Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender

"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen  sänkykaverini oli William N.  Tapasin  hänet  ensimmäisen  kerran parisen kuukautta sitten.   Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg),  joka toi mieleeni  erään    kesällä  kuolleen runoilijan.  Tapaaminen ei ollut eroottisesti   jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä  on ikää  yli 75 vuotta.  Tuskinpa hänellä  on ikinä  ollut  kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut  naimisissa eikä  hän pidä  naisista eikä lapsista,  ei sen  puoleen miehistäkään.   Mutta ei hän aivan  vailla aistillisia nautintoja ole. Hän  pitää hyvästä ruuasta ja  muistaa mitä  syötiin  kymmenien vuosien takaisella  juhla-aterialla.   Minä  en muista  edes eilistä ateriaa.  Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon  yhteistä.   Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä  jäkäliä.  Strindbergin  Hullun päiväkirjan hän sentään  oli  lukenut, ranskaksi.  Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli   varhaisnuoruuteni suuria  elämyksiä, kun näin  sen  Kansallisen  suurella näyttämöllä.  Mieleeni painui  lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti  useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään."  Hän  palasi  yhä  uudelleen elämänsä  pieniin ja suuriin   nöyryytyksiin ja  loukkauksiin.    Eräs niistä  oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten.   Hän  ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston  kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei  syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa,"  hän  valitti useampaan kertaan. Se  saattoi olla syy miksi hän  jätti professorin viran ja lähti Pariisiin  jäkälätutkijaksi.  

"Loukkaukset  kirjoitetaan muistiin  näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma  Muistikirjassaan,  jota olen  siteerannut   aikaisemmin tässä blogissa  (Déjà-vu), ja  jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan  ratkaisevan käänteen ja siksi ne  talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella." 

Enpä  tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään.  Mutta kirjan henkilönä hän ei ole  lainkaan  ikävä,  vaan  peräti   antoisa   tuttavuus kaikkine  inhimmillisine  heikkouksineen.  En ole  tavannut tiedemiehiä, mutta olen  tuntenut vanhoja  kirjailijamiehiä.   Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä.   He puhuvat  mielellään itsestään ja saavutuksistaan  ja  valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. 

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N.   päiväkirja.    Se on  hieno sanallinen muotokuva  vanhan  miehen sisäisestä mielenmaisemasta.  Se   ei tyhjene  yhdellä  lukukerralla.   Kannattaa  hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin  että voi nauttia  siitä myöhemminkin ( sitten kun  se  on kadonnut  kirjakaupoista eikä sitä  divareistakaan  enää saa).  Minä  laskin  Williamin yöllä käsistäni  ihaillen  -  ja täytyy  myöntää, että myös  pikkuisen  kadehtien  -   sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.  

Rauha - valmis ensi vuonna

Kampissa rakennetaan rauhaa.

 Kuvakooste Narinkkatorin  työmaa-aidasta.

YK-viikon  rauhankulkue Helsingissä 24.10. 2011.  Kokoontuminen  Narinkkatorilla klo 17.00. Kulkue lähtee  klo 18.00. Reitti: Narinkkatori – Mannerheimintie – Aleksanterinkatu - Mikonkatu- Kaivokatu – Mannerheimintie – Narinkkatori-Freda– Kampintori.

Valokuvatorstain 221. haaste on   rauha.

Kadonneita sivuja metsästämässä

Netistä ei mikään katoa, ei  milloinkaan, eivät edes ne  kirjoitukset, jotka on omakätisesti poistanut.  Niin   sanotaan.  Eri  asia   on, miten sieltä  löytää hukassa olevat   sivut.  En usko, että kukaan  työnantaja rupeaa  kaivamaan  esiin  vuosia sitten kirjoitettuja juttuja, niin  paljon aikaa ja vaivaa  kuluu   etsimiseen.

Parisen vuotta sitten Yahoo lakkasi  ylläpitämästä  Geocities-palvelinta, jossa  minulla oli englanninkieliset kotisivut. Niistä oli hyötyä, koska ne sisälsivät    käännösotteita kirjoistani. Ne katosivat netistä kuin Kankkulan kaivoon ja minua  harmitti vietävästi, etten   pelastanut niitä ajoissa.  Sivuilla  oli  mm. The Clown,  jonka  Aleksandar Hemon  löysi   antologiaansa Best European Fiction  2011,   (jota olen mainostanut Kirjailijan päiväkirjassa  jokin  päivä sitten). Hemon ei löytänyt tekstiä sattumalta,  vaan Dalkey Archive Pressin väki  tiesi mistä tekstejä löytyisi, koska olin "heidän kirjailijansa."

Luulin, että   ne  sivut ovat  iäksi kadonneet, mutta  viime viikolla  kun  Googlasin omaa nimeäni, löysin sattumalta  kadonneen  Publications - sivun ja  sitä kautta  osasin mennä    uudelle Geocities-sivustolle, jonka arkistosta  löytyivät  muutkin sivuni.  Perustin  Googlen sivustoille  englanninkielisen kotisivun ja siirsin   sivut sinne.

