Nurkkaikonit

Valokuvatorstain 18. haaste on: viesti, merkki, logo, ikoni. Kuvassa on Jumalanäiti Diana Arkhipova, Eksyneiden sielujen etsijä, jonka muistopäivä on 5.2. ( minun syntymäpäiväni). Tyypiltään ikoni on Hellyyden Jumalanäiti-ikoni. Ikonin kerrotaan saaneen aikaan lukuisia ihmeitä 1700-luvulta lähtien, ikonin edessä rukoilleet ovat saaneet avun sairauksiinsa ja elämänsä hätään. Minä sain ikonin kopion syntymäpäivälahjaksi lapsuudenystävältäni vuosia sitten. En ole vielä kokeillut onko kopiolla sama ihmeitä tekevä vaikutus kuin alkuperäisellä ikonilla.

Tämä on Kasimir Malevitšin Musta neliö, jonka kaappasin Kulttuurinavigaattorin blogista.

”Mustasta neliöstä on tullut lähes satavuotisen olemassaolonsa aikana nykytaiteen nurkkaikoni ja modernismin ehkä parhaiten myyvä merkkituote. Se on yhä kiinteä osa modernismiin liittyvä kulttia tai fetissiä. Me menemme sen luokse samalla tavalla kuin lähestymme Milon Venusta osana Antiikin Kreikkaa tai Mona Lisaa osana renessanssia tai Monetin maalauksia osana impressionismia. Selittämisen vimmassa "Neliöstä" on yritetty veistää tarinoita jotka ovat vaihdelleet geometriasta mystiikkaan,” Kulttuurinavigaattori kirjoittaa. ”Mikä on Mustan neliön viesti tälle päivälle?” hän kysyy. Kannattaa lukea.

Vielä yksi sitaatti Kulttuurinavigaattorilta, työohje:

”Voisi toivoa, että Kasimir Malevitšin tavoin jokainen kävisi elämänsä aikana läpi ainakin kerran jonkin perusteellisen pelkistämisprosessin. Työstää tekstiä, muotoa, ääntä, liikesarjaa tai mitä tahansa materiaalia niin pitkälle, että vain olennaisin tulee esille. Sellaisen prosessin läpikäynti voisi olla varsin terapeuttista ja siitä voisi oppia jotain. Muun muassa minimalistit, muotoilijat, säveltäjät, näyttelijät, kirjoittajat ja urheilijat ovat tehneet vastaavanlaisia pelkistämisiä. ”

Kaupunkikuvia

Metron uusi ilme

Tämännäköiseksi oli muuttunut metrojunan oranssinpunainen seinä, kun tänään lähdin kaupungille. Kun nousin metrosta Kampin uudessa kauppakeskuksessa, siellä jollakin oli pyykkipäivä. Harvinainen näky Helsingin keskustassa.

Kun muutin Aurinkolahden taiteilijataloon, naapuritalojen asukkaat paheksuivat kun meidän talon parveekkeilla kuivatettiin pyykkiä. "Kuin Napolissa," he sanoivat. Saapa nähdä kuinka pian "Veronmaksaja" paheksuu, sitä että Kampin kauppakeskuksen asukkaat kuivattavat pyykkejä parvekkeella. "Veronmaksaja" on nimimerkki , jolla on hyvin konservatiiviset mielipiteet, ja joka on kautta vuosikymmenien paheksunut kaikkea mahdollista lehtien yleisönosastoilla. Nykyään hän paheksuu Uutislehti 100:n tekstiviestipalstalla. Sitä lehteä luen metrossa.

Tänään sain kirjastosta viikko sitten tilaamani Mihail Bergin kirjan Kirje presidentille. Kun minua lapsena haukuttiin lapsena ryssäksi, niin minuahan kiinnostaa kaikki mitä Venäjästä kirjoitetaan, ja varsinkin mitä toisinajattelijat siitä maasta kirjoittavat. Mihail Berg on toisinajettelija. Hänestä oli Tomi Ervamaa kirjoittanut Hesarin sunnuntaisivujen pääjutun Putinin valtaa vastaan.

