perjantaina, kesäkuuta 23, 2006

Juhannusmuistoja

Vietän kolmatta juhannusta Juhannusruusunkujalla. Kaipaan Talin siirtolapuutarhan juhannusjuhlia: kokkoa, lavatansseja ja ystäviä joiden kanssa istuin kuuntelemassa kesän viimeisiä satakieliä puutarhamökin pihalla. Sitä enemmän on kaivattavaa, mitä vanhemmaksi tulee. Yhtenä juhannuksena noin sata vuotta sitten menin kihloihin. Etsin äsken kihlajaiskuvaa, mutta en löytänyt sitä. Sen sijaan löytyi muita juhannuskuvia. Alla oleva kuva on Sabbantai-juhlista, joita vietettiin Tataarinmaalla lähellä Kazania juhannuksena kuusitoista vuotta sitten. Osallistuin juhliin virolaisten kirjailijoiden kanssa. Kuvassa Arvo Valton ja minä odottamassa juhlien alkamista.

Seuraavana vuonna olin inkeriläisten juhannusjuhlissa Toksovassa lähellä Pietaria. Alla oleva kuva on Mannerheimin bunkkeri –nimisestä ravintolasta, jossa syötiin juhannusateria. Ravintola on Haapakankaalla, Pargalassa josta Kemppinen kirjoitti joku päivä sitten.

Kuusi vuotta sitten vietin juhannusta 107 eurooppalaisen kirjailijan kanssa Kaliningradissa. Kamera unohtui lähtökiireissä kotiin, eikä minulla ole kuvia kaliningradilaisten juhannusjuhlista . Kirjoitin matkapäiväkirjaan: ”Kansanjuhla Itämeren rannalla paikassa jonka nimeä en tiedä. Juhlalavan yläpuolella on keltainen kangas jossa lukee: JARMAKA NARDNOGO TVORSTESTVA. Lavalla tanssii tyttöjä turkoosinvärisissä mekoissa, Evelina Simakov laulaa venäläisiä kansanlauluja ja hänen jälkeensä joku mies puhuu mahtipontisesella äänellä. Mies lopettaa puheensa sanoihin: ”Slava Russia” ( ihan kun oltaisiin urheilukilpailussa) Entisen aikaan huudettiin puheen lopuksi ” Slava Stalin”. Onko mitään muuttunut? Vain sanat muuttuvat, mutta ei henki. Yleisö on enemmän tai vähemmän juovuksissa. Juhlakentän laidassa miehet tanssivat naisten vaatteissa ja maskeissa, heillä on huulipunaa ja topatut rinnat. ” Pojat pitävät hauskaa,” sanoi opas. Tämä on kuin Kesäyön unelmaa, Midsummer Night’s dream by Shakespeare. Ei oikein totta, mutta ei valettakaan. Ihmiset ovat ihan oikeasti mukana ja iloitsevat kuin lapset musiikista ja tanssista.”

Kuvassa on juhannusyö Länsi-Siperiasta, Nenetsiasta, jossa olin viisi vuotta sitten. Taustalla näkyy Ural. Siitä juhannuksesta olen kirjoittanut viime juhannuksena Kirjailijan päiväkirjassa. Nyt lähden rannoille pyöräilemään ja katsomaan kokkoja.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

sunnuntai, kesäkuuta 18, 2006

Harrastuksia


Tällaisen graffitin bongasin tänään Vuosaaren metroradan vierestä. Sen täytyy olla aivan tuore, koska en ole sitä aikaisemmin huomannut, vaikka pyöräilen joka päivä radanvartta viljelyspalstalle ja takaisin. Minun silmääni ja mieltäni ilahduttavat nämä nimettömät graffititaiteilijat, jotka pyyteettömästi, ilman taloudellista hyötyä, maalaavat ankeita betoniseiniä eläviksi. Se on kallis harrastus, spraymaalit maksavat ja sakot ovat hirmuiset, jos joutuu kiinni. Silti yllytän heitä jatkamaan. Saankohan minä nyt sakot, kun yllytän julkisesti rikokseen. En pystyisi maksamaan sakkoja, ei ole rahaa eikä ulosmitattavaa, paitsi muutama taulu. En tiedä millainen käytäntö nykyään on. Entiseen aikaan joutui vankilaan, jos ei pystynyt maksamaan sakkoja. Olen käynyt vankilassa kerran – nuorena esikoiskirjailijana Sörkassa. Tarkoitus oli puhua kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, mutta puhe kääntyi erotiikkaan ja yksinäisyyteen. Muistan, että minua hämmästytti, kun vankilassa olikin valoisaa, vaaleita seiniä ja huonekasveja ikkunoilla. Minun mielikuvani vankilasta olivat synkempiä.

Mansikat kukkivat palstalla. Ne kukkivat viime vuonnakin, mutta yhtään mansikkaa en saanut. Taisivat mennä parempiin suihin tai nokkiin. Minun harrastukseni on palstaviljely, en ehdi enkä malta blogata iltaisin., ja päivällä on muuta kirjoittamista. Tuli mieleen että bloggaajat ovat yhtä altruistisia kuin graffitien tekijät. Tuottavat iloa lukijalle, eivätkä kirjoita rahan takia. (Huom. tämä ei ole ironiaa.)

