Tapaamisia

Kuka on M. Vilkastus? Sitä kysyttiin eilisillä Tammiglögeillä, mutta Papinniemi vaikeni kuin muuri. Tapasin glögeillä blogihenkilön, jonka nimi Otto-Erik. Hän kirjoittaa Kuvakirja ( Kuva ja Kynä) – nimistä blogia, joka on ollut linkkilistallani jo jonkin aikaa, koska pidän Otto-Erikin kirjoituksista. Blogihenkilön taustalta löytyi turkulainen kirjankustantaja ja runoilija Ville Hytönen, jonka tapasin muutama vuosi sitten Jani Saxellin häissä.

Tapasin muitakin vanhoja tuttuja, kuten Kuisma Korhosen, en tunnistanut, koska viime näkemästä oli kulunut yli 20 vuotta. Siihen aikaan hän kävi tutkimassa kirjahyllyjäni, löytyisikö niistä kirjallisuuden tenttikirjoja. Hän oli poikani Jyrkin kavereita. Hänestä tuli sittemmin Helsingin yliopiston kirjallisuuden dosentti ja Jyrkistä tuli saman yliopiston käytännön filosofian dosentti. Olisikohan siitä kiittäminen minun kirjahyllyjäni, joissa oli isältä perintönä sekä kirjallisuuden että filosofian klassikoita?

Sirkka Turkan, vanhan koulukaverini kanssa muistelin kouluvuosia. Hän muisti että suomenopettaja poltti meidät tupakanpoltosta koulun urheilupäivänä Servin Maijan mökillä. Tuli käytöksen alennus kahdeksikkoon ja kaksi tuntia jälki-istuntoa, minkä jälkeen mentiin tupakalle, kuinkas muuten? Olimme rinnakkaisluokilla, ahkeria koulunpenkin kuluttajia molemmat, saimme ehtoja, jäimme luokalle. Sirkalla ei ole huonoja muistoja koulusta, hän soitti viulua koulun orkesterissa ja kävi hevostalleilla, minä lorvailin kahviloissa ja osallistuin koulun kirjallisuuskerhon toimintaan mutta en uskaltanut avata suutani kerhon kokouksissa, kun siellä puhuttiin fiksuja juttuja sivullisen ongelmista , äänessä Seppo Heikinheimo ja Valdemar Melanko, joka oli monilahjakkuus, soitti pianoakin kuin Rahmaninov.

Kutantajan glögeillä tapaa tietysti kustannustoimittajansa, joka kysyy tuleeko kirjaa syksyksi. Se pitäisi tietää nyt. Siinä sitä kirjailija kiemurtelee sanoo että öh ja äh, kun se romaani meni jumiin ja rupesin kirjoittamaan muistelmia, mutta muistelmatkin ovat menossa jumiin, kun en tiedä voiko ihmisistä kirjoittaa heidän oikeilla nimillään, jos vaikka joku väittää, että väärin muistettu ja nostaa kunnianloukkausjutun. Kuolleista on helpompi kirjoittaa, ne eivät rupea rähäköimään. Mutta mitä tehdä elävien kanssa? Jos vaikka alkavat syyttää, että olen ryöstänyt heidän elämäntarinansa ( joka on kietoutunut omaan elämäntarinaani)? Kemppinen tosin sanoo: Eurooppalainen oikeus ei tunne yksinoikeutta "elämäntarinaan".

Työnpakoilua

Lisäys 2.2. Uuden bloggerin kumallisuuksia. Sen jälkeen "upgradasin" uuteen Bloggeriin ja uudistin blogin ulkoasun, RSS- ja Atom- lukijat eivät ole noteeraneet tätä postausta. Blogilistalta ilmoittaa "Latausvirhe", ja minä räävin päätäni. Lisäsin sivulle FeedBrunnerin. En vielä tiedä auttaako asiaa.


Löysin hyödyllisen sivuston Dummies Guide to Blogger ( beta). Siellä oli ohje miten kuva liitetään blogin otsikkoon. Otin viime sunnuntaina kuvan Uutelan rannan jäälautoista jotka vingahtelivat, kun niiden reunat hankasivat toisiaan vasten, ja liitin kuvan blogin otsikkoon. Kuvien liittäminen on helppoa. Mutta en vielä tiedä miten äänen saa liitettyä kuvaan. Olkoon toistaiseksi. Koko päivä on kulunut hyödyttömästi , kun olen palauttanut kadonneita linkkejä blogiin. Se on työnpakoilua. Siinä hommassa olen lahjakas.

Tänään tuli uusi Parnasso, josta luin ensimmäinen Sofi Oksasen artikkelin Mielessä paistava aurinko. Oksanen pohtii miksi on niin vaikeata tehdä tiliä suhteesta neuvostokommunismin aikaan. Hän esittää hyviä kysymyksiä. Minulle suhde Neuvostoliittoon on lapsesta lähtien ollut emotionaalisesti latautunut, mikä johtuu inkeriläisistä sukujuurista.

