Kadonneita sivuja metsästämässä

Netistä ei mikään katoa, ei  milloinkaan, eivät edes ne  kirjoitukset, jotka on omakätisesti poistanut.  Niin   sanotaan.  Eri  asia   on, miten sieltä  löytää hukassa olevat   sivut.  En usko, että kukaan  työnantaja rupeaa  kaivamaan  esiin  vuosia sitten kirjoitettuja juttuja, niin  paljon aikaa ja vaivaa  kuluu   etsimiseen.

Parisen vuotta sitten Yahoo lakkasi  ylläpitämästä  Geocities-palvelinta, jossa  minulla oli englanninkieliset kotisivut. Niistä oli hyötyä, koska ne sisälsivät    käännösotteita kirjoistani. Ne katosivat netistä kuin Kankkulan kaivoon ja minua  harmitti vietävästi, etten   pelastanut niitä ajoissa.  Sivuilla  oli  mm. The Clown,  jonka  Aleksandar Hemon  löysi   antologiaansa Best European Fiction  2011,   (jota olen mainostanut Kirjailijan päiväkirjassa  jokin  päivä sitten). Hemon ei löytänyt tekstiä sattumalta,  vaan Dalkey Archive Pressin väki  tiesi mistä tekstejä löytyisi, koska olin "heidän kirjailijansa."

Luulin, että   ne  sivut ovat  iäksi kadonneet, mutta  viime viikolla  kun  Googlasin omaa nimeäni, löysin sattumalta  kadonneen  Publications - sivun ja  sitä kautta  osasin mennä    uudelle Geocities-sivustolle, jonka arkistosta  löytyivät  muutkin sivuni.  Perustin  Googlen sivustoille  englanninkielisen kotisivun ja siirsin   sivut sinne.

Tiedoksi Bloggerin  bloginpitäjille

Viime maanantaina  Blogger ilmoitti  Buzzissa, että  hallintapaneelin  käyttöjärjestelmä  päiviteään  uuteen asuun  kahden viikon kuluttua. Se koskee kaikkia  blogeja.  Ettei muutos tulisi täytenä  yllätyksenä, kannattaa kokeilla  uutta systeemiä jo nyt.  Vanhaan systeemiin voi palata vielä jonkin aikaa ennen kuin Blogger  siirtyy lopullisesti  uuteen käyttöjärjestelmään.

Olen  harjoitellut  uuden systeemin käyttöä.  Eniten minua  ihmetyttävät  Bloggerin tilastot. Pitävätkö  ne ollenkaan paikkansa ?  Tilaston mukaan katsojia  oli käynyt blogissa eilisen päivän aikana  670.  Maakohtaisen tilaston mukaan  Yhdysvalloista oli 470 katsojaa, Suomesta 297 ja muista maista  33,  yhteensä 800 katsojaa.  Tekstikohtaisen tilaston mukaan suvuja oli katseltu 102 kertaa.    Epäilen suuresti, että  tilastot valehtelevat.   Yhdysvalloista  tulee enemmän katsojia kuin Suomesta!  Sama juttu melkein joka päivä.

Olen muuttanut sivun näkymää, niin että  se avautuu Classical näkymänä, jossa  juttu   näkyy kokonaisuudessaan. Ei tarvitse  klikkailla otsikkoa erikseen.  Yläpalkista  löytyvät näkymät: Flipcard. Mosaic, Snapshot. Magazine, Sidebar ja Timeslide -näkymät, joista blogin lukija voi klikkaamalla valita   näkymän.  Magazine ja Timeslide näkymässä voi lukea vanhoja blogitekstejä otsikkoa klikkaamalla. Flipcard, Mosaic ja Snapshot ovat kuvanäkymiä.  Kuvia klikkamalla saa tekstin esiin.

Vanhaan   blogimalliin voi  palata klikkaamalla  http://akonkka.blogspot.com/?v=0  Minkä tahansa uudenmallisen blogin  url-osoitteen perään voi lisästä tämän koodin  /?v=0  ( ilman välilyöntejä) niin  se muuttuu vanhanmalliseksi.  Vanhassa  mallissa  blogirulla toimii kuten ennenkin. Siitä näkee mitkä blogit milloinkin ovat päivittyneet.

