69. sivu

Yöpöydällä on kyniä, lukulasit, kaukosäädin, muistilehtiö, silmälasikotelo, hännätön hiiri, merkkauslippuja , vanha Parnasso, lukemattomia kirjoja: A.S. Byattin Riivaus, Lawrence Durrelin Livia, Clea ja Monsieur, Henry Millerin Kravun kääntöpiiri ja Kauriin kääntöpiiri, Aleksander Solzhenitsyn Ensimmäinen piiri. Ja yksi luettu kirja. Se on Wolfgang Büscherin Berliini-Moskova: Jalan kohti itää ( suomentanut Marjukka Eronen, kustantanut Absurdia 2008). Hieno kirja. Kannattaa lukea, jos pitää matkakirjoista, ja vaikka ei pitäisikään, se kannattaa lukea seuraavan lauseen takia: "Kaikki oli pohjattoman lohdutonta, ja kaiken raivon pohjalla oli syvä suru." (s. 231).

A. S. Byattin romaani pitää palauttaa kahden päivän kuluttua kirjastoon, eikä sitä saa uusia, koska noin 140 tilaajaa odottaa sitä. Minä en ole päässyt kuukauden aikana alku pitemmälle. Englantilainen naisproosa ( Jane Austen, George Eliot jne.) ei ole ollut ennenkään minun makuuni Virginia Woolfia lukuunottamatta. Austenit ovat jääneet järjestään kesken, ja niin taitaa nyt käydä myös Byattille, vaikka valistuneet naislukijat ovat ylistäneet Riivausta maasta taivaisiin.

Marshall McLuhan, hän jonka kuuluisin lause on väline on viesti, neuvoi lukemaan romaanista ensimmäisenä 69. sivun. Jos pitää siitä sivusta, lukemisen voi aloittaa, muussa tapauksessa kannattaa panna kirja syrjään. Luin Riivauksen 69. sivun. Tässä katkelma sivusta:

"kävelimme iltapäivällä puistossa, työskentelimme ja söimme iltaseksi lämmintä maitoa ja valkoista leipää, johon sirottelimme sokeria aivan kuin itse Wordsworth olisi voinut tehdä. Soitimme ja lauloimme yhdessä ja luimme ääneen vähän matkaa Faerie Queenea. Päivämme kutoutuivat arkielämän yksinkertaisista, joita ei tule milloinkaan pitää itsestään selvinä, seikä Taiteen ja Ajattelun ylevämmistä iloista, joita voimme maistaa milloin haluamme, nyt kun kukaan ei ole kieltämäsäs tai arvostelemassa. Richmond totisesti on Beulah, sanoin Prinsessalle, joka sanoi, että täytyi toivoa ettei kukaan paha Haltijatar kadehdi meidän mieluista osaamme."

Lisää 69. sivun säännöstä englanniksi täällä. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot.

Durrrell -Miller projekti on edelleen kesken. Se alkoi kesän alussa, kun innostuin heidän Yksityisestä kirjeenvaihdostaan ( suom. Matti Rossi, Gummerus 1964). Kirjeenvaihto oli elämänikäinen, tai ei ihan - Durrell oli 24-vuotias kun lähetti ihailijakirjeen itseään parikymmentä vuotta vanhemmalle Millerille. Vaimojen nimet vaihtuivat, Durrelilla ehti kirjeenvaihdon aikana olla kolme vaimoa. Yksi totesi hänet sadistiksi ja lähti tiehensä, toinen sai hermoromahduksen, kolmas kuoli syöpään. Kirjailijoiden vaimoilla on rankka osa, harva kestää loppuun asti. Millerilläkin oli useita vaimoja.