Metromatkalla aloitin Bergin kirjan. Hän kirjoittaa kirjansa alussa asiasta josta nimimerkki "Veronmaksaja" kirjoittaa usein tekstiviestipalstalla, nimittäin nuorison huliganismista. Näin analysoi Berg ilmiötä:

"Jo neuvostoaikoina sosiologit, pyskologit ja kolumnistit pohtivat alaikäisten huliganismin ongelmaa: alaikäiset kiskoivat kuulokkeet puhelinkopeista, virtsasivat talojen rappuihin ja turmelivat hissit, piirtelivät julisteisiin ja roskasivat mielenosoituksellisesti julkisia paikkoja. Kyllä, tämä oli tiestysti niiden sosiaalisesti hiipuvien kerrostumien protesti, jotka eivät kestäneet kilpailua eivätkä kätkeneet vihamielisyyttään voittajia kohtaan. Mutta samalla se epäilemättä oli epäluottamuksen ilmaus vierasta kohtaan sellaisenaan - sitä mikä alkaa henkilökohtaisen alueen rajalta ja koetaan tarpeettomaksi. Puhelinkopithan ovat, kuten tiet ja paljon kärsineet postilaatikotkin, kommunikaatiovälineitä, ja juuri kommunikaation hylkää se eristäytymisen kulttuuri, joka ei ole pystynyt sopeutumaan kaupunkilaiseen omaan ja vieraan symbioosiin." (Suom. Jukka Mallinen).

Mutta eivät vain nuoret syyllisty huliganismiin, vaan myös vanhat. Berg jatkaa: " ... eräs tuttavani tapasi yläkerran huoneiston iäkkään naapurin virtsaamasta heidän yhteisen porraskäytävänsä oveen. Tämä on normi. "

Suomalaiset ja venäläiset miehet eivät taida erota kovin paljon toisistaan. Syyllistyvät samanlaisiin törkeyksiin humalapäissään. Tänään näin metroasemalla miehen joka ei enää ollut kovin nuori, virtsaamassa metroasemalla raiteille. Kun asuin aikoinaan Lönnrotinkadulla, joku kusi vauvanvaunuihin joita säilytin porraskäytävässä., ja talon pihalle johtava porttikonki löyhkäsi aina vahvasti ammoniakilta. Hm, vihaavatko suomalaiset venäläisiä sen takia että ovat heidän kaltaisiaan? Eivät oikein osaa elää kaupungissa kun ovat maalaisia juuriltaan? Tällaista tuli mieleen metrossa Bergiä lukiessani. En ehtinyt sivua 19 pitemmälle, kun olin jo perillä Kampissa. Nyt täytyy jatkaa Bergin lukemista. Palaan asiaan vielä, ehkä.

PS. maanatai-iltana klo 23.28.

Bloggerin spamin estorobotti on yllättäen havainnut, että Sanat- blogi on sisällöltään pelkkää spamia, jotenka en lukuisista yityksistäni huolimatta ole pystynyt lähettämään tätä postausta eteenpäin

Lähetin äsken Bloggeriin kyselyn, saa nähdä milloin siellä selviää että, että olen vakavasti otettava kirjoittaja enkä spamin lähettäjä. Vai olisiko niin että sekä Mihail Berg että Putin ovat jollakin Bloggerin hämäräperäisellä spammilistalla.

Torniolaistyttöjen rakkaus

Päivän sitaatti

”Romaani ei ole kilparatsu jonka tehtävä olisi voittaa, eikä se ole historiateos jonka tehtävä olisi tuoda esiin uusia faktoja.” Jarmo Papinniemi. Parnasso-blogi.

Runoratsu, jonka selkään runoilija on sidottu.? Tosiasiassa kuvan alaston mies on Mazeppa, josta Puškin kirjoitti runoelman. Mazeppa oli kasakkapäällikkö, joka liittoutui Kaarle XII:n kanssa Pultavassa. Puškinin runoelmassa hän on petturivanhus, joka rakastui kummityttäreensä – ”hävytön ukko riettauttaan unohti ihmisten tavat”, kuten P. kirjoittaa.

Hän haki aiheensa historiasta, kuten Kjell Westö ja Jari Tervo, joiden tämänsyksyisiä romaaneja Parnasso-blogissa sivutaan.

Minua kiinnostaa historiassa alaviitteet, eivät suuret kansalliset teemat ja merkkihenkilöt. Muutama päivä sitten kuuntelin Eino Leino Seuran tilaisuudessa Jyrki Siukosta, joka kertoi kirjastaan Mies palavassa hatussa. Hän mainitsi ohimennen kaksi torniolaistyttöä, jotka 1730- luvulla lähtivät rakkauden perään Pariisiin. Aika harvinaista tytöiltä siihen aikaan.

