Tässä toinen niistä kahdesta vaalimainoksesta, jotka herättivät niin paljon pahennusta, että SAK veti ne pois (itsesensuroi). Takkahuone on minusta ihan kiva mainos, mutta jotkut loukkaantuivat siitä. Potentiaalisten äänestäjien tunteita ei saa loukata vaalien alla. Siksi kaikki vaalimainokset ovat lattean tylsiä.
Ruokapöytä- mainoksen näkee klikkaamalla linkkiä. Markku Joki-Sipilä kirjoittaa blogissaan mainosruljanssista: "Mainostoimiston suunnittelemista mainoksista kehkeytyi lopulta todellinen poliittinen farssi ja tragikomedia, jossa minun mielestäni pahimmat ylilyönnit nähtiin prosessin loppupuolella, ei niinkään itse mainoksissa. Saatiinpa taas oikein kunnon annos kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä."
Blogiruno
Tässä alku runosta jonka on kirjoittanut Claes Andersson
Kaikki mitä ei käytetä surkastuu
Kuten käsien ja jalkojen lihakset
Kuten vatsalihakset
Kuten naurun ja itkun lihakset
Yhtenä päivänä ne ovat poissa
Tai mieti ajatuksiasi
Jos lakkaat ajattelemasta niitä ei pian ole
Tai hampaat jos lopetat pureskelemisen
Sama koskee tunteita
Jos et enää tunne mitään ne surkastuvat ja
kuihtuvat
Kunnes ne eräänä päivänä ovat poissa
Ensin olet välinpitämätön sitten tunnekylmä
sitten tunteeton
....
Jos kiinnostaa, loppu runosta löytyy Claes Anderssonin blogista.
Se on ainoa kansanedustajaehdokkaan blogi jota olen silmäillyt. Linkki löytyi Tero Hannulan sivupalkista. Tämän enempää en aio vaaleihin puuttua.
tiistaina, maaliskuuta 06, 2007
maanantaina, maaliskuuta 05, 2007
Eksistentialismista
ja Sartren sanoista on syntynyt pohdintaa muutamissa blogeissa. Laitan linkit tähän niille joita asia kiinnostaa ( ja itselleni muistiin, jos vaikka sattuisin palaamaan asiaan, kun olen lukenut Sartreni loppuun).
Risto-Niemi Pynttäri kirjoittaa mm.
”Sartren esimerkit ovat hieman kummallisia. Mitä tekemistä sillä että “puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä” on sen kanssa että käytetään tuoksusanoja (kölninveden hajuisia)? Tulee mieleen sanat joilla ei ole kosketusta puhujaan omaan löyhkään. Niin, sama juttu toisen esimerkin suhteen, mutta toisin päin. Miten muuten Sartre voi ottaa esimerkiksi keikarit jotka kirjoittavat teurastajan kieltä. (Ehkä jotain sellaista, mistä tulee mieleen 90-luvun rankka proosa, joka löyhkää mutta jonka kirjoittajat ovat suihkunraikkaita). Nämä molemmat esimerkithän ovat vierasta kieltä kirjoittajalle.”
Tero Hannula kirjoittaa:
”Herra Nutz kommentoi osuvasti “Niin, meitä poloisia nuoria ei ole enää heitetty edes maailmaan, vaan diskurssiin” (toisaalta, eikö näin ollut aiemmin?). Mutta kyllä minua ahdistaa se, että olen maailmassa ja pitää pärjätä miten taitaa. Suurin ahdistus tosin tällä hetkellä taitaa olla se, että täytyy pärjätä muiden ihmisten kanssa, pitää kuulua aina johonkin, pitää omaksua jokin diskurssi, monta diskurssia jopa.”
”Vastaan vielä Konkalle: Väitän, että eksistentialistinen asenne on edelleen yhtä ajankohtainen, kuin mitä se on koskaan ollut. Kokemukseni mukaan nuoret ovat valintojensa vapaudesta edelleen ahdistuneita. Ja toisaalta: suurin osa heistä osaa edelleen virtaviivaisesti olla ajattelematta elämäänsä ja kuolemaansa – aivan kuten jo Sartren aikoina.”