Rakkaudet kuihtuivat, mutta ystävyys on kestävämpää lajia. Ystävyys kesti vaikka Durrell haukkui Millerin Sexuksen pataluhaksi: " Joutavia, merkityksettömiä kohtauksia, täysin vailla järjellistä pohjaa; huumori puuttuu niistä kokonaan, ne ovat lapsellisia, pelkkiä rivouden kasautumia [...] Mikä sinut riivasi jättämään kaiken tuon roskan julkaistavaksi?" Suomessa saisi kollegastaan ikuisen vihamiehen, jos sanoisi hänen kirjoittaneen pelkkää roskaa. Durrel tosin lähetti pian Millerille katumussähkeen, jossa hän pyysi mitä syvimmin anteeksi epäoikeudenmukaista arvosteluaan: "OTAN SANAT TAKAISIN IHAILEN RAJOITETUSTI NEROUTTASI TOIVON YSTÄVYYS ENNALLAAN." Minua huvittaa sähkeen sana "rajoitetusti." Miller oli laajasydäminen mies, eikä pannut sitä pahakseen.

Kuvassa Miller vasemmalla ja Durrell oikealla

Lukuprojektiani viivästyttää se, että en millään pääse Durrelin kirjojen makuun. Olen lukenut kauan sitten hänen Aleksandria-kvartettinsa, mutta mitään ei ole jäänyt siitä mieleeni.

Aleksandria- kvarteista enemmän TSL:n eilisessä kirjoituksessa Lawrence Durrell in the ambiguous white metropolis. Linkki kirjoitukseen löytyy myös sivupalkin jaetuista otsikoista

Yöpöydän kuva on meemi "Kuvaa mitän on yöpöydälläsi," minkä bongasin Solmukohtia -blogista. (Klikkaa kuvat isommiksi).

Elojänis

Se tarkkaili minua minttupensaasta. Se ei ollut hullu kuin maaliskuun jänis (kts. Liisa ihmeemaan teekutsut), mutta aika omituinen se oli. Se vaan tuijotti, kun rehkin mustaviinimarjapensaiden kimpussa. Kuokalla oli taas töitä, kun piti saada pensaat juuriaan myöten maasta pois. Niissä on äkämätauti, siksi ne on hävitettävä. Aloin ymmärtää Väinö Linnan Jussia, kun kuokin sitkeitä juurakoita irti maasta. Hikistä hommaa, ja jänis senkun tuijotti niin kuin ei olisi ennen nähnyt kuokkivaa naista. (Klikkaa kuva isommaksi)

Kiinalaisessa mytologiassa jänis on hyvän onnen tuoja. Symbolisanakirjani mukaan se on kuueläin, koska tummat täplät täysikuun pinnalla muistuttavat loikkivaa jänistä. Jäi täysikuu näkemättä tässä elokuussa, kun sadepilvet peittivät sen.

Buddhalaisen legendan mukaan jänis juoksi tuleen ja uhrasi oman henkensä, että nälkää nähnyt Buddha sai ruokaa. Amerikan intiaanien myyteissä jänis on kulttuuriheeros, joka on luonut maailman ja ohjailee sen menoa. Eurooppalaisissa tarinoissa jänis on Hekaten, kuunjumalattaren eläin ja noitaeläin, koska se osaa muuttaa muota, kadota ja ilmestyä näkyviin aivan muualla, samoin kuin noidat. Siksi unessa nähty jänis merkitsee odottamatonta muutosta. Mitähän se tietää, että näkee valveilla jäniksen? Minulla on monta unientulkintaopasta, mutta ei yhtään todellisuudentulkintaopasta.

Minä, vallankumous ja Jerofejev

Boris Kustodievin maalaus Venäjän vallankumouksesta

Yrttimaalta löytyi hauska meemi joka on kiertänyt blogeissa jo jonkin aikaa: 1. ota lähellesi kirja tai lehti 2. sulje silmäsi 3. haparoi sanoja kohti 4. tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle 5. minne bongaamasi sana ajatuksesi vie? 6. kerro se blogissasi 7. haasta leikkiin mukaan niin monta kuin tahdot.

Työpöydällä näppiksen vasemmalla puolella on Anna Ahmatovan Valitut runot ( suom. Marja-Leena Mikkola) ja oikealla puolella Viktor Jerofejevin romanai Hyvä Stalin ( suom. Jukka Mallinen) odottamassa kirjastoon lähtöä. Se on muuten kirja jonka aion ostaa omaan kirjahyllyyni, niin hyvä romaani se on.

Tökkäsin sormeni Anna Ahmatovan runojen väliin. Se osui sanaan "minä" (s.119, runo Muusa) eikä se vienyt mihinkään. Sitten tökkäsin sormen Jerofejevin kirjan väliin. Sormi osui sanaan "vallankumousta. " Ajatukseni vei tähän: Ilman vallankumousta isäni ei olisi paennut Suomeen, ei tavannut äitiäni eikä minua olisi syntynyt. Olen vallankumouksen lapsi.

Jerofejevin lause, josta sana "vallankumousta" on irroitettu, kuuluu kokonaisuudessan seuraavasti: " Kuitenkin juuri länsi auttoi Venäjän vallankumousta pääsemään jaloilleen, vahvistumaan, voittamaan kansalaissodan, hajottamaan venäläisen emigraation sirpaleiksi, tekemään Stalinista Hitlerin liittolaisen ja luovutti myöhemmin lähes kaikki venäläiset pakolaiset." (s. 127).

Minun lisäykseni: Suomi oli yksi näitä pakolaisten luovuttajia (inkeriläiset ja Leinon vangit).

Solzhenitsyn oli sitä mieltä että Venäjällä ei ole intellektuaaleja (kts. The Economistin artikkeli Russian intellectuals. The hand that feeds them). Arvelen että intellektuaalien puute on Stalinin perintöä, hänen aikanaan oli hengenvaarallista kuulua intelligentsiaan, silmälasipäisetkin olivat hänestä epäillyttäviä - lukeneet liikaa, ties mitä metkuja heidän päässään liikkui. Ihme kyllä Jerofejevin isä onnistui säilyttämään henkensä, vaikka työskenteli Kremlissä Molotovin lähimpänä apulaisena ja Stalinin henkilökohtaisena ranskankielen tulkkina. Hänellä ei varmaankaan ollut silmälaseja.

Hyvä Stalin -romaanin venäjänkielisen laitoksen kansi. Kuvassa Jerofejevin isä olkapäillään pikku-Jerofejev ja taustalla kierosilmäinen Stalin. Silmiä on retusoitu.

Jerofejevin isä ei ollut intellektuaali, hän oli diplomaatti, joka piti kirjailijoita sekoilijoina. Pojasta kasvoi kirjailija ja intellektuaali. Se koitui isän diplomaattiuran tuhoksi. Poika sai aikaan poliittisen skandaalin, kun hän vuonna 1979 toimitti ja julkaisi Andrei Bitovin, Fazil Iskanderin ja Jevgeni Popovin kanssa Metropol -nimisen kirjallisen antologian eli almanakan. Metropol- skandaalista enemmän MetroPol Madness -sivustolla, jossa on mm. otteita Neuvostoliiton kirjailijaliiton mielipuolisen kokouksen muistiinpanoista.

Jerofejev erotettiin kirjailijaliitosta, mikä merkitsi että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada kirjojaan julkaistuksi Neuvostoliitossa, ja Jerofejevin isää painostettiin panemaan poika kuriin. Mikäli poika ei kirjoittaisi julkista katumuskirjettä, isä kutsuttaisiin kotiin Wienistä, jossa hän toimi diplomaattina. Isä uhrautui poikansa puolesta ja menetti sekä virkansa että asemansa nomenklatuurassa juuri kun oli nousemassa NL:n varaulkoministeriksi. Venäjällä lähiomaisten ja sukulaisten pelottelu ja painostaminen on vallanpitäjien vanha hyväksi koettu keino. Stalin pidätti läheisten työntekijöidensä vaimoja. "Hän odotti joka kerta kiinnostuneena millaisin koiran silmin he katsoivat häntä seuraavana aamuna, miten pehmeneivät, millä sanoilla pyytelivät vaimojensa puolesta," kertoi Jerofejevin isä.

Venäjän kirjallisuuden suuria teemoja on: isät ja pojat. Hyvä Stalin on kirja pojan suhteesta isään - ja vielä suurempaan isään eli Staliniin. " Tiedän: isäni on hyvä Stalin. Mikä tahansa perhe on kommunistinen solu. Isä on isäntä, hän rakastaa, hän vihaa. Stalin piti kaikkia venäläisiä lapsina, ja lapsiahan he ovat, " Jerofejev kirjoittaa.

Jerofejevin kirja ei ole muistelma eikä omaelämäkerta, vaikka henkilöt esiintyvät siinä nimillä joilla heidät tunnetaan ns. todellisuudessa. "Miksi kirjailijat kirjoittavat omaelämäkertoja? Mielestäni se on vaikea sairaus. Se on samanlaista kuin nimikirjaimiensa raapustaminen puistonpenkkiin....Omaelämäkerta on olemukseltaan typerä lajityyppi. Minulle riitti muutaman kymmenen omaelämäkerran lukeminen tajutakseni, etten ikinä kirjoita sitä," sanoo Jerofejev ja antaa kirjansa etulehdellä lukuohjeen: "Kaikki tämän kirjan henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta, mukaan luettuna todelliset henkilöt ja itse tekijä.." Se tarkoittaa, että kirja on luettava fiktiona, se on enemmän kuin omaelämäkerta, se on sanataideteos. Venäläinen todellisuus on länsimaisin silmin nähtynä jo sellaisenaan fiktiota.

Loppukevennys: Boris Kustodievin maalaus Venäläinen Venus, joka ei liity aiheeseen, mutta on muuten vain niin herkullinen. Venäläiset rakastavat saunomista yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Muutakin yhteistä löytyy, kuten kateus ja viinanjuonti.

(klik isommaksi)

Person Anna Ahmatovan

Right click for SmartMenu shortcuts

Kissat, sydän ja mediakohu

Kangasniemen kissa.

Se tuijotti minua "vuosisataisin silmin" ( kts. Anna Ahmatova. Valitut runot s. 142), kun kävelin tietä pitkin kissahäkin ohitse. Se näytti Siperian kissalta. Jotenkin sitä kävi sääliksi. Kissahäkissä oli hienoja kiipeilytelineitä, mutta silti häkki vaikutti keskitysleiriltä.

Kissat vähentävät stressiä ja alentavat sydäninfarktin riskiä, kerrotaan Psychology Todayn blogissa. Minnesotan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan, joka kesti 10 vuotta ja johon osallistui 4435 amerikkalaista( 30-75-vuotiasta), niillä joilla ei ollut kissaa, oli 40% suurempi riski saada sydäninfarkti ja 30 % suurempi riski sairastua johonkin muuhun sydänsairauteen kuin kissallisilla ihmisillä.

Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä. Onko taustatekijät otettu huomioon? Esim. millaista ruokaa kissattomat ihmiset söivät? Pohjois-Karjalassa ihmiset kuolivat takavuosina sankoin joukoin sydänsairauksiin, vaikka varmaan joka mökissä oli kissa ja navetoissa monta kissaa. Entä tutkimuksiin osallistuneiden temperementti ja luonne? Lyhytpinnaisista ja valtakompleksia potevista ihmisistä ei ole kissojen kanssa eläjiksi. Kissa tekee mitä se itse tahtoo eikä välitä säännöistä. Lyhytpinnainen ihminen saa sydärin, kun kissa pudottaa tahallaan kalliin Aalto-maljakon hyllyn reunalta, raapii suikaleiksi tapetit ja nahkasohvan, oksentelee itämaisille matoille ja kusee mielenosoitukselllisesti eteisessä tärkeän vieraan talvikenkiin. Tai karjuu joka aamu kello neljän viiden aikaan, kuten Noora-kissa tekee, saadakseen sängystä ylös aamu-unisen emäntänsä, joka on kökkinyt tietokoneen ääressä kello kahteen, ja sitten kun se on saanut emäntänsä, so. palvelijansa liikkeelle, se käpertyy tyytyväisenä nukkumaan. Täytyy olla todellinen kissanystävä ja pinnan on oltava pitkä sietääkseen tuon pienen tyrannin kaikki oikut. Joten en suosittele kissaa kenellekään korvaamaan sydän- ja kolestrolilääkkeitä.

Noora-kissa "lukee" Solzhenitsynin Ensimmäistä piiriä. ( Klikkaa kuvat isommiksi)

Lisää Solzhenitsynista: William Harrisonin kirjoitus The Guardianissa, The other Solzhenitsyn
ja Jukka Mallisen kirjoitus Talonpoikaisdemokraatti Solzhenitsyn Suomalais-venäläisessä kansalaisfoorumissa.

Pieni sana mediakohusta. Tapasin tänään Jukka Mallisen Espalla, kun kävin ostamassa Noora-kissalle muikkuja, ja pahoittelin, että Suomen PEN aikoo vetäytyä Pietarin runoilloista. Minusta se on vahinko, ne illat ovat olleet tärkeitä tilaisuuksia nuorille runoilijoille. No, kenties joku muu taho rupeaa järjestämään konsulaatin kanssa runoiltoja, ehkä Kirjailijaliitto?

Jokin minua häiritsee tässä kohussa, josta en alunperin aikonut kirjoittaa mitään. Hesari sai ison kulttuuriskuuppinsa, mutta tehtiinkö kärpäsestä härkänen? Mallisen mielestä kysymys on sananvapaudesta, Sofi Oksasen mielestä suomettumisesta, Outi Nyytäjän mielestä naisasiasta. Ketähän minä uskoisin?

Tulee mieleen parin vuoden takainen juttu, jolloin Kiilan puheenjohtaja Ville Ropponen, joka oli matkalla suomalaisugrilaiseen kirjailijakokoukseen, käännytettiin rajalla takaisin. Ei siitä isoa skuuppia tehty Hesarissa, se olisi ollut puuttumista naapuriviranomaisten toimintaan - tai sitten Ropponen ei ollut kyllin mediaseksikäs. Oksasen tapauksessa päästään hutkimaan omaa viranomaista, joka - kissa vieköön - on hölmössä nuoruudessaan ollut taistolainen.

Saappaat

Edit tiistaina 5.8. Kuvan saappaat ovat jyväskyläläisen Miika Tammiston. Teoksen nimi on Kenen saapas lentää pisimmälle.

Se tahtoo Saappaat. Saappaat nyt kun Se kasvaa. (Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä 1958)

Nämä saappaat kuvasin viime viikolla Haihatuksen kesänäyttelyssä Joutsassa. Saappaiden tekijä on Vesa Väänänen, ehkä. En ole varma nimestä, kun siellä oli niin paljon teoksia ja tekijöitä, että nimet ja teokset menivät sekaisin päässä. Kerrassaan riemastuttava näyttely, suosittelen kaikille, ja varsinkin niille jotka ajavat nelostietä pitkin, pysähtykää Joutsassa ja käykää Haihatuksessa. Näyttely on avoinna 17.8. asti. Jos ei ole mahdollisuuksia käydä Joutsassa, niin käykää ainakin tutustumassa Haihatuksen blogiin, se löytyy tuolta sivupalkista nimellä taidettako?

Kaksi nuorta asiantuntijaa tutkii a Reino Koskisen metalliromuteoksia.

Haihatuksen isäntä Raimo Auvinen.

Yritin poistaa ilmaisella Phostoshop Express-ohjemalla hänen edessään olevaa päätä, mutta onnistuin vain siirtämään ( vahingossa) hänen kasvonsa pään sisään. Harjoittelen käyttämään ohjelmaa. Se ei sovellu kärsimättömälle kuvankäsittelijälle, koska se latautuu niin hitaasti. Se on beta-vaiheessa, toivottavasti vauhti paranee myöhemmin.

Haavikon saapas-runo oli yksi nuoruuteni mielirunoja. Tässä runo kokonaisuudessaan:

Se tahtoo Saappaat. Saappaat nyt kun Se kasvaa.
Nyt Sen täytyy kasvaa kun Sen Galoshi kasvaa 5 3/4 %
ja Sen Saapas kasvaa 8+1 % ja sen pitempiä askeleita:
Marssii. Se on vanha. Ettei Se muista mitä liha maksaa/kg.

Onko se palkka Rupla $ tai £ tai Mk.
Se on niin vanha että jos Sille vain näyttääkin kukkia
niin Se arvaa hautajaiset.

.