Kävin kirjastossa ottamassa selvää tyttöjen tarinasta. Yrjö Hirn kertoo kirjassaan Matkamiehiä ja tietäjiä heidän tarinansa. Ranskalainen geodeettinen retkikunta vietti talvikauden Torniossa – tytöt, Christine ja Elisabeth , rakastuivat hurmaaviin ranskalaismiehiin, jotka houkuttelivat heidät mukaansa. Siellä tytöille paljastui, että miehet olivat naimisissa Elibeth järkyttyi ranskalaismiehen petoksesta niin että menetit järkensä ja vietti loppuelämänsä luostarissa. Retkikunnan johtaja Maupertius kirjoitti Voltairelle ja pyysi avustua ” pohjolan harhaanjohdetuille tytöille. Voltaire lähetti 50 écuta ja liitti lahjoituksen mukaan pienen runon. Näin tytöt päätyivät alaviitteeksi Voltairen elämänkertaan. Maupertius itse taisi olla ihastunut Christineen, koska kirjoitti hänen innoittamaan runon:

J’ai perdu Christine dans neige;

Amour, voulous-tu m’éprouver? […]

Olen kadottanut Christinen lumeen/Rakkaus, haluatko koetella minua? […]

Christinen meni naimisiin ranskalaisen markiisin kanssa, mutta avioliitto oli onneton. Markiisi nosti oikeusjutun häntä vastaan, syy oli aviorikos. Tyttöjen tarinasta saisi aiheen romaaniin. Dostojevskia tai Turgenevia heidän kohtalonsa olisi varmaan kiinnostanut. Mutta Suomessa arvokkaat mieskirjailijat eivät voisi kirjoittaa niin banaalista aiheesta kuin rakkaus.

Päivän sitaatti 2

”Jos naiset lakkaavat lukemasta, romaani kuolee” Ian McEwan The Guardianissa vuosi sitten. Hän kertoo kolumnissaan, että jakoi ilmaisia kirjoja poikansa kanssa jossain lontoolaisesessa puistossa. Kirjat kelpasivat naisille, mutta miehiä ei kiinnostanut:

“They frowned in suspicion, or distaste. When they were assured they would not have to part with their money, they still could not be persuaded. "Nah, nah. Not for me. Thanks mate, but no." Only one sensitive male soul was tempted.”

In our Times- lehdessä, jonka bongasin Now What-blogin kautta, Lakshmi Chaudry pohtii miksi naiset lukevat, mutta miehet eivät. Käykää lukemassa mitä hän kirjoittaa ”fiction gapista.”

Vanha uoma

Valokuvatorstain 16. teema: Uoma. (Klikkaa kuva isommaksi)

Vanha uoma on Rhodoksella, jonka Kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin ystävän kanssa kuusi viikkoa joulu-tammikuussa kahdeksan vuotta sitten. Saarella oli hiljaista siihen aikaan vuodesta, turisteja ei ollut, ja paikalliset asukkaat olivat ystävällisiä. Kumpikin aloitti saarella romaanin, ystävä sai romaaninsa valmiiksi myöhemmin, minun romaanini on edelleen keskeneräinen.

Luin saarella kreikkalaista mytologiaa. Matkapäiväkirjastani löytyi seuraava tarina, mutta ei merkintään lähteestä. Se oli ehkä Ovidiuksen Metamorfooseja.

Luomismyytti eli Kuinka maailma syntyi

Alussa oli kaaos. Se oli tyhjä kuin valkoinen seinä silmieni edessä. Sitten tyhjyydestä ilmestyi nainen. Hänen nimensä oli Euronyme. Se merkitsee Avaraa Vaeltajaa. Euronome halusi tanssia, mutta ei löytänyt tyhjyydestä mitään mihin olisi laskenut jalkansa. Hän jakoi tyhjyyden taivaaksi ja mereksi ja sitten hän alkoi tanssia meren aalloilla. Hän tanssi kohti etelää ja hänen tanssistaan syntyi tuuli. Hän etsi jotain mistä voisi aloittaa luomisen. Hän pyörähti ympäri ja näki Pohjoistuulen , johon hän tarttui. Pohjoistuulen nimi oli Borea. Hän alkoi hieroa Boreata käsillään.Hän hieroi ja hieroi, ja kas ihmettä, hän sai aikaan suuren käärmeen, jolle hän antoi nimen Ophion. Euronyme tanssi lämpimikseen, sillä pohjoistuuli oli kylmettänyt hänet. Hän tanssi yhä villimmin ja villimmin ja silloin himo syttyi Ophioniin. Se kietoutui hänen jäsentensä ympärille ja paruitui hänen kanssaan. Silloin Boreas hedelmöitti hänet.

Euronyme muuttui kyyhkyseksi. Hän keinui aalloilla ja ajan kuluttua synnytti suuren munan. Hän käski Ophiononin kietoutumaan munan ympärille seitsemän kertaa. Ophion kietoutui. Seitsemännellä kerralla muna halkeisi kahtia. Munasta tuli esiin Euronymen lapset: aurinko, kuu, tähdet, planeetat, maa ja sen puut, kasvit, joet, vuoret ja kaikki elolliset olennot. Euronyme ja Opheon tekivät kodin Parnassos-vuorelle, mutta siellä heille syntyi riita, kun Ophion väitti, että hän on luonut maailman. Euronyme löi mustelmille Ophionin pään, potkaisi tältä hampaan suusta ja ajoi hänet ikuisiksi ajoiksi maanalaiseen luolaan.

Vanhat tarinat kertovat että ensimmäinen ihminen olisi syntynyt Ophionin hampaasta ja että hänen nimensä olisi ollut Pelasgus. Toisten kertomuksen mukaan hän syntyi Arkadian mullasta. Hänen jälkeensä seurasi muutamia muita, jotka hän opetti rakentamaan yksinkertaisia majoja ja syömään tammenterhoja sekä ompelemaan siannahkaisia tunikoita.

Minä veikkaan, että ensimmäinen ihminen syntyi käärmeen hampaasta. Ja siitä pitäen ihmiset ovat puhuneet myrkyllisiä sanoja toisistaan, ja tehneet kaikenlaista pahaa. Ja
Euronymen ja Ophionin riidasta alkaen miehet ja naiset ovat aina riidelleet keskenään

Parisuhde

Parisuhde puutarhapöydällä

On ollut sen verran hyvä työvire, että en ole malttanut istua nettikoneen ääreen bloggaamaan ja lukemaan blogeja - äh inhoan blogi-sanaa ja kaikkia sen johdannaisia. Toinen sana jota inhoan, on parisuhde - varsinkin yhdistelmää: "toimiva parisuhde," joka mieleeni teknisen laitteen, esim. sähkövatkaimen.

Viime maanantaina avasin telkkarin, koska Voimalassa oli ohjelmatietojen mukaan aiheena rakkaus. Mutta mitä vielä - parisuhteesta siellä jauhettiin, kukaan ei puhunut rakkaudesta. Toinen juontajista sentään huomasi ohjelman loppupuolella, että

rakastaminen taitaa olla pelkkä sivujuonne. Parisuhteesta on turvallisempaa puhua kuin rakkaudesta, ei ainakaan häpäise itseään julkisesti.

Luen parhaillaan Eva Maria Korsisaaren väitöskirjaa miehen ja naisen välisestä etiikasta kirjallisuuden rakkauskuvauksissa. Väitöskirjan nimi on Tule, rakkaani! Luen epäsystemaattisesti, aloitin neljännestä luvusta joka käsittelee 1100-luvulla Oksitaniassa (Etelä-Ranskassa) eläneen naistrubaduurin Dian kreivittären rakkauslyriikkaa ja miten se eroaa samaan aikaan eläneiden miestrubaduurien rakkauskäsityksestä. Miehet kuvaavat kaukorakkautta ja ihannenaista joiden kanssa heillä ei ole rakkaussuhdetta. Rakkaus ei ole heidän runoissaan lihallista, vaan se on abstrakti idea. Miestrubaduurit ”rakastavat saadakseen kärsiä ja kärsivät voidakseen jalostua.” Naiset tuskailevat rakkauden tuomia murheita, mutta eivät pidä sydänsuruja jalostavina. he eivät rakasta kärsiäkseen ja jalostuakseen,” vaan saadakseen nauttia rakkauden tarjoamista iloista nyt, tässä.” ( s. 243). Dian kreivitär murehtii Olen ollut perin onneton –runon alussa että ei suonut ritarilleen lihallista rakkauttaan ja on ”kärsinyt siitä virheestä niin vuoteessa kuin vaatetettunakin.” Hän tahtoisi pidellä ritariaan yhden illan alastomaan käsivarsillaan ja olla hänen pieluksenaan Runon viimeisessä säkeistössä hän puhuttelee ritariaan:

Komea ystäväni, hurmaava ja hyvä
milloin sana teidät valtaani,
saan maata vieressänne illan
ja suoda lemmekkäitä suudelmia?
Tietäkää että tunnen suurta halua
pidellä teitä puolisoni sijaan,
kunhan vain lupaatte tehdä kaiken tahtoni mukaan.

Kiinnostava tuo viimeinen rivi, mutta en rupea kommentoimaan sitä nyt, en jaksa, kun olen koko päivän kirjoittanut.

Amerikkalaisen kustantajan lähettämiä linkkejä:

Kirjallinen yhteisöblogi: Now What - a collective blog by alternative prose writers & publishers
co-founded by lance olsen & ted pelton. Vaikuttaa kiinnostavalta.

Mitä anglosaksisessa maailmassa kirjoitetaan Hullun taivaasta.

The Guardian

Complete Review

Now What