Déjà-vu

Me soikeissa peileissä matkustamme

ja taustan näemme itsessämme,

sen tiedämme ennenkin kokeneemme.

Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)

Minulla on ollut vain  neljä  déjà-vu -kokemusta   elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui  Marina di Ravennan  metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen  tuntemus, että olen  ollut täällä  ennenkin ja  että jotain  merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

Seuraava tapahtui  kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla.    Järkeilin, että olen nähnyt  saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se  tuntuu  "jo nähdyltä,"  mikä on déjà-vun   sananmukainen käännös.

Vietin talven  2001   Usèzissa, pienessä  etelä-ranskalaisessa kaupungissa.  Siellä minulla oli kaksi  déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla  rakennetun  talon kierreportaissa ja  toinen Euren laaksossa.  Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen   vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset  kierreportaat unessa.  Jos aika on spiraali, niin mikseipä  alitajunta näkisi   välähdyksiä tulevaisuudesta,  minä ajattelin. 

Euren laakson  kokemuksen  liitin  Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna.  Kalkkuinniemellä oli kaksi  mäkeä, joiden  rosoisten rinteiden välissä oli  laakso.  Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti  ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin  Euren laakson rinteet.  Ehkä  siksi   laakso tuntui niin tutulta.  Tai  kenties siellä  tuoksui samalta  kuin Kalkkuinniemellä.   Voi olla, että  hajuaisti herätti   elämyksen, että olen ollut  täällä ennenkin.  Hajuaistin muistoja  on vaikea   järkeistää ja verbalisoida.

Kaikkiin   déjà-vu kokemuksiini on liittynyt  voimakas  onnentunne -  ikään kuin olisin palannut  johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi  minua   kummastutti, kun luin Douwe Draaisman    Muistikirjasta,  että  déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain  hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.

Douwe Draaisma on  hollantilainen  psykologian historian professori.   Häntä  kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa.  Hänen mukaansa  omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen  ei ole jäänyt juuri mitään  ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi  nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?"  Näihin ja moniin muihin muistamisen   ilmiöihin hän  etsii vastausta Muistikirjassaan.   Se on  insipiroiva kirja  johan varmaankin palaan  myöhemmin. 

 Minua  viehättää  Muistikirjassa, se että  Draaisma viittää usein   kaunokirjallisuuteen.  Hän  aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla   Dickensin  David  Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen  jälkeen  David miettii:"Olemme  kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan  seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"

Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu  elämyksiä?  Millaisissa olosuhteissa ne ovat  välähtäneet tajuntaa?

Pistekirjoitusta

 "pilviä, paljon pilviä."

(klikkaa kuvat isommiksi)

"yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi,  perään en huutele,"

Valokuvatorstain 220. haaste on Risto Oikarisen runo kokoelmasta  Puupuuhaltaja ( Otava 2005):
”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.

Kirjailijan kissa

Georges Perec ja hänen kissansa Délo ( *katso nimen korjaus  alempaa).    Valokuvannut Anne de Brunhoff.  Kuva löytyi sivustolta  Writers and Kitties.   Sieltä  löytyy   muun muassa Tove Jansson ja Edith Södergran kissoineen.  Sinne  voi lähettää  kuvia kirjailijoista ja heidän kissoistaan.


Luen Perecin romaania  Elämä Käyttöohje sillä  silmällä  löytyisikö sieltä kissoja.  Tähän  mennessä  olen  löytänyt  yhden kissan sivulta 74.  Se oleilee herra  Smautzin huoneessa. Smautz on  omalaatuisen  miljönääri  Percival  Bartleboothin  kahdeksankymmentävuotias sihteeri, kameripalvelija ja  hovimestari.  Näin  Perec kuvailee kissaa:


"Valkoturkkinen kissa torkkuu oranssilla päiväpeitteellä silmät puoliummessa, etutassut vieretysten kuin sfinksillä." [...]  "Valkoinen  kissa ei kuulu Smautfille, vaan se on koko kerroksen yhteinen. Joskus se asuu Jane Suttonin tai rouva  Orlowskan luona, tai laskeutuu Isabelle Gratioletin tai neiti Crespin  vieraaksi. Se tuli  kolme tai neljä vuotta sitten katon kautta. Sen kaulassa oli suuri haava. Rouva Orlowskka otti sen kiinni ja hoiti sitä. Huomattiin että sillä on eriväriset silmät, toinen sininen kuin kiinalainen posliini ja toinen kullanvärinen. Vähän myöhemmin sen huomattiin olevan umpikuuro." ( Suom. Ville  Keynäs. Loki-Kirjat 2006).   


