, meidät täytyy opettaa haluamaan," hän sanoi muunmuassa. Halu on psykoanalyysin keskeisiä käsitteitä. Hänen ajatuksiaan psykoanalyysin isästä artikkelissa Freud Lives!

Teemalta tulee jatkuvasti katsomisen arvoisia ohjelmia, muita kanavia ei juuri kannata katsoa, jos kulttuuri kiinnostaa vähääkään. Eilisiltana ( perjantaina) tuli etelä-korealaisen Kim-Ki-dukin Viisi vuodenaikaa, joka kertoi tarinan buddhalaismestarista ja hänen oppipojastaan. Se on todellinen helmi elokuvien joukossa. Valitettavasti se ei tule uusintana. Minulta jäi ensimmäinen osa, kevät, näkemättä kun viivyin liian pitkään palstalla sadonkorjuussa.

Buddhalasmestari sanoi oppipojalle, että haluaminen tuottaa kärsimystä. Se on luonnonlaki. Kun ihmisestä tulee sukukypsä, halu ja sen seurauksena kärsimys astuu hänen elämäänsä. Niin kävi oppipojallekin. Elokuva oli niin kaunis että rupesin haluamaan sitä. Joten tilasin sen verkkokaupasta. Ensi viikolla saan sen ja pääsen tyydyttämään katselemisen perverssiä halua. Nuorena piti tyytyä siihen, että näki elokuvat kerran teatterissa ja sitten ne katosivat näköpiiristä. Aina ei edes ollut rahaa käydä elokuvissa. Nuoruus oli kaikin puolin kurjaa aikaa, kun haluja oli niin paljon ja niiden tyydyttäminen oli vaikeata, ellei suorastaan mahdotonta monestakin syystä. Kärsimyksiä kyllä riitti. Jos olisin ollut nuorena onnellisempi ihminen, en olisi ruvennut kirjoittamaan. Kts. sivupalkin jaetuista otsikoista matkatoverini Peter Pistanekin haastattelu ja Ripsan kommentti haastatteluun. Psykoterapia ei auta.

Pehmeä iho

Rakkaus pani sinut käyntiin kuin pullean kultakellon
Kätilö läymäytti jalkapohjiasi, ja sinun kalju parkaisusi
otti paikkansa elementtien joukossa.

Sylvia Plathin Aamulaulun 1. säkeistö suom. Marja-Leena Mikkola

Valokuvatorstain 99. aihe: iho

Ps. Truffaut on tehnyt elokuvan Pehmeä iho, La peau douce, josta alempi kuva:

Videoklipsin elokuvasta voi katsoa täältä.

69. sivu

Yöpöydällä on kyniä, lukulasit, kaukosäädin, muistilehtiö, silmälasikotelo, hännätön hiiri, merkkauslippuja , vanha Parnasso, lukemattomia kirjoja: A.S. Byattin Riivaus, Lawrence Durrelin Livia, Clea ja Monsieur, Henry Millerin Kravun kääntöpiiri ja Kauriin kääntöpiiri, Aleksander Solzhenitsyn Ensimmäinen piiri. Ja yksi luettu kirja. Se on Wolfgang Büscherin Berliini-Moskova: Jalan kohti itää ( suomentanut Marjukka Eronen, kustantanut Absurdia 2008). Hieno kirja. Kannattaa lukea, jos pitää matkakirjoista, ja vaikka ei pitäisikään, se kannattaa lukea seuraavan lauseen takia: "Kaikki oli pohjattoman lohdutonta, ja kaiken raivon pohjalla oli syvä suru." (s. 231).

A. S. Byattin romaani pitää palauttaa kahden päivän kuluttua kirjastoon, eikä sitä saa uusia, koska noin 140 tilaajaa odottaa sitä. Minä en ole päässyt kuukauden aikana alku pitemmälle. Englantilainen naisproosa ( Jane Austen, George Eliot jne.) ei ole ollut ennenkään minun makuuni Virginia Woolfia lukuunottamatta. Austenit ovat jääneet järjestään kesken, ja niin taitaa nyt käydä myös Byattille, vaikka valistuneet naislukijat ovat ylistäneet Riivausta maasta taivaisiin.

Marshall McLuhan, hän jonka kuuluisin lause on väline on viesti, neuvoi lukemaan romaanista ensimmäisenä 69. sivun. Jos pitää siitä sivusta, lukemisen voi aloittaa, muussa tapauksessa kannattaa panna kirja syrjään. Luin Riivauksen 69. sivun. Tässä katkelma sivusta:

"kävelimme iltapäivällä puistossa, työskentelimme ja söimme iltaseksi lämmintä maitoa ja valkoista leipää, johon sirottelimme sokeria aivan kuin itse Wordsworth olisi voinut tehdä. Soitimme ja lauloimme yhdessä ja luimme ääneen vähän matkaa Faerie Queenea. Päivämme kutoutuivat arkielämän yksinkertaisista, joita ei tule milloinkaan pitää itsestään selvinä, seikä Taiteen ja Ajattelun ylevämmistä iloista, joita voimme maistaa milloin haluamme, nyt kun kukaan ei ole kieltämäsäs tai arvostelemassa. Richmond totisesti on Beulah, sanoin Prinsessalle, joka sanoi, että täytyi toivoa ettei kukaan paha Haltijatar kadehdi meidän mieluista osaamme."

Lisää 69. sivun säännöstä englanniksi täällä. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot.

Durrrell -Miller projekti on edelleen kesken. Se alkoi kesän alussa, kun innostuin heidän Yksityisestä kirjeenvaihdostaan ( suom. Matti Rossi, Gummerus 1964). Kirjeenvaihto oli elämänikäinen, tai ei ihan - Durrell oli 24-vuotias kun lähetti ihailijakirjeen itseään parikymmentä vuotta vanhemmalle Millerille. Vaimojen nimet vaihtuivat, Durrelilla ehti kirjeenvaihdon aikana olla kolme vaimoa. Yksi totesi hänet sadistiksi ja lähti tiehensä, toinen sai hermoromahduksen, kolmas kuoli syöpään. Kirjailijoiden vaimoilla on rankka osa, harva kestää loppuun asti. Millerilläkin oli useita vaimoja.

Rakkaudet kuihtuivat, mutta ystävyys on kestävämpää lajia. Ystävyys kesti vaikka Durrell haukkui Millerin Sexuksen pataluhaksi: " Joutavia, merkityksettömiä kohtauksia, täysin vailla järjellistä pohjaa; huumori puuttuu niistä kokonaan, ne ovat lapsellisia, pelkkiä rivouden kasautumia [...] Mikä sinut riivasi jättämään kaiken tuon roskan julkaistavaksi?" Suomessa saisi kollegastaan ikuisen vihamiehen, jos sanoisi hänen kirjoittaneen pelkkää roskaa. Durrel tosin lähetti pian Millerille katumussähkeen, jossa hän pyysi mitä syvimmin anteeksi epäoikeudenmukaista arvosteluaan: "OTAN SANAT TAKAISIN IHAILEN RAJOITETUSTI NEROUTTASI TOIVON YSTÄVYYS ENNALLAAN." Minua huvittaa sähkeen sana "rajoitetusti." Miller oli laajasydäminen mies, eikä pannut sitä pahakseen.

Kuvassa Miller vasemmalla ja Durrell oikealla

Lukuprojektiani viivästyttää se, että en millään pääse Durrelin kirjojen makuun. Olen lukenut kauan sitten hänen Aleksandria-kvartettinsa, mutta mitään ei ole jäänyt siitä mieleeni.

Aleksandria- kvarteista enemmän TSL:n eilisessä kirjoituksessa Lawrence Durrell in the ambiguous white metropolis. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin jaetuista otsikoista

Yöpöydän kuva on meemi "Kuvaa mitän on yöpöydälläsi," minkä bongasin Solmukohtia -blogista. (Klikkaa kuvat isommiksi).

Elojänis

Se tarkkaili minua minttupensaasta. Se ei ollut hullu kuin maaliskuun jänis (kts. Liisa ihmeemaan teekutsut), mutta aika omituinen se oli. Se vaan tuijotti, kun rehkin mustaviinimarjapensaiden kimpussa. Kuokalla oli taas töitä, kun piti saada pensaat juuriaan myöten maasta pois. Niissä on äkämätauti, siksi ne on hävitettävä. Aloin ymmärtää Väinö Linnan Jussia, kun kuokin sitkeitä juurakoita irti maasta. Hikistä hommaa, ja jänis senkun tuijotti niin kuin ei olisi ennen nähnyt kuokkivaa naista. (Klikkaa kuva isommaksi)

Kiinalaisessa mytologiassa jänis on hyvän onnen tuoja. Symbolisanakirjani mukaan se on kuueläin, koska tummat täplät täysikuun pinnalla muistuttavat loikkivaa jänistä. Jäi täysikuu näkemättä tässä elokuussa, kun sadepilvet peittivät sen.

Buddhalaisen legendan mukaan jänis juoksi tuleen ja uhrasi oman henkensä, että nälkää nähnyt Buddha sai ruokaa. Amerikan intiaanien myyteissä jänis on kulttuuriheeros, joka on luonut maailman ja ohjailee sen menoa. Eurooppalaisissa tarinoissa jänis on Hekaten, kuunjumalattaren eläin ja noitaeläin, koska se osaa muuttaa muota, kadota ja ilmestyä näkyviin aivan muualla, samoin kuin noidat. Siksi unessa nähty jänis merkitsee odottamatonta muutosta. Mitähän se tietää, että näkee valveilla jäniksen? Minulla on monta unientulkintaopasta, mutta ei yhtään todellisuudentulkintaopasta.

Minä, vallankumous ja Jerofejev

Boris Kustodievin maalaus Venäjän vallankumouksesta

Yrttimaalta löytyi hauska meemi joka on kiertänyt blogeissa jo jonkin aikaa: 1. ota lähellesi kirja tai lehti 2. sulje silmäsi 3. haparoi sanoja kohti 4. tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle 5. minne bongaamasi sana ajatuksesi vie? 6. kerro se blogissasi 7. haasta leikkiin mukaan niin monta kuin tahdot.

Työpöydällä näppiksen vasemmalla puolella on Anna Ahmatovan Valitut runot ( suom. Marja-Leena Mikkola) ja oikealla puolella Viktor Jerofejevin romanai Hyvä Stalin ( suom. Jukka Mallinen) odottamassa kirjastoon lähtöä. Se on muuten kirja jonka aion ostaa omaan kirjahyllyyni, niin hyvä romaani se on.

Tökkäsin sormeni Anna Ahmatovan runojen väliin. Se osui sanaan "minä" (s.119, runo Muusa) eikä se vienyt mihinkään. Sitten tökkäsin sormen Jerofejevin kirjan väliin. Sormi osui sanaan "vallankumousta. " Ajatukseni vei tähän: Ilman vallankumousta isäni ei olisi paennut Suomeen, ei tavannut äitiäni eikä minua olisi syntynyt. Olen vallankumouksen lapsi.

Jerofejevin lause, josta sana "vallankumousta" on irroitettu, kuuluu kokonaisuudessan seuraavasti: " Kuitenkin juuri länsi auttoi Venäjän vallankumousta pääsemään jaloilleen, vahvistumaan, voittamaan kansalaissodan, hajottamaan venäläisen emigraation sirpaleiksi, tekemään Stalinista Hitlerin liittolaisen ja luovutti myöhemmin lähes kaikki venäläiset pakolaiset." (s. 127).

Minun lisäykseni: Suomi oli yksi näitä pakolaisten luovuttajia (inkeriläiset ja Leinon vangit).

Solzhenitsyn oli sitä mieltä että Venäjällä ei ole intellektuaaleja (kts. The Economistin artikkeli Russian intellectuals. The hand that feeds them). Arvelen että intellektuaalien puute on Stalinin perintöä, hänen aikanaan oli hengenvaarallista kuulua intelligentsiaan, silmälasipäisetkin olivat hänestä epäillyttäviä - lukeneet liikaa, ties mitä metkuja heidän päässään liikkui. Ihme kyllä Jerofejevin isä onnistui säilyttämään henkensä, vaikka työskenteli Kremlissä Molotovin lähimpänä apulaisena ja Stalinin henkilökohtaisena ranskankielen tulkkina. Hänellä ei varmaankaan ollut silmälaseja.

Hyvä Stalin -romaanin venäjänkielisen laitoksen kansi. Kuvassa Jerofejevin isä olkapäillään pikku-Jerofejev ja taustalla kierosilmäinen Stalin. Silmiä on retusoitu.

Jerofejevin isä ei ollut intellektuaali, hän oli diplomaatti, joka piti kirjailijoita sekoilijoina. Pojasta kasvoi kirjailija ja intellektuaali. Se koitui isän diplomaattiuran tuhoksi. Poika sai aikaan poliittisen skandaalin, kun hän vuonna 1979 toimitti ja julkaisi Andrei Bitovin, Fazil Iskanderin ja Jevgeni Popovin kanssa Metropol -nimisen kirjallisen antologian eli almanakan. Metropol- skandaalista enemmän MetroPol Madness -sivustolla, jossa on mm. otteita Neuvostoliiton kirjailijaliiton mielipuolisen kokouksen muistiinpanoista.

Jerofejev erotettiin kirjailijaliitosta, mikä merkitsi että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada kirjojaan julkaistuksi Neuvostoliitossa, ja Jerofejevin isää painostettiin panemaan poika kuriin. Mikäli poika ei kirjoittaisi julkista katumuskirjettä, isä kutsuttaisiin kotiin Wienistä, jossa hän toimi diplomaattina. Isä uhrautui poikansa puolesta ja menetti sekä virkansa että asemansa nomenklatuurassa juuri kun oli nousemassa NL:n varaulkoministeriksi. Venäjällä lähiomaisten ja sukulaisten pelottelu ja painostaminen on vallanpitäjien vanha hyväksi koettu keino. Stalin pidätti läheisten työntekijöidensä vaimoja. "Hän odotti joka kerta kiinnostuneena millaisin koiran silmin he katsoivat häntä seuraavana aamuna, miten pehmeneivät, millä sanoilla pyytelivät vaimojensa puolesta," kertoi Jerofejevin isä.

Venäjän kirjallisuuden suuria teemoja on: isät ja pojat. Hyvä Stalin on kirja pojan suhteesta isään - ja vielä suurempaan isään eli Staliniin. " Tiedän: isäni on hyvä Stalin. Mikä tahansa perhe on kommunistinen solu. Isä on isäntä, hän rakastaa, hän vihaa. Stalin piti kaikkia venäläisiä lapsina, ja lapsiahan he ovat, " Jerofejev kirjoittaa.

Jerofejevin kirja ei ole muistelma eikä omaelämäkerta, vaikka henkilöt esiintyvät siinä nimillä joilla heidät tunnetaan ns. todellisuudessa. "Miksi kirjailijat kirjoittavat omaelämäkertoja? Mielestäni se on vaikea sairaus. Se on samanlaista kuin nimikirjaimiensa raapustaminen puistonpenkkiin....Omaelämäkerta on olemukseltaan typerä lajityyppi. Minulle riitti muutaman kymmenen omaelämäkerran lukeminen tajutakseni, etten ikinä kirjoita sitä," sanoo Jerofejev ja antaa kirjansa etulehdellä lukuohjeen: "Kaikki tämän kirjan henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta, mukaan luettuna todelliset henkilöt ja itse tekijä.." Se tarkoittaa, että kirja on luettava fiktiona, se on enemmän kuin omaelämäkerta, se on sanataideteos. Venäläinen todellisuus on länsimaisin silmin nähtynä jo sellaisenaan fiktiota.

Loppukevennys: Boris Kustodievin maalaus Venäläinen Venus, joka ei liity aiheeseen, mutta on muuten vain niin herkullinen. Venäläiset rakastavat saunomista yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Muutakin yhteistä löytyy, kuten kateus ja viinanjuonti.

(klik isommaksi)

Person Anna Ahmatovan

Right click for SmartMenu shortcuts