Kustannustoimittajat ovat tulleet ulos marginaaleista kirjoittaa ( ironisesti) M. Vilkastus Parnasson kolumnissa. He eivät hänen mukaansa kaihda enää julkisuutta. " Taiteilijamyytti on passé tätä päivää on kirjallinen tuottajahype... Kirjailija saa rauhassa piipittää, että kyllä minä silti kirjoitin tämän ihan itse ja omasta päästä. Moiselle lapsuudennarsismille hymyilevät kohta kirjallisuusmatinean harmaat täditkin."

Olen löytänyt Blogilistastalta vain yhden kustannustoimittajan blogin. Se on Sivuikkuna. Eilisessä postauksessa hän kirjoittaa käsikirjoituksista löytämistään skifikliseistä. Samaa harmaata aherrusta kustannustoimittajan kuin kirjailijankin työ.

Koulussa on tylsää

Poikkilaakson peruskoulun valituskuoro kertoo mikä lapsia pännii nykyään. Aikuisten valituskuoro löytyy täältä.

Luokkakokous

Kuvassa Munkkinimen yhteiskoulun historian luokka. Noissa Ilmari Tapiovaaran suunnittelemissa tuoleissa ja pulpeteissa olen kuluttanut kymmenen vuotta elämästäni. Historian luokka sijaitsee nykyään voimistelusalissa, jossa rääkättiin kömpelöitä oppilaita kuten minua, ja pidettiin teinihippoja. Käyttääkö kukaan enää sellaista sanaa? Elvis ja Paul Anka olivat sen ajan suursuosikkeja, jiveä tanssittiin ja teinitytöt kirkuivat äänensä käheiksi kun viime Linnanmäellä.

Voimistelusalin lattia, ikkunat ja tiiliseinä ovat perua vanhoilta ajoilta. Seinä oli minusta kuin vankilan seinä. Kuuluin luokan ”rupusakkiin,” eli niihin jotka istuivat jälki-istunnoissa, saivat ehtoja ja käytöksenalennuksia ja jäivät luokalle. En ollut ainoa. Luokkakokouksessa joku muisteli, että yhtenäkin keväänä luokalle luokalle jätettiin kahdeksan ja ehtoja sai neljätoista.

Historian luokan seinällä oli sulassa sovussa Freudin ja Stalinin kuvat. Ei sellainen olisi käynyt päinsä minun aikanani. Jos joku olisi esitellyt koulussa viereistä Freudin kuvaa, hän olisi saanut jälki-istuntoa tai pärstäkertoimesta riippuen käytöksen alennuksen pornografisen kuvan tuimisesta kouluun. Se oli tekopyhyyden aikaa. Jotkut sanovat sitä myös viattomuuden ajaksi.

Vanhojen pulpettien kansissa oli riipustuksia eri vuosikymmeniltä. Yhteen pulpettiin oli riipustettu sana: vittu. Sen täytyy olla peräisin myöhemmiltä ajoilta. Kukaan ei olisi uskaltanut 50-luvulla kaivertaa sellaista sanaa pulpettiin. Koko luokka olisi silloin joutunut istumaan koulun jälkeen niin kauan kunnes syyllinen olisi ilmoittautunut. Hän olisi saanut kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen.

Luokkakokous oli eilisiltana, nyt on pää kipeä, kun tuli juotua liikaa punaviiniä, muuten ilta oli terapeuttinen. ”Rupusakki” oli pärjännyt hyvin elämässä vastoin opettajien odotuksia. ” Te ette kelpaa muuhun kuin ojaa kaivamaan,” oli eräskin opettaja ennustanut luokan edessä. Opettajat eivät olleet kovin kannustavia siihen aikaan. Minulle käsityön opettaja antoi vitosen, kun olin kutonut hienon sukansuun vanhan karjalaisen mallin mukaan. Hän sanoi: ”Äitisi on kutonut sen.” Eräs luokkatoverini oli päntännyt kasvitenttiä varten päähänsä kasvien latinalaiset nimet ja osasi ne kuin vettä vain, mutta sai tentistä seiskan. Pärstäkerroin ja vanhempien sosiaalinen status ratkaisi. Tuo luokkatovereni painostettiin eroamaan keskikoulun viidenneltä luokalta ( nyk. yläasteen viimeinen luokka), hän siirtyi toiseen kouluun ja menestyi hyvin. Aika moni lopetti viidenneltä luokalta, joko painostuksen tuloksena tai omasta ja päätöksestä. Painostetut olivat enimmäkseen poikia, omasta ( tai vanhempien) päätöksestä eronneet tyttöjä. Tyttöjen kolutusta ei siihen aikaan pidetty kovin tärkeänä asiana, koska ” ne menevät kumminkin naimisiin,” kuten joku isä sanoi.

En todellakaan ollut ainoa jota jotkut opettajat kiusasivat ja nöyryyttivät. Oppilaiden keskinäistä koulukiusaamista oli vähemmän Samat opettajat kiusasivat muitakin luokkatovereitani. Osat ovat vaihtuneet, lehtijuttujen mukaan nykyään oppilaat kiusaavat opettajia niin että nämä pelkäävät. 50-luvulla oli toisinpäin, oppilaat pelkäsivät opettajia, jotka nöyryyttivät ja kohtelivat epäoikeudenmukaisesti heitä. Onneksi kaikki opettajat eivät olleet samanlaisia.