Rauno Räsänen osallistuu keskusteluun Laajarinteen Jukan kommenttiosastossa:
”Sartrelainen vapaus on lopulta – luullakseni – vain tahdon vapautta. Ei sen kummempaa. L'Etre et Néantissa (Onko se suomennettukin? Oleminen ja ei mikään?) Sartre käyttää itsekin vankilaesimerkkiä. Vankilassa ollessaan ihminen voi yhä kieltää sen, mitä vankilaan laittamisella hänelle tarjotaan: voi yrittää pakoa. Yrittäminen riittää: vapaa tahto ilmaisee itsensä, vanki ei ole myöntänyt vankeuttaan.”
Lopuksi Juliette Grecoa. Hän oli eksistentialismin ”ylipapitar” ja yksi monista Sartren muusista.lauantaina, maaliskuuta 03, 2007
Sartren sanat
”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)
Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.
Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.
PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.
Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.
Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).
Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.
Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.
PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.
Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.
Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).
torstaina, maaliskuuta 01, 2007
Lukemattomat klassikot
Ellen olisi lukenut Dionysoksen kevättä, en tietäisi että tänään on kansainvälinen kirjan päivä. Päivän kunniaksi julkistan listan kymmenestä klassikosta , joita en syystä tai toisesta ole lukenut. Klassikkomeemi on lähtenyt liikkeelle Loistavasta puhalluksesta ja se kuuluu näin: Listaa kymmenen klassikkoa, joita et ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle saatikka loppuun asti.
1. Cervantes. Don Quijote
Tämä kirja palauttaa lapsuuden trauman. Isäni luki kirjaa ääneen meille lapsille ja ojensi kesken lukemisen kirjan minulle, sanoi: ” jatka sinä, kun osaat jo lukea.” En häpeäkseni osannut lukea Don Quijotea. Se oli liian vaikeata kieltä minulle. Änkkäsin ja tankkasin. Isä tempaisi kirjan käsistäni sanoen: ” Noin iso tyttö eikä osaa lukea!” Se viilsi haavan sydämeeni.
2. Jane Austen. Ylpeys ja ennakkoluulo ( ja kaikki muutkin Austenin teokset).
Ei vain jaksa kiinnostaa se tunteiden ja suhteiden maailma, jota Austen kuvaa.
3. Kilpi: Alastalon salissa
On jäänyt lukematta, koska kirja ei ollut Suomen kirjallisuuden tutkintovaatimuksissa siihen aikaan kun opiskelin ja Annamari Sarajas oli proffani. Ehkä hänkään ei jaksanut lukea Alastalon salia eikä sen takia laittanut sitä tutkintovaatimuuksiin.
4. Hesse. Lasihelmipeli
Kymmenen vuotta sitten pelasin netissä lasihelmipeliä, mutta en päässyt Hessen tekstiin sisään. Oli liian kuivakkaa minun makuuni.
5. Taru sormusten herrasta
Ilmestyi kun olin jo ohittanut satuiän. Pahus, en muista edes tekijän nimeä, vaikka se kirja on hyllyssä, jossakin siellä, ei vain osu nyt silmään.
6. Tolstoi. Sota ja rauha
Jäi kesken kun sota alkoi.
7. Sterne. Tristram Shandy.
Annoin joululahjaksi miesystävälle, kun lukeminen jumittui. Jälkeenpäin harmitti että tulin antaneeksi pois, suhdekin jumittui, mutta ei se johtunut Thristam Sandysta.
8. Musil. Mies vailla ominaisuuksia
Kirjan kakkososa on odottanut vuosikausia hyllyssä ykkösosaa, että voisin aloittaa lukemisen toden teolla. Olen lainannut ykkösosan pari kertaa kirjastosta, mutta en ole ehtinyt lukea ennen lainaajan umpeen menoa.
9. Lautréamont. Maldororin laulut
Ole yrittänyt lukea tätä ranskan kirjallisuuden outoa klassikkoa siitä pitäen kun munasin itseni erään ranskalaiskirjailijan kuullen kun en tiennyt mistä hän puhui, kun hän puhui Maldororin lauluista. Kyllä minä tämän kirjan vielä joskus luen loppuun
10. Umberto Eco. Ruusun nimi
Kesken on ja kesken jää. Kuuluu samaan sarjaan kuin Hessen Lasihelmipeli, mutta ei ole yhtä kuivakiskoinen. En silti jaksaa lukea sitä loppuun asti.