Raportoin  täällä, jos löydän lisää kissoja Perecin romaanista.


 *Korjaus myöhemmin.  Luotettava  oulipolainen lähde kertoi , että  Perecin kissan nimi ei ollut Délo, vaan  Duchat.

Ninni piirakkavuoassa päiväunilla.  Se rakastaa ympyränmuotoisia esineitä, joihin se   tunkee nukkumaan.  Se on  lihonut kesän aikana niin paljon, ettei mahdu enää kunnolla piirakkavuokaan.   Kesällä   se keksi miten se saa kissanmuroja. Kun  istuin  tietokoneen ääressä kirjoittamassa Unennäkijän muistelmia, se   rupesi   hiertämään ja kiertämään  näyttöruutua niin että en nähnyt  kirjoittaa.  Kissanmuroilla sain sen pois häiriköimästä. Siinä syy lihomiseen.   Nyt se on joutunut  laihdutuskuurille, muroja ei enää tipu.  Saa nähdä miten käy sitten, kun rupean kirjoittamaan muistelmien toista osaa.


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.
                                                  

Laiskuus

Suosikkilaiskurini on Oblomov,  Ivan  Gontšarovin romaani  päähenkilö.  Laiskuus ei ole suuri synti, eivät  laiskat jouda pahantekoon.  Mutta  Oblomoville kävi huonosti.


Tällä viikolla  Valokuvatorstain  haasteena on  synti.   Haasteessa mainitaan Danten Jumalainen näytelmä, jonka  mukaan seitsemän kuolemansyntiä  olisivat: himo, ylensyönti, ahneus, laiskuus,  viha, kateus ja ylpeys (turhamaisuus).


En  muistanut, että  Danten Helvetissä oli  laiskureita,   mutta    siitä   onkin jo  kulunut melkein  30  vuotta, kun  luin  hänen eepoksensa.   Piti lukea  Helvetti uudestaan ja löytyiväthän  ne   sieltä.  Ne olivat  Bolognan hilpeitä  munkkeja, jotka  olivat  laiminlyöneet hengelliset  harjoitukset maallisten ilojen  hyväksi, ja  siitä syystä joutuneet helvetin  kahdeksannen piirin  viidenteen  kuiluun, jossa  heidän lisäkseen olivat  myös   tekopyhyyden syntiin sortuneet sielut. Se on  paha paikka.  


 Hilpeisiin  munkkeihin  verrattuna   lihan himoon langenneilla,   ylensyömäreillä ja ahneilla  on  lokoisat  olot  helvetissä. He  oleilevat  helvetin  toisessa ja  kolmannessa piirissä. 


Ympäristörikolliset  ja luonnonraiskaajat löytyvät seitsemännen piirin viidenneltä kehältä.   Samassa paikassa ovat myös   ne, jotka ovat vahingoittaneet  taidetta. 


Siipä hengellisesti laiskat   ovat  Danten mukaan  pahempia syntisiä kuin  jumalanpilkkaajat, kerettiläiset, tyrannit, murhaajat ja se   kurja joukko, joka  myy  taivaan  tavaraa rahasta.


Te Jumalaksi tehneet ootte rahan
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa. 


Sanoo Dante.  Suomennos on Eino Leinon.   Divina Commedia  pitäisi suomentaa uudelleen. Sitä on  lähes  mahdotonta  ymmärtää   nykyisessä  kieliasussaan.  Selitysosasto  olisi myös paikallaan, sillä  nykylukijalla ei  ole harmainta  aavistuskaan keitä  ne kaikki papit,  prelaatit ja poliitikot ( = Danten vihamiehet) ovat, joita helvetissä parveilee. 


PS. Voit vaihtaa  vanhaan näkymään  tästä linkistä.   ( jos haluat  käyttää oikean sivupalkin blogrollia)