Omituiset esineet

Meemi via Ikkunaiines

Vieressä balilainen puuveistos, joka karkottaa pahoja henkiä. Se roikkuu eteisen seinällä ja tuijottaa kohti ulko-ovea. Jos sieltä yrittää paha henki sisään, veistoksen mulkosilmät säikyttävät sen tiehensä. Jos mulkaisu ei auta, niin karkottaja puraisee demonia isoilla hampaillaan. Veistoksen värit ovat haalistuneet vuosien mittaan ja ennen niin muhkeat torahampaat ovat katkenneet kovissa kamppailuissa demonien kanssa, mutta etuhampaat ovat vielä hyvässä terässä. Sain veistoksen jäähyväislahjaksi Helsingin nuorisofestivaaleille osallistuneilta indonesialaisdelegaation balilaisjäseniltä. He olivat hinduja, heitä en saastuttanut sianlihalla ( kts. alempana oleva merkintä

Hätävarjelun liioittelua?

Vieressä yksityiskohta Ville Rannan sarjakuvasta, joka aiheutti potkutKaltion päätoimittajalle Jussi Vilkunalle, koska hän ei suostunut vetämään sarjakuvaa pois Kaltion nettisivuilta. Se oli odotettava seuraus sen jälkeen kun ”suuri raha” puhui, eli Sampo-, Tapiola- ja Pohjola-yhtiöt ilmoittivat vetävänsä mainostuen lehdeltä. Raha ratkaisee, se siitä sananvapaudesta. Tekopyhyyden puolelle menee sitten se, että Oulun kaupunki peruutti Rannalta tilaamansa kuvituksen J.V. Snellman –kirjaan. Rannan sarjakuvan kokonaisuudessaan voi katsomassa täältä (kiitos linkistä Suomentajan huomioita).

Edit 6.3.06 Loppu hyvin, kaikki hyvin? Oululaiset tulivat järkiinsä - Ville Ranta saa tehdä kuvituksen J.W. Snellman-kirjaan,

Kun katsoin Rannan sarjakuvan, naamioitunut Muhammed-hahmo toi ikävästi mieleeni 1900-luvun alkupuolen pilakuvat linnunnokkaisista, parrakkaista juutalaisista. Kuvat demonisoivat juutalaisia, ja olivat yksi keino manipuloida yleistä mielipidettä - ja todennäköisesti paljon tehokkaampi keino kuin sanat. Kuvat vaikuttavat suoraan piilotajuntaan ja tunteisiin, toisin kuin sanat, koska piilotajunta ”ajattelee” ja tuntee kuvallisesti. Kuvanvapaus on paljon hankalampi ja riskialttiimpi juttu kuin sananvapaus.

Minun suhteeni islaminuskoon: Viisitoista vuotta sitten kävin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran moskeijassa. Se tapahtui Kazanissa. Pidin moskeijasta, koska se oli niin valoisa, seinät olivat valkoiset, niillä oli vihreitä ornamenttikuvioita ja lattialla oli pehmeitä persialaismattoja. Tunnelma oli kodikkaan rauhallinen. Pidin erityisen paljon siitä, että moskeijassa ei ollut kuvia. Kristillisissä kirjoissa minua oli lapsena järkyttäneet kuvat, ja varsinkin ristillä roikkuva Jeesuksen ruumis.

Vuonna 1962 olin islaminuskoisten indonesialaisten tulkkina Helsingin nuorisofestivaaleilla. Eräänä päivänä festivaalien loppupuolella päivällisellä tarjottiin lihamuhennosta. Indonesialaisten englantia taitava edusmies tuli kysymään mitä lihaa muhennoksessa on. Liha näytti aika vaalealta. Kun en paljon lihaa ollut syönyt enkä tuntenut eri lihalajeja ulkonäöltä, arvelin että se on vasikanlihaa. Mutta se olikin sianlihaa. Asia selvisi minulle, seuraavana päivänä kun erittäin synkän näköinen edusmies tuli kertomaan mitä lihaa olin syöttänyt heille. Pelästyin synkkää ilmettä, käsitin että olin saastuttanut heidät ja pakenin paikalta syyllisyydentuntoisena.

Nyt kun olen virkistänyt muistiani lukemalla Freudia iltaisin, ymmärrän, ettei tuo tapahtuma ollut viaton erehdys. Olin saanut hyvän kristillisen kasvatuksen isoäidiltäni, käynyt pyhäkoulun ja rippikoulun. Opetukset olivat ilmeisesti painuneet alitajuntaan, joka tunsi syvää ennakkoluuloa ”vääräuskoisia” kohtaan. En tiedä millaisin rituaalein indonesialaiset puhdistivat itsensä sianlihasta. Mutta tiedän, että monet heistä tapettiin 60-luvun puolivälissä Sukarnon kukistumisen jälkeen, koska he olivat kommunisteja.