PS 1. Sivupalkissa on Firefoxin Clipmarks, jonne kerään leikkeitä netistä ( milloin ehdin). Siellä on Paul Austerin lista kymmenestä hänelle tärkeimmästä klassikosta. Käykää lukemassa mitkä kirjat hän on listannut. Clipmarksissa on myös Jane Austenin kuva ja Libérationin arvostelu Burroughsin kirjeistä, mihin palaan myöhemmin.
PS 2. Maahanmuuttaja Arvi Perttu on lukenut Johan Bäckmannin kirjaa Saatana saapuu Helsinkiin ( tai tekstinäytteitä kirjasta) ja toteaa:
” Tekstinäytteistä tulee sellainen vaikutelma, kuin lukisi 1930-luvun Pravdaa: "haiseva suomalaislauma tarttui Anna Politkovskajan ruumiiseen". Bäckmanin samansävyisiä kirjoituksia Suomesta ja suomalaisista löytyy myös venäjänkielisiltä nettisivuilta. Niitä lukiessa uskoo, että ne saattavat aiheuttaa joissakin venäläisissä "poikkeuksellisen voimakkaita vainoharhaisia ja paranoideja tuntemuksia" Suomea kohtaan.”
1. Cervantes. Don Quijote
Tämä kirja palauttaa lapsuuden trauman. Isäni luki kirjaa ääneen meille lapsille ja ojensi kesken lukemisen kirjan minulle, sanoi: ” jatka sinä, kun osaat jo lukea.” En häpeäkseni osannut lukea Don Quijotea. Se oli liian vaikeata kieltä minulle. Änkkäsin ja tankkasin. Isä tempaisi kirjan käsistäni sanoen: ” Noin iso tyttö eikä osaa lukea!” Se viilsi haavan sydämeeni.
2. Jane Austen. Ylpeys ja ennakkoluulo ( ja kaikki muutkin Austenin teokset).
Ei vain jaksa kiinnostaa se tunteiden ja suhteiden maailma, jota Austen kuvaa.
3. Kilpi: Alastalon salissa
On jäänyt lukematta, koska kirja ei ollut Suomen kirjallisuuden tutkintovaatimuksissa siihen aikaan kun opiskelin ja Annamari Sarajas oli proffani. Ehkä hänkään ei jaksanut lukea Alastalon salia eikä sen takia laittanut sitä tutkintovaatimuuksiin.
4. Hesse. Lasihelmipeli
Kymmenen vuotta sitten pelasin netissä lasihelmipeliä, mutta en päässyt Hessen tekstiin sisään. Oli liian kuivakkaa minun makuuni.
5. Taru sormusten herrasta
Ilmestyi kun olin jo ohittanut satuiän. Pahus, en muista edes tekijän nimeä, vaikka se kirja on hyllyssä, jossakin siellä, ei vain osu nyt silmään.
6. Tolstoi. Sota ja rauha
Jäi kesken kun sota alkoi.
7. Sterne. Tristram Shandy.
Annoin joululahjaksi miesystävälle, kun lukeminen jumittui. Jälkeenpäin harmitti että tulin antaneeksi pois, suhdekin jumittui, mutta ei se johtunut Thristam Sandysta.
8. Musil. Mies vailla ominaisuuksia
Kirjan kakkososa on odottanut vuosikausia hyllyssä ykkösosaa, että voisin aloittaa lukemisen toden teolla. Olen lainannut ykkösosan pari kertaa kirjastosta, mutta en ole ehtinyt lukea ennen lainaajan umpeen menoa.
9. Lautréamont. Maldororin laulut
Ole yrittänyt lukea tätä ranskan kirjallisuuden outoa klassikkoa siitä pitäen kun munasin itseni erään ranskalaiskirjailijan kuullen kun en tiennyt mistä hän puhui, kun hän puhui Maldororin lauluista. Kyllä minä tämän kirjan vielä joskus luen loppuun
10. Umberto Eco. Ruusun nimi
Kesken on ja kesken jää. Kuuluu samaan sarjaan kuin Hessen Lasihelmipeli, mutta ei ole yhtä kuivakiskoinen. En silti jaksaa lukea sitä loppuun asti.
