Poika ja kesä

Kiirettä pitää.   Blogia ei ehdi  päivittää eikä rikkaruohoja  kitkeä. Tulis  sade, ettei  tarvitsisi joka iltaa käydä palstaa  kastelemassa.  Kuva on  otettu  Taiteilijatalon pihalta eilen.

Kaunista jussinpäivää kaikille

Juhanusruusuja  Puotilan palstoilta. ( Klikkaa kuva isommaksi)

Tänään on se   oikea  juhannuspäivä.  Mitenkähän  juhannustaiat  toimivat, jos  niitä tekee vääränä yönä?

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on   juhannus.

Suursiivous Södikassa

Tyhjiä tuoleja  ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.

Taitaa olla WSOY:n  loiston päivät   luetut, kun sinne  on  päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka   ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista  kulttuuria.    Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta  kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n  ykköspomon  Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin  taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he  haluavat kirjailijan.”

Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan  itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.

Mitä mieltä  kirjojen lukijat  ovat  asiasta, sen voi  lukea vaikkapa  Kertomus jatkuu – blogista   Lukijat haluavat kirjan,  eivät kirjailijaa.  Muistan   miten minua ärsytti nuorena, kun   Pentti Saarikoski    jakoi itseään  kaikissa lehdissä, eikä  niissä jutuissa ikinä  puhuttu hänen runoudestaan.  Pidin  häntä huonona  runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen   kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.

Facebookissa on käyty   kiihkeää  keskustelua Eijkensin lausunnoista ja   kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että   kiinnostavimmat keskustelut ovat  siirtyneet  blogeista Facebookiin.   Karri Kokko  selostaa  Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti  Tommi Melender.

Ei kirjailijoiden brändäys  ole mikään uusi juttu  suomalasissa kustantamoissa,  Eijkens  vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti.  Aina tai ainakin  60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni  Södikaan,  kustannustaloissa on  haluttu myydä  kirjaa  jollakin  ulkokirjallisella  jutulla.  Siihen aikaan  sitä ei sanottu  brändäykseksi, mutta   toivottiin ( hienotunteisesti)  mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.


Doris  Lessingin    sanat ovat  tällä hetkellä  ajankohtaisia   myös   meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita  arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat  joskus niitä parhaita – eivät koskaan  myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta  kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)

Vuoden lyhyin yö

Tältä se yö näyttää Aurinkolahdessa. Lokit kirkuvat, satakielet eivät  täällä enää laula.   Kurjaa  kun yöt  alkavat taas  pidentyä ja alkaa meno kohti talvea.  Mutta ei hätää, valkeat yöt jatkuvat  heinäkuulle  asti. Niitä ei  voi  mennä viettämään Pietariin Valkeiden  öiden festivaaleille. Minä kävin  siellä kymmenen vuotta sitten.    Kummallista kyllä, valkeat yöt   näyttivät siellä paljon valkeammilta kuin Helsingissä.  Jos ei pääse  Pietariin. voi lukea  Dostojevskin   kertomuksen Vaaleat  yöt  kokoelmasta Valitut kertomukset ( WSOY 1960. suom. Juhani Konkka).  Se kertoo  yksinäisestä miehestä, joka harhailee  kaupungilla  syvän surumielisyyden vallassa  ja kohtaa   yöllä nuoren naisen Kanavakadun sillalla. Visconti muistaakseni  teki kertomuksesta  hyvän elokuvan.
Minun mieltäni  sykähdyttää, kun  Vaaleiden öiden surumielinen kertoja kertoja mainitsee Parkalan, joka oli  pietarilaisten huvilayhdyskunta  entiseen aikaan. Voi olla nykyäänkin. Vietin siellä kauan sitten  yhden   juhannusyön erittäin  epämukavasti muhkuraisessa sängyssä   jossakin upseerien tai  muiden sotilashenkilöiden  täyshoitolassa.

Aurinkolahden puistotie  puolelta öin on  autio.  Etualalla  ravintola Loiston  tyhjät  pöydät.

Kirjailijan ja kustantajan suhteesta

Kirjailijan työnurkkaus.  Olisipa   kirjailijan ja  kustantajan suhde  yhtä levollinen  kuin  supervisor Ninni kuvassa.

 Doris Lessing   kirjoittaa  omaelämäkertansa toisessa osassa ( Varjossa vaeltaja, sivut 128-139)  kustannusmaailman muutoksesta.  Hänellä on asiaan lähes  viidenkymmenen vuoden perspektiivi. Hän sanoo, että   entiseen aikaan  kustannusmaailman  sydän oli kirjailijan henkilökohtainen suhde  kirjailijaan.  Kustantajat olivat miehiä jotka  rakastivat kirjallisuutta. He  etsivät uusi kirjailijoita, hoivasivat heitä, pitivät saatavilla kirjoja joita  myytiin vain muutamia satoja kappaleita.   Kirjailijan ensimmäistä  romaania tai novellikokoelmaa pidettiin hengissä, sitä ei pantu alennusmyyntiin. Nykyään  kaikki on toisin. “ Me olemme pelkkää matkatavaraa, samanlaisia hyödykkeitä kuin kirjoittamamme kirjat,” Lessing sanoo.  Hänen mukaansa  ajatustakaan ei suoda sille  hauraalle suhteelle joka syntyy kirjailijan ja kustannustoimittajan välille. Nykyään   kustantamoissa työskenteleviä toimittajia kohdellaan yhtä  kovakouraisesti kuin kirjailijoita.

“Kustantajista, parhaistakin, on hetkittäin ärsyttävää, suorastaan sietämätöntä, ettei omaisuutta, joka kirjailijassa tuottaa hyvää  kirjallisuutta, voi hallita. Kaikki muu on hallittavissa. Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin. Usein kustantajat yrittävät päästä kirjailijoista kokonaan eroon.  He kehittelevät hankkeita, joissa romaaneja laaditaan tietokoneeseen syötetyistä juonista jonkin tietyn kaavan mukaan. Mutta kumma kyllä näissä  romaaneissa  ei ole sitä elinvoimaa ja sähköä joka on kaiken kustantamisen ydin.” ( suom. Eeva Siikarla.  Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1998, suomeksi 2010.)

Suomalaisen  kustannusmaailman  turbulenssi  henkilöityy  tällä hetkellä  Sofi Oksaseen ja  Werner Söderströmiin, mutta  taustalla  vaikuttavat paljon  isommat  asiat kuin  otsikoihin  nostetut“potkut.”   Kustannusmaailma ja  painotalot elävät  e-kirjan tulon /pelon takia  suurta muutoksen aikaa.   E-kirja on yhtä  mullistava  keksintö  kuin Gutenbergin painokone, kuten Kaari  Utrio  sanoi  Kirjailijaliiton kevätkokouksessa. Samassa kokouksessa  käsiteltiin liiton jäsenille lähettyä   kyselytutkimusta kirjailijan ja kustantajan  suhteesta.   En muista  kuinka  monta  prosenttia kyselyyn vastanneista oli tyytymättömiä/ tyytyväisiä kustantajasuhteeseensa.   Soisin että kyselyn tulokset  julkistettaisiin.

 Lisäys  18.6.  Kommenteissa Tiina Pystynen  kertoo  kyselytutkimuksen tuloksista.

Doris Lessing on toiveikas. Hän kirjoittaa, että yksikään suurista kustannusimperiumista ei tuota paljon. “Tällä alalla pieni on todella kaunista. Ehkä me pääsemme palaamaan tilanteeseen, jossa kustantajat välittävät siitä, että kirjat toimitetaan hyvin ja jopa oikoluetaan kunnolla.”


Lessingin mukaan kaikkein olennaisinta “ovat kirjat jotka voivat olla vain vähemmistön lukemistoa eikä sitä muuta mikään meuhkaaminen ja myynninedistäminen, ja ne ovat parhaita ja –kaikessa hiljaisuudessa, salaa ja huomaamatta – vaikutusvaltaisimpia, ne luovat aikansa kirjallisuuden tason ja sävyn.”