Freudin salarakkaus

Freud puhuttaa yhä. Tuolla alempana on keskustelua Freudin koirasuhteesta.

Jouluaattona The New York Times julkaisi artikkelin Freudin salaisesta suhteesta kälyynsä Minna Barnaysiin. Suhteen todistuskappale on seuraava:

Kuvassa on ote sveitsiläisen majatalon rekisterikirjasta. Elokuun 13. päivä vuonna 1898 Freud (42 v.) ja Minna ( 33 v.) viettivät yön huoneessa n:o 11 ( nykyään huone n:o 24, katso The New York Timesin kuvaa). Rekisterikirjassa lukee Freudin käsialalla: "Dr. Sign Freud u frau" eli suomeksi tri Sign Freud ja rouva. Eräs lehden lukija on jo ehtinyt lähettää vastineen, jossa hän sanoo ettei rekisterikirjan ote merkitse mitään, koska Euroopassa kaikkia yli kolmekymppisiä naisia tituleerataan rouviksi. Alla kuva Freudin salarakkaasta.

Miksi Freudin mahdollinen suhde kuohuttaa mieliä yhä? Ei kai se niin tavatonta ole että mies tuntee vetoa vaimonsa nuorempaan sisareen, kun avioliitto on alkanut hyytyä arkirutiineiksi? Oikeaoppisten freudilaiselämänkertureiden mukaan hän oli puhdas kuin pulmunen. Hänen elämässään oli vain yksi nainen - vaimo Martha. Ja suhde Minnaan pelkkää Jungin panettelua. Jung itse oli kova naisten mies. Kun Freud kritisoi häntä ankarasti suhteesta naispotilaaseen Sabina Spielreiniin, josta tuli myöhemmin psykoanalyytikko, Jung päästi liikkeelle huhin, että Minna olisi kertonut hänelle intiimistä suhteestaan Freudiin ja abortista jonka oli joutunut tekemään. Freudilaiset tulkitsevat sen johtuneen sekä kateudesta jota Jung tunsi Freudioa kohtaan että syyllisyydestä sekavien naissuhteidensa takia.

Minua asia kiinnostaa sikäli, että lakkasin olemasta jungilainen, kun luin hänen monista naissuhteistaan. Mutta freudilainen en lakkaa olemasta, vaikka hänellä olisi ollutkin suhde kälynsä kanssa.

Jouluylläri

Se löytyi omenatortusta, jonka ostin Auchanin supermarketista. Se kalahti hampaaseen, kun puraisin palan torttua. Olin lukenut marketissa tortun tuoteselosteen, jossa ei sanottu mitään yllätyksestä. Tämän näköinen se oli:

Se on kolmen sentin mittainen Le chat botte eli Saapasjalkakissa. En usko että se oli joutunut omentorttuun vahingossa.

Hirtettyjä joulupukkeja ynnä muuta

Luxemburgin joulupukeilla ei ole helppoa. Niiden pitää kiivetä seiniä pitkin viemään lahjoja kilteille lapsille. Jouluaattona kuvasin joulupukin töissä. Takaapäin se näyttää aika reippaalta ollakseen valkopartainen vanhus. Jotkut joulupukit näyttävät siltä kuin ne olisi hirtetty talon seinustalle. Luxemburgilaisilla on - mieten sen nyt sanoisi hienotunteisesti - hieman makaaberi huumorintaju.

En ole voinut siirtää kaikki näkemiäni kiipeilijäpukkeja webkansioon,( jonka osoite on alla, klikkaa sanaa "joulupukit", voit katsella kuvia isokoikoisina diaesityksenä)), kun en ole saanut oman tietokoneen kautta yhteyttä nettiin sen jälkeen kun poika perheineen lähti joulua viettämään Atlantin tuolle puolen. Jollakin konstilla hän sai yhteyden toiminaan. Tietokoneiden logiikka on miehistä lajia.

Käytän nyt pojan tietokonetta. Se on ranskankielinen, ja toisinaan minulla on koneella on pieniä kommunikaatio-ongelmia. Tänään kone väitti, että verkkokaapeli ei ole yhdistetty, etsin vikaa tietokoneesta, koska olin omasta mielestäni yhdistänyt kaapelin oikein, ja vasta illalla tajusin että se oli oikeassa: laajakaistareitittimen johto oli irti seinästä. Järkevät ihmiset aloittavat vianetsimisen tarkistamalla että kaikki piuhat ovat paikoillaan.

Mielipide: on se niin väärin, että YLE lopettaa Radio Peilin lähetykset. Ei kaikilla ulkosuomaisilla ole laajakaistayhteyttä ja tietokonetta, jonka kautta voisivat kuunnella Radio Peilistä Suomen tapahtumia. Ne alkavat kummasti kiinnostaa kun on pitempään Suomesta pois. YLE perustelee lyhytaaltolähetyksien lopettamista sillä että ne ovat liian kalliita. Oliskohan noin? Jospa taustalla onkin se ajatus, että kun ulkosuomalaiset eivät maksa veroja Suomeen, niin miksi heitä pitäisi palvella julkisin varoin maksetulla radiolähetyksellä.

Joulupukit

Aatonaattona

Iloista joulua kaikille lukijoille.

Jälkisanat: Tunnustan että inhoan joulua. Onneksi se on kohta ohi. Ensimmäisen kerran yritin kapinoida perhejoulua vastaan 15-vuotiaana. Vietin aattoa kavereiden kanssa, ja siitähän nousi myrsky kotona. Isä rähisi ja äiti oli surullinen, vaikka tulin kotiin ihan ihmisten ajoissa. Aikuisena olen viettänyt monet joulut ulkomailla Euroopassa ja aina joku on ruvennut säälimään yksinäisyyttäni ja kutsunut minut yhteiseen joulunviettoon. Miksi hemmetissä ihminen ei saisi olla jouluna yksin? Tai kissan ja koiran kanssa. Pitäisikö paeta paeta johonkin arabimaahan, ruveta muslimiksi tai buddahalaiseksi. Mutta kai heilläkin on nykyään jokin joulua vastaava kulutusjuhla. Buddhalaisuuden huono puoli on se että täytyy syntyä ja kuolla monta kertaa. Kristittynä tarvitsee kuolla vain kerran, mutta joulua täytyy viettää joka vuosi. Ja muslimina pitää viettää ramadania ja käydä Mekassa pyhiinvaellusmatkalla, että pääsisi taivaaseen. Mitenkähän musliminaisten pyhiinvaellusten laita on? Pääsevatkö he edes Mekkaan saati sitten taivaaseen?

Kävin tänään joulumarkikinoilla Place des Armesilla. Karuselli pyöri, musiikki soi, kuumaa glögiä oli tarjolla ja kaikenlaistsa kamaa myytiin. En ostanut mitään. Ajoin bussilla ruokaostoksille supermarket Auchanin. Siellä sai maistella viinejä ennen ostopäätöksen tekoa. Koskahan Alkossa?

Klikkaa isommaksi, niin näet kamat tarkemmin.
Taustalla lasten joulujuna.

Koiravahtina Luxemburgissa

Kuvassa Rue des Sources ( Lähteiden katu) jota pitkin kävelytän Totti-koiraa joka päivä kolme kertaa. Totti mesettää kavereilleen jokaisen portinpielen ja lyhtypylvään kohdalla. Se menee hämilleen, jos sen vie reitille jossa ei ole sen tuttuja mesetyskavereita. Koiranomistajat elävät varmaankin satavuotiaiksi, kun joutuvat ulkoilemaan reippaasti kolme kertaa päivässä. Toista on kissanomistajilla, he voivat löhöillä kaiket päivät rauhassa kotona.

Näin tässä yhtenä päivänä kävelylenkillä tontun itse teossa. Otin kuvan todisteeksi kaikille epäuskoisille lapsille. Kyllä tontut kurkistelevat ikkunoista ainakin täällä Luxemburgissa

Kävin eilen Luxemburgin Eurooppa-koulussa kertomassa millaista on kirjailijan työ. Yläasteen ekaluokkalaiset ovat ilahduttavan aktiivisia lukijoita. He kysyivät paljon hyviä kysymyksiä. Minua ennen heidän kirjailijavieraanaan on käynyt Mari Mörö. Opettaja kertoi, että oppilailla on krooninen suomenkielisten kirjojen puute, koska lukuinto on niin suuri. Valitettavasti lukuinto oli kadonnut abiluokalta, jolle myös kävin puhumassa. Keskustelku ei ollut ollenkaan niin vilkasta kuin yläasteella, jossa kysymyksiä olisi riittänyt toisellekin tunnille.

Mainostanpa tässsä yhteydessä Teos-kustantamoa, vaikkei se olekaan oma kustantaja. Se teki kulttuuriteon ja lahjoitti Eurooppa-koulun suomenkieliselle kirjastolle merkittävän summan rahaa, että kirjastoon saataisiin lisää suomenkielistä kirjallisuutta. Opettajat viettivät kesälomaa Helsingin antikvariaateissa etsimässä loppuunmyytyjä klassikkokirjoja. Rahasumma ( jota en kerro tässä jos se vaikka on liikesalaisuus) meni hyvään tarpeeseen.