PS 1. Sivupalkissa on Firefoxin Clipmarks, jonne kerään leikkeitä netistä ( milloin ehdin). Siellä on Paul Austerin lista kymmenestä hänelle tärkeimmästä klassikosta. Käykää lukemassa mitkä kirjat hän on listannut. Clipmarksissa on myös Jane Austenin kuva ja Libérationin arvostelu Burroughsin kirjeistä, mihin palaan myöhemmin.
PS 2. Maahanmuuttaja Arvi Perttu on lukenut Johan Bäckmannin kirjaa Saatana saapuu Helsinkiin ( tai tekstinäytteitä kirjasta) ja toteaa:
” Tekstinäytteistä tulee sellainen vaikutelma, kuin lukisi 1930-luvun Pravdaa: "haiseva suomalaislauma tarttui Anna Politkovskajan ruumiiseen". Bäckmanin samansävyisiä kirjoituksia Suomesta ja suomalaisista löytyy myös venäjänkielisiltä nettisivuilta. Niitä lukiessa uskoo, että ne saattavat aiheuttaa joissakin venäläisissä "poikkeuksellisen voimakkaita vainoharhaisia ja paranoideja tuntemuksia" Suomea kohtaan.”
keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007
Kalevala uusiksi
Kahdeksan vuotta sitten Yleisradio tilasi minulta Kalevalan juhlavuoden kuunnelman ( Kalevala täytti silloin 150 vuotta). Minua ärsytti Kalevalan patriarkaalinen viritys ja pateettiset juhlapuheet, joita Kalevalan päivänä oli tapana pitää. Erityisen paljon minua ärsytti alla oleva Akseli Gallén Kallelan näkemys Sammon ryöstöstä.
Sammon ryöstön inspiroimana kirjoitin Kalevalan uusiksi naisnäkökulmasta. Kuunnelman nimi oli Naisten kokous, Heikki Laitinen teki siihen hienon musiikin. Se esitettiin Kalevalan päivänä 1999 . Alla on näyte kuunnelman alusta.
1.kohtaus
Louhi:
Väinämöinen oli elämäni mies, kuin minua varten luotu. Hän oli yhtä mahtava tietäjä kuin minäkin.. Millainen pari meistä olisi tullutkaan! Pohjolassa ei olisi ollut mitään sen vertaista. Olisimme yhdessä omistaneet Sammon. Vahinko, ettei hän ymmärtänyt vastata minun tunteisiini.
Aino:
( keskeyttää )
Pah, Väinämöinenkö muka ihana mies! Kattia kanssa! Vanha äijänkutale. Kerronko minä millainen mies se oli, kerronko?
Kyllikki:
Ei tarvitse kertoa, Aino, kyllä se tiedetään muutenkin. Nuorten naisten perässä se mies juoksi. Ja sinä olit hänelle liika viisas, Louhi.
Louhi:
Väinämöinen oli vanhana syntynyt, mutta ei hän minulle liian vanha ollut. Kun tapasin hänet ensi kerran, minä olin nainen parhaassa iässä, en neljääkymmentä täyttänyt. Verevä, pulska nainen olin, en mikään ”Pohjan akka harvahammas”, vielä minulla oli hampaat suussa, vaikka olin yhden pojan ja kaksi tytärtä synnyttänyt.
Kyllikki:
Miehet aina vääristelevät totuutta. Minusta ne tekivät kyläluudan.
Pohjolan tytär:
Ja minusta hiiden tyttären, vaikka olin tietäjättärien sukua. Minä muka pelkkää pahuuttani panin Kullervon leipään kiveen. Se tarina on kyllä vahvasti liioiteltu.
Louhi:
Se on heidän totuutensa. Vääränäkin se käy paremmin kaupaksi kuin meidän totuutemme.
Kyllikki:
Eivät miehet vertaistaan halua, tyhmempäänsä he etsivät.
Aino:
(kiihtyy)
Väitätkö sinä, että minä muka olin tyhmä.
Kyllikki:
Et ehkä tyhmä, mutta nuori ja kokematonhan sinä siihen aikaan olit. Et olisi muuten juossut järveen.