Sain käydä Munkkiniemen yhteiskoulua ylioppilaaksi asti eikä minua painostettu eroamaan koska koulun rehtori Jussi Saukkonen oli jossakin opettajan kokouksessa , jossa käsiteltiin V A luokan oppilasasioita, puolustanut minua, kun jotkut opettajat olivat sitä mieltä, että Konkasta pitää päästä eroon,. Jussi oli sanonut, että se pärjää ylioppilaskirjoituksissa, se osaa kirjoittaa. Hän oli historianopettajani ( ja Kokoomuksen puheenjohtaja ja opetusministeri) ja minä olin kapinallinen niihin aikoihin. En muista mitä sanoin tai tein yhdellä historiantunnilla, muttamusitan miten hänen niskansa paisui ja muuttui punaiseksi ja sitten hän karjaisi: ”Konkka ulos luokasta.” Minulla on sellainen muistikuva, että 15-vuotiaana olisin viettänyt suuren osan tunneista koulunkäytävässä ja istunut joka lauantai-ilta jälki-istunnossa. Olin varmaankin todella kiusallinen oppilas.

Seppo Heikinheimo on kertonut Mätämunan muistelmissa millaista oli hänen aikanaan Munkkiniemen yhteiskoulussa. Hän luettelee kirjassaan koko joukon kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajia, joita siitä koulusta tuli, taiteilijoita ja kirjailijoita, joukossa kaksi Finlandistia. Heikinheimo oli koulun ensimmäinen kuuden laudaturin ylioppilas. Hänelle kävi huonosti, hän teki itsemurhan. Samoin kävi meidän luokan priimukselle. Elämästä selviää helpommin lävitse, kun kukaan ei odota mitään. ” Rupusakkiin” kuulunut ystäväni totesi eilisiltana, että koulu kasvatti sisua ja halua näyttää, että kyllä minä pärjään vaikka opettajat eivät antaneet mitään toivoa.

En ole ainoa joka näkee vieläkin unia siitä että harhailee Munkkiniemen yhteiskoulun käytävillä, ei löydä luokkaa eikä pärjää ylioppilaskirjoituksissa, kunnes unessa havahtuu siihen ajatukseen, että on jo päässyt ylioppilaaksi. Sitä asiaa enää tarvitse stressata.

Maasta se pienikin ponnistaa

Edit 27.01. Tämä ei ole haamupäivitys. Lisäys lopussa, se liittyy Hannu Luntialan tekstariromaaniin.


Valokuvatorstain tämän viikon aihe on ponnistus. En voi linkittää kuvaa, koska sääntöjen mukaan muiden ottamia kuvia ei saa lähettää Valokuvatorstaihin. En tiedä kuka kuvan on ottanut , mutta tiedän että siinä olen minä viisivuotiaana hyppäämässä pahan paikan ylitse. Sen jälkeen elämä onkin ollut ponnistamista yhä korkeampien rimojen ylitse. Päässä rupesi kesken kaiken soimaan laulu "Tää on viimeinen taisto." Pitäisi saada tuhannesta sirpaleesta kirja kasaan tämän kevään aikana.

Satakunnan Kansan ( nyt päässä soi sanat: tyynnä kyntää aurallansa maata isien) Blogiskoopissa annetaan ohjeita:
1. Jos sinulla ei ole asiaa, ole hiljaa.
2. Älä jaarittelle. ... ja niin edelleen
Ohjeet koskevat blogia pitäviä kansanedustajaehdokkaita. Eivät minua.

Minulla on asiaa: olen päivittänyt oikean sivupalkin linkkilistaa ja tehnyt sinne Ostarin helmen innoittamana uuden kategorian, jonka nimi on Kaupunkulttuuria.

Seppälässä keskustellaan maailman ensimmäisestä tekstariromaanista*, Räsäsellä nykytaiteen tyhjyydestä ja Käymälässä on käyty....lukekaa itse missä. Älkää unohtako myöskään näitä:
Dionysoksen kevät
Herra Nutz
S.Liuhto - Avoin valehdeltu elämäni
Timbuktu
127.0.0.1

Ne kaikki ovat kirjallisia blogeja. Ja lopuksi linkki minun kaupunkikulttuuritutkimuksiini:

Roskikset

Ne ovat Luxemburgissa.

*Lisäys 1. Totta kai maailman ensimmäisen tekstariromaanin piti ilmestyä Suomessa, eikös tekstaritkin keksitty täällä?

Lisäys 2. Blogilista väittää, että haamupäivityksiä on ollut jatkuvasti 26.1.2007 klo 21:25 lähtien. Oiskohan haamuja sittenkin olemassa, kun en ole klo 21.15 jälkeen tehnyt blogille mitään eikä kukaan ole käynyt kommentoimassa? Joku hyväntahtoinen haamu haluaa että blogin tilastoissa näkyy paljon lukijoita? Mutta se on pelkkää tilastoharhaa.