Tietoisku: Eurooppa-koulu on pienen kaupungin kokoinen, siellä on 3600 oppilasta kaikista EU:n maista. Kuvasin Eurooppa-koulun lehmän, jonka luona alaluokkalaisten vanhemmat odottavat lapsia koulusta. Minäkin olen seissyt tuon lehmän luona erinäisiä kertoja odottamassa Alisaa, Jyryä ja Jeremiä.

Koirana olemisen vaikeus

Olen lähdössä Luxemburgiin koiravahdiksi. Kiintoisa pesti. Koska en ole ennen ollut koiravahtina eikä minulla ei ole kovin paljon kokemusta koirista, ostin tänään Roger Grenierin kirjan Koirana olemisen vaikeus. Se ei anna käytännön koiranhoito-ohjeita, mutta pikasilmäyksellä se näyttää olevan viehättävä opas kirjallisuuden välittämään koirakuvaan. Grenier tosin väittää, että ” moni kirjailija on liian narsisti antaakseen eläimen koskettaa itseään,” mutta toisaalla hän sanoo, ettei Baudelaire löytänyt Belgiasta mitään muuta hyvää kuin koirat. Saa nähdä löydänkö minä Luxemburgista muuta hyvää kuin yllä olevassa kuvassa olevan Totin. Jos ehdin ja saan nettiyhteyden toimimaan, lähetän blogiin raportteja koiravahdin elämästä.

Kiinnostava blogi

Maahanmuuttaja

Blogia kirjoittaa Petroskoista Suomeen muuttanut kirjailija Arvi Perttu. Hänen bloginsa ei ole vielä blogilistalla. ( Ei siellä sivumennen sanoen ole kuin yksi maahanmuuttajan blogi. Ulkosuomalaiset ovat ahkerampia bloggaajia kuin maahanmuuttajat). Perttu on pohtii maahanmuuttajan osaa seuraavasti:

Maahanmuuttajat eivät pysty vaikuttamaan suomalaiseen kulttuuriin subjektina, he ovat aina objekteja. Matti Röngän dekkarissa sympaattinen paluumuuttaja Viktor Kärppä seikkailee lopulta rynnäkkökivääri kainalossa. Romaani on hauska ja vauhdikas, mutta inkeriläinen Kärppä on siinä vain kliseinen kuva venäläisestä Suomessa.
Eivätkö maahanmuuttajat halua kertoa elämästään itse vai eivätkö heidän tarinansa kelpaa? En tarkoita tässä muistelmia, tutkimuksia ja elämäkertoja. Kaipaan romaaneja, novelleja, runoja, elokuvia. Fiktiivisiä mutta realistisia tarinoita meistä, venäläisistä, inkeriläisistä, virolaisista, somaleista. Ehkeivät ne ole tarpeeksi viihteellisiä.
Suomessa viihteen kysyntä on suurempi kuin tarjonta. Suomalaiset kustantajat julkaisevat mieluummin lähihistoriallista romantiikkaa ja toimintaa. Maahanmuuttajien on ehkä vaikea kirjoittaa sellaista, heidän elämänsä kun on täynnä ahdistusta ja huonopalkkaista työtä. Siitä on seikkailu ja komedia kaukana.

Perttu kirjoittaa merkinnässä Sananvapauden kaaria millaista oli tulevan kirjailijan nuoruus Petroskoissa. Merkintä päättyy hieman pessimistisesti:

Nyt vepsäläinen runoilijamme on kuollut, näytelmäkirjailija vaikenee edelleenkin ja minä asun maanpetturina Suomessa. Glasnostin aika livahti ohitsemme kuin väliaikainen ja satunnainen sivujuoni.

Anna Politkovskajan murhapäivänä olin Venäjällä. Televisiossa ja radiossa ei kerrottu mitään, sanomalehtiä en sinä päivänä ehtinyt nähdä. Seuraavana päivänä palasin Suomeen ja vasta täällä sain tietää järkyttävän uutisen. Soittelin heti kavereilleni Petroskoihin. Moni sai kuulla tapahtuneesta vasta minulta. Kukaan ei halunnut kommentoida. Tunnelma oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun ajatuskaarien esittämisestä julkisella paikalla sai vuoden linnatuomion, riippuen tietenkin paikasta.