Aino:
Vihapäissäni minä sinne juoksin, kostoksi äidille. Omapa oli kohtaloni, itse minä sen valitsin. Äiti hieroi naimiskauppoja. Minä olin hänen paras kauppatavaransa. Hänelle oli ilosanoma, että Joukahainen suosta päästäkseen meni lupaamaan minut Väinämöiselle. Joukahaisen kunnia piti pelastaa, ettei hänestä olisi tullut sanansa syöjämiestä. Minun kunniaani äiti ei ajatellut. Minun tunteinani hän ei kuunnellut. Minulla oli mielitietty, mutta eihän se äidille kelvannut, köyhän talon poika. Ja kun en minä häntä saanut, en halunnut ketään. Minulla oli ylpeyteni, tavaraksi en alistunut.
Lemminkäisen äiti:
Tyttökulta, sinun parastasihan hän ajatteli. Mitä on nainen ilman miestä, ilman poikaa!
Sammon ryöstön inspiroimana kirjoitin Kalevalan uusiksi naisnäkökulmasta. Kuunnelman nimi oli Naisten kokous, Heikki Laitinen teki siihen hienon musiikin. Se esitettiin Kalevalan päivänä 1999 . Alla on näyte kuunnelman alusta.
1.kohtaus
Louhi:
Väinämöinen oli elämäni mies, kuin minua varten luotu. Hän oli yhtä mahtava tietäjä kuin minäkin.. Millainen pari meistä olisi tullutkaan! Pohjolassa ei olisi ollut mitään sen vertaista. Olisimme yhdessä omistaneet Sammon. Vahinko, ettei hän ymmärtänyt vastata minun tunteisiini.
Aino:
( keskeyttää )
Pah, Väinämöinenkö muka ihana mies! Kattia kanssa! Vanha äijänkutale. Kerronko minä millainen mies se oli, kerronko?
Kyllikki:
Ei tarvitse kertoa, Aino, kyllä se tiedetään muutenkin. Nuorten naisten perässä se mies juoksi. Ja sinä olit hänelle liika viisas, Louhi.
Louhi:
Väinämöinen oli vanhana syntynyt, mutta ei hän minulle liian vanha ollut. Kun tapasin hänet ensi kerran, minä olin nainen parhaassa iässä, en neljääkymmentä täyttänyt. Verevä, pulska nainen olin, en mikään ”Pohjan akka harvahammas”, vielä minulla oli hampaat suussa, vaikka olin yhden pojan ja kaksi tytärtä synnyttänyt.
Kyllikki:
Miehet aina vääristelevät totuutta. Minusta ne tekivät kyläluudan.
Pohjolan tytär:
Ja minusta hiiden tyttären, vaikka olin tietäjättärien sukua. Minä muka pelkkää pahuuttani panin Kullervon leipään kiveen. Se tarina on kyllä vahvasti liioiteltu.
Louhi:
Se on heidän totuutensa. Vääränäkin se käy paremmin kaupaksi kuin meidän totuutemme.
Kyllikki:
Eivät miehet vertaistaan halua, tyhmempäänsä he etsivät.
Aino:
(kiihtyy)
Väitätkö sinä, että minä muka olin tyhmä.
Kyllikki:
Et ehkä tyhmä, mutta nuori ja kokematonhan sinä siihen aikaan olit. Et olisi muuten juossut järveen.
Aino:
Vihapäissäni minä sinne juoksin, kostoksi äidille. Omapa oli kohtaloni, itse minä sen valitsin. Äiti hieroi naimiskauppoja. Minä olin hänen paras kauppatavaransa. Hänelle oli ilosanoma, että Joukahainen suosta päästäkseen meni lupaamaan minut Väinämöiselle. Joukahaisen kunnia piti pelastaa, ettei hänestä olisi tullut sanansa syöjämiestä. Minun kunniaani äiti ei ajatellut. Minun tunteinani hän ei kuunnellut. Minulla oli mielitietty, mutta eihän se äidille kelvannut, köyhän talon poika. Ja kun en minä häntä saanut, en halunnut ketään. Minulla oli ylpeyteni, tavaraksi en alistunut.
Lemminkäisen äiti:
Tyttökulta, sinun parastasihan hän ajatteli. Mitä on nainen ilman miestä, ilman poikaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)