Harrastuskirjoittaminen on paljon hauskempaa kuin kirjoittaminen ansaintamielessä. Olen miettinyt harrastuskirjoittamista viime viikonloppuna vetämäni proosapajan jälkeen. Siihen osallistuneet harrastajakirjoittajat olivat käyneet kirjoittajakursseja Orivedellä, Palmeniassa ja kansalais- ja työväenopistoissa. He olivat kirjoittajina koulutetumpia kuin minä, joka ei ole käynyt yhtään kurssia. He osasivat kirjoittaa ja hallitsivat novellin kirjoittamisentekniikan ja –teorian, joita minä en hallitse. Joka kerta kun aloitan uuden kirjan, olen epävarma enkä tiedä tuleeko hommasta yhtään mitään, usein ei tulekaan. Totesin että proosapajassa, että en pysty opettamaan teille mitään, pikemminkin te voisitte opettaa minua. Annoin heille harjoituksen, jolla voi etsiä ja avata omaa ääntään. Hyödyllinen harjoitus, tein sen itsekin ja huomasin että olen kuin käheä varis, oma ääni on hukassa. Mutta oppilaani suoriutuivat harjoituksesta erinomaisesti. Rupesin miettimään, että pitäisiköhän hakea Oriveden kirjoittajaopistoon, mutta luultavasti minua huolittaisi sinne - edes opettajaksi.

Käsi, tassut ja raajat


Anja Konkka. Tyttö ja kissa ,1957


Valokuvatorstain viikon haaste on kädet, tassut ja raajat. Kuva on detalji äitini maalauksesta. Käsi on minun, tassut ja raajat ovat kissan, jonka nimi oli Poika. Eräs ystäväni löysi Pojan halkokellarista ja toi sen minulle. Se oli niin pieni, että se mahtui kämmenelleni. Syötin sitä nuken tuttipullolla. Siitä kasvoi komea kolli, jolla oli mahtava ääni.

tiistaina, kesäkuuta 13, 2006

Maailmankirjallisuutta Hyvinkäällä

Hyvinkää ei ole mikään turha paikka. Helen Schjerfbeck eli siellä vuosia ja Anna Ahmatova kävi kääntymässä. Ahmatova vietti kaksi viikkoa vuonna 1914 Hyvinkään keuhkotautiparantolassa ja kirjoitti siellä alla olevan runon, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola, ja säveltänyt Kaj Chydenius. Sävellyksen maailmanensiesitys oli toissapäivänä parantolan edustalla Ahmatovan syntymäpäivän kunniaksi.. Vanhan ajanlaskun mukaan hän syntyi 11.6. Sitten tuli vallankumous ja uusi ajanlasku, ja hänen syntymäpäivänsä siirtyi kaksitoista päivää myöhemmäksi eli kesäkuun 23:teen päivään.

Vieressä Nathan Altmanin maalama muotokuva Ahmatovasta vuonna 1914



Joka ilta saan häneltä kirjeen
kuin nuori morsian,
vastauksen kirjoitan
kun yö on langennut.

”Olen valkean kuoleman vieraana täällä
missä tie johtaa pimeään.
Älä kalleimpani tee koskaan pahaa
maan päällä yhdellekään.”

Suuri kirkas tähti seisoo
kahden puun rungon välissä.
Tyynesti se lupaa minulle,
että uneni käyvät toteen.


Parantolan ympärillä kasvoi mäntyjä. Katselin niiden runkoja ja mietin mahtoivatko olla samoja puita joiden, joiden välistä Ahmatova oli katsellut tähteä ja ajatellut runoilija Nikolai Nedebrovoa, jolta sai joka ilta kirjeen. Tilanne oli ristiriitainen, kun mustasukkainen Nikolai Gumlijov, myöskin runoilija, ja Ahmatovan aviomies ryntäsi Pietarista Hyvinkäälle ottamaan selvää, että mitä vaimolla on siellä menneillään.

Anna Ahmatova on 1900-luvun suuria maailmanluokan lyyrikoita, mutta venäläiset eivät osaa antaa hänelle vieläkään arvoa - hänhän oli vain nainen! Huomasin sen kuusi vuotta sitten, kun osallistuin opastetulle kaupunkikierrokselle, joka oli räätälöity kansainvälistä kirjailijaporukkaa varten. Nuori miespuolinen opas, joka puhui erinomaista englantia ja näytti intellektuellilta, esitteli taloja, joissa olivat asuneet Puškin, Gogol, Dostojesvki, Belyi, Jesenin, Blok ja keitä kaikkia heitä olikaan. Bussi ylitti Fotankan, ja ohitti talon jossa Ahmatova oli asunut. Opas pysyi vaiti. Kysyin häneltä, että kummalla rannalla Fotankaa se Anna Ahmatovan kotimuseo nyt onkaan (tiesin kyllä missä se oli, kun olin käynyt siellä). Opas sanoi: ”Suokaa minulle anteeksi, mutta en ole kiinnostunut runoudesta.” Jos olisin ilkeämpi ihminen, olisin kysynyt että eivätkö Puškin, Blok ja Jesenin sitten ole runoilijoita, mutta tyydyin vain sanomaan, että en anna sitä teille ikinä anteeksi. En unohda sitä opasta koskaan.

PS. Kaksi uutta runoilijan blogia Markus Jääskeläisen Markus Australiassa ja Karri Kokon konerunojen blogi Toisin sanoen.

Ahmatova-laatta Hyvinkään parantolan seinässä

sunnuntai, kesäkuuta 11, 2006

Nousi polkupyörä puuhun

Tällaisen näkymän kohtasin tänään Hyvinkäällä, kun olin menossa proosapajaa vetämään. Aina täytyy ylittää rajansa, polkupyöränkin. Hyvinkäällä on sijansa maailmankirjallisuudessa, mutta siitä myöhemmin. Nyt en jaksa blogata, olen ihan poikki proosapajan jälkeen.

PS. Ars 06- näyttelyssä käyneet ja muutkin nykytaiteessa kiinnostuneet, käykää Kulttuurinavigaattorin mukana taidehistoriaretkellä katsomassa millaisia linkkejä/ yhtymäkohtia on muutamilla Arsin töillä vanhaan taiteeseen.