Kiinnostuin islamilaisesta mystiikasta, suufilaisuudesta Omar Khaijamin, Hafizin ja Rumin runojen välityksellä. Suosikkini oli ja on edelleen Hafiz. Koska Muhammedin pilakuvat ovat nostaneet vihan vyöryn maailmalla, laitan tähän loppuun Rumin Toisen tarinan Abu Dzahlista ja Muhammadista kokoelmasta Ruokopillin tarinoita (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Abu Dzahl näki Muhammadin ja lausui:
”Tuossapa ruma mies, joka on noussut Hashimin suvusta!”
Muhammad vastasi hänelle: ”Totta puhut,
vaikka hävyttömästi sanoitkin.”
Sitten Siddiq näki Muhammadin ja sanoi:
”Sinä kauneuden aurinko, et sinä ole idästä etkä lännestä;
loista edelleen kauniisti!”
Muhammad vastasi: Totta puhut, rakas ystävä,
joka olet vapautunut olemattomuuden maailmasta.”
Ihmiset kysyivät: ”Kuningas, sanoit molempien puhuvan totta.
Kuinka kaksi vastakohtaa voi olla yhtä aikaa totta?”
Hän vastasi: ”Minä olen hyvin kiilloitettu peili;
minusta niin turkkilaiset kuin intialaisetkin näkevät itsensä!”

Niinpä länsimaalaisten, niin tanskalaisten kuin suomalaistenkin olisi hyvä nähdä Muhammedin pilakuvissa omakuvansa.

Freud, sfinksi ja haaste

Alla olevassa kuvassa Oidipus ja Sfinksi, Freudin suosikkihahmot Kreikan mytologiasta. ”Freud tunsi olevansa kuin sfinksi, joka on hukkumassa lentohiekkaan, kunnes lopuksi enää vain hänen sieraimensa pistäisivät esiin paperikasoista,” sanoo elämänkerturi Peter Gay (suom. Mirja Rutanen).

Ostin kirja- alennusmyynnin vihoviimeisenä päivänä 40 %:n lisäalennuksella kaksi kirjaa, jotka eivät olleet menneet kaupaksi: Freudin Arkielämän psykopatologiaa ja Peter Gayn kirjoittaman lähes tuhatsivuisen Freudin elämänkerran. Aika vähän ehdin/ jaksan lukea nykyään, kun kirjan kirjoittaminen vie kaiken aikani ja energiani. Olen vasta aloittanut Freudin elämänkerran lukemisen, se kiinnostaa minua, mutta kestää varmaan kauan ennen kuin saan sen loppuun asti luetuksi. Unimaailmaani se on jo ehtinyt vaikuttaa elähdyttävästi.

Freud oli 1800-luvun lopun radikaali. Hän oli sitä mieltä, että ”terve seksuaalisuus edellyttää sukupuolitautien ehkäisyä ja itsetyydytyksen vaihtoehtona vapaata sukupuoliyhteyttä naimattomien nuorten miesten ja naisten kesken.” Siihen vapauteen päästiin 1960-luvulla, kun ehkäisypillerit tulivat käyttöön. Mutta tekikö vapaus nuorista miehistä ja naisista sen onnellisempia? Hysteeriset oireet kyllä katosivat ja neuroosit muuttivat muotoaan, vaan ei pedofiliaa. Se kukoistaa kuin Freudin aikoina, eikä sukupuolitautejakaan ole pystytty ehkäisemään, vaikka kondomit ovat parempia kuin Freudin eläessä.

Arkielämän psykopatologian ostin siksi että se oli kirja jonka luin lukioluokkalaisena, ja se muutti elämäni. Kts. Kemppinen joka haastoi lukijoita kertomaan elämää muuttaneista kirjoista. Kun luin Freudin kirjan, tajusin että viattomat virhetekoni ja unohtamiseni, eivät olleetkaan niin viattomia, vaan niillä oli salainen tarkoituksensa ja niitä järjesti – ei kohtalo eikä sattuma, vaan minun piilotajuntani. Se kirja todella muutti käsitystä itsestäni ja ihmisistä yleensäkin. Yhtä järisyttävä vaikutus oli ollut Dostojevskin Rikoksella ja rangaistuksella, joka vieroitