Yöpöydällä on kyniä, lukulasit, kaukosäädin, muistilehtiö, silmälasikotelo, hännätön hiiri, merkkauslippuja , vanha Parnasso, lukemattomia kirjoja: A.S. Byattin Riivaus, Lawrence Durrelin Livia, Clea ja Monsieur, Henry Millerin Kravun kääntöpiiri ja Kauriin kääntöpiiri, Aleksander Solzhenitsyn Ensimmäinen piiri. Ja yksi luettu kirja. Se on Wolfgang Büscherin Berliini-Moskova: Jalan kohti itää ( suomentanut Marjukka Eronen, kustantanut Absurdia 2008). Hieno kirja. Kannattaa lukea, jos pitää matkakirjoista, ja vaikka ei pitäisikään, se kannattaa lukea seuraavan lauseen takia: "Kaikki oli pohjattoman lohdutonta, ja kaiken raivon pohjalla oli syvä suru." (s. 231).A. S. Byattin romaani pitää palauttaa kahden päivän kuluttua kirjastoon, eikä sitä saa uusia, koska noin 140 tilaajaa odottaa sitä. Minä en ole päässyt kuukauden aikana alku pitemmälle. Englantilainen naisproosa ( Jane Austen, George Eliot jne.) ei ole ollut ennenkään minun makuuni Virginia Woolfia lukuunottamatta. Austenit ovat jääneet järjestään kesken, ja niin taitaa nyt käydä myös Byattille, vaikka valistuneet naislukijat ovat ylistäneet Riivausta maasta taivaisiin.
Marshall McLuhan, hän jonka kuuluisin lause on väline on viesti, neuvoi lukemaan romaanista ensimmäisenä 69. sivun. Jos pitää siitä sivusta, lukemisen voi aloittaa, muussa tapauksessa kannattaa panna kirja syrjään. Luin Riivauksen 69. sivun. Tässä katkelma sivusta:
"kävelimme iltapäivällä puistossa, työskentelimme ja söimme iltaseksi lämmintä maitoa ja valkoista leipää, johon sirottelimme sokeria aivan kuin itse Wordsworth olisi voinut tehdä. Soitimme ja lauloimme yhdessä ja luimme ääneen vähän matkaa Faerie Queenea. Päivämme kutoutuivat arkielämän yksinkertaisista, joita ei tule milloinkaan pitää itsestään selvinä, seikä Taiteen ja Ajattelun ylevämmistä iloista, joita voimme maistaa milloin haluamme, nyt kun kukaan ei ole kieltämäsäs tai arvostelemassa. Richmond totisesti on Beulah, sanoin Prinsessalle, joka sanoi, että täytyi toivoa ettei kukaan paha Haltijatar kadehdi meidän mieluista osaamme."
Lisää 69. sivun säännöstä englanniksi täällä. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot.
Durrrell -Miller projekti on edelleen kesken. Se alkoi kesän alussa, kun innostuin heidän Yksityisestä kirjeenvaihdostaan ( suom. Matti Rossi, Gummerus 1964). Kirjeenvaihto oli elämänikäinen, tai ei ihan - Durrell oli 24-vuotias kun lähetti ihailijakirjeen itseään parikymmentä vuotta vanhemmalle Millerille. Vaimojen nimet vaihtuivat, Durrelilla ehti kirjeenvaihdon aikana olla kolme vaimoa. Yksi totesi hänet sadistiksi ja lähti tiehensä, toinen sai hermoromahduksen, kolmas kuoli syöpään. Kirjailijoiden vaimoilla on rankka osa, harva kestää loppuun asti. Millerilläkin oli useita vaimoja.
Rakkaudet kuihtuivat, mutta ystävyys on kestävämpää lajia. Ystävyys kesti vaikka Durrell haukkui Millerin Sexuksen pataluhaksi: " Joutavia, merkityksettömiä kohtauksia, täysin vailla järjellistä pohjaa; huumori puuttuu niistä kokonaan, ne ovat lapsellisia, pelkkiä rivouden kasautumia [...] Mikä sinut riivasi jättämään kaiken tuon roskan julkaistavaksi?" Suomessa saisi kollegastaan ikuisen vihamiehen, jos sanoisi hänen kirjoittaneen pelkkää roskaa. Durrel tosin lähetti pian Millerille katumussähkeen, jossa hän pyysi mitä syvimmin anteeksi epäoikeudenmukaista arvosteluaan: "OTAN SANAT TAKAISIN IHAILEN RAJOITETUSTI NEROUTTASI TOIVON YSTÄVYYS ENNALLAAN." Minua huvittaa sähkeen sana "rajoitetusti." Miller oli laajasydäminen mies, eikä pannut sitä pahakseen.
Kuvassa Miller vasemmalla ja Durrell oikeallaAleksandria- kvarteista enemmän TSL:n eilisessä kirjoituksessa Lawrence Durrell in the ambiguous white metropolis. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin jaetuista otsikoista
Yöpöydän kuva on meemi "Kuvaa mitän on yöpöydälläsi," minkä bongasin Solmukohtia -blogista. (Klikkaa kuvat isommiksi).
3 kommenttia:
Pidin Riivauksesta. Meni lukeminen myös aika tiukoille, kun oli muutto ja Riivaus lainassa vanhan asuinkunnan kirjastosta, mutta selviydyin kuitenkin.
Jane Austen on minulle yhä mysteeri, myös. Mutta tämä Bronten Humiseva harju oli upea. Mitä Woolfia olen lukenut niin kovaa kampetta on, semmoista hyvää.
Sattumoisin olin opiskelemassa taannoin Englannissa ja myöhemmin sain kuulla, että Woolf oli hukuttautunut jokeen muutaman mailin päässä. Eipä tullut käytyä siellä sitten. Tämä tapahtui Sussexissa.
Meillä on siistissä rivissä aika iso osa Durrellia: Alexandria-Quartett, Monsier Constance, Numquam, Tunc, The Black Book, Alyn The Big Supposer, The Dark Labyrinth, Bitter Lemons, The Reflection of Marine Venus, Pope Joan.
Mutta Durrellin ja Millerin kirjeenvaihto on kadonnut, todennäköisesti pihistetty.
Kieli on yläluokan huoliteltua englantia, mutta ei liian vaikeata. En ole lukenut näitä kaikkia, aika ei ole riittänyt.
Mutta kuten Väinö Kirstinä tapasi sanoa: kello tekee sitä lisää.
Austenia en ole ikinä edes yrittänyt, Bronten Humiseva harju oli ihana kun sen luki joskus murrosikäisenä.
Woolf taas, no, Virginia Woolf on läheltäpiti nero, nimenomaan proosan kehittäjänä.
Joskus minulla on kyllä vähän vaikeuksia brittienglannin kanssa, koska Amerikan englanti kyllä poikkeaa siitä monin tavoin. Mutta jostain syystä taas intialainen kirjallisuus ei tunnu vaikealta, en tiedä mistä on kyse.
Ehkä mielentilasta, loppujen lopuksi.
No, ehkäpä yritän lukea Riivauksen, sakoille kyllä menee. Se on niin paksu kirja että en parissa illassa ehdi kahlata lävitse, päivällä ei taas ole aikaa lukea, kun on kirjoitustöitä.
Joo, Emile Bronte, tottakai luin nuorena Humisevan harjun ja pidin paljon. Hänen sisarensa Charlotten romanttisesta rakkaustarinasta Jane Eyre (suomeksi Kotiopettajattaren romaani) pidin myös. Se oli sitä ikää jolloin kirjoja ahmi.
Jean Rhys, isänsä puolelta britti, äitinsä puolelta kreoli, kirjoitti Jane Eyren hullusta naisesta ullakolla romaanin Siintää Sargassomeri. En ole lukenut sitä kirjaa.
Lähetä kommentti