Tiedoksi Bloggerin  bloginpitäjille

Viime maanantaina  Blogger ilmoitti  Buzzissa, että  hallintapaneelin  käyttöjärjestelmä  päiviteään  uuteen asuun  kahden viikon kuluttua. Se koskee kaikkia  blogeja.  Ettei muutos tulisi täytenä  yllätyksenä, kannattaa kokeilla  uutta systeemiä jo nyt.  Vanhaan systeemiin voi palata vielä jonkin aikaa ennen kuin Blogger  siirtyy lopullisesti  uuteen käyttöjärjestelmään.

Olen  harjoitellut  uuden systeemin käyttöä.  Eniten minua  ihmetyttävät  Bloggerin tilastot. Pitävätkö  ne ollenkaan paikkansa ?  Tilaston mukaan katsojia  oli käynyt blogissa eilisen päivän aikana  670.  Maakohtaisen tilaston mukaan  Yhdysvalloista oli 470 katsojaa, Suomesta 297 ja muista maista  33,  yhteensä 800 katsojaa.  Tekstikohtaisen tilaston mukaan suvuja oli katseltu 102 kertaa.    Epäilen suuresti, että  tilastot valehtelevat.   Yhdysvalloista  tulee enemmän katsojia kuin Suomesta!  Sama juttu melkein joka päivä.

Olen muuttanut sivun näkymää, niin että  se avautuu Classical näkymänä, jossa  juttu   näkyy kokonaisuudessaan. Ei tarvitse  klikkailla otsikkoa erikseen.  Yläpalkista  löytyvät näkymät: Flipcard. Mosaic, Snapshot. Magazine, Sidebar ja Timeslide -näkymät, joista blogin lukija voi klikkaamalla valita   näkymän.  Magazine ja Timeslide näkymässä voi lukea vanhoja blogitekstejä otsikkoa klikkaamalla. Flipcard, Mosaic ja Snapshot ovat kuvanäkymiä.  Kuvia klikkamalla saa tekstin esiin.

Vanhaan   blogimalliin voi  palata klikkaamalla  http://akonkka.blogspot.com/?v=0  Minkä tahansa uudenmallisen blogin  url-osoitteen perään voi lisästä tämän koodin  /?v=0  ( ilman välilyöntejä) niin  se muuttuu vanhanmalliseksi.  Vanhassa  mallissa  blogirulla toimii kuten ennenkin. Siitä näkee mitkä blogit milloinkin ovat päivittyneet.

Déjà-vu

Me soikeissa peileissä matkustamme

ja taustan näemme itsessämme,

sen tiedämme ennenkin kokeneemme.

Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain  neljä  déjà-vu -kokemusta   elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui  Marina di Ravennan  metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen  tuntemus, että olen  ollut täällä  ennenkin ja  että jotain  merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Seuraava tapahtui  kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla.    Järkeilin, että olen nähnyt  saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se  tuntuu  "jo nähdyltä,"  mikä on déjà-vun   sananmukainen käännös.

Vietin talven  2001   Usèzissa, pienessä  etelä-ranskalaisessa kaupungissa.  Siellä minulla oli kaksi  déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla  rakennetun  talon kierreportaissa ja  toinen Euren laaksossa.  Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen   vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset  kierreportaat unessa.  Jos aika on spiraali, niin mikseipä  alitajunta näkisi   välähdyksiä tulevaisuudesta,  minä ajattelin. 

Euren laakson  kokemuksen  liitin  Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna.  Kalkkuinniemellä oli kaksi  mäkeä, joiden  rosoisten rinteiden välissä oli  laakso.  Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti  ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin  Euren laakson rinteet.  Ehkä  siksi   laakso tuntui niin tutulta.  Tai  kenties siellä  tuoksui samalta  kuin Kalkkuinniemellä.   Voi olla, että  hajuaisti herätti   elämyksen, että olen ollut  täällä ennenkin.  Hajuaistin muistoja  on vaikea   järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin   déjà-vu kokemuksiini on liittynyt  voimakas  onnentunne -  ikään kuin olisin palannut  johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi  minua   kummastutti, kun luin Douwe Draaisman    Muistikirjasta,  että  déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain  hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on  hollantilainen  psykologian historian professori.   Häntä  kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa.  Hänen mukaansa  omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen  ei ole jäänyt juuri mitään  ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi  nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?"  Näihin ja moniin muihin muistamisen   ilmiöihin hän  etsii vastausta Muistikirjassaan.   Se on  insipiroiva kirja  johan varmaankin palaan  myöhemmin. 

 Minua  viehättää  Muistikirjassa, se että  Draaisma viittää usein   kaunokirjallisuuteen.  Hän  aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla   Dickensin  David  Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen  jälkeen  David miettii:"Olemme  kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan  seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu  elämyksiä?  Millaisissa olosuhteissa ne ovat  välähtäneet tajuntaa?

Pistekirjoitusta

 "pilviä, paljon pilviä."

(klikkaa kuvat isommiksi)

"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi,  perään en huutele,"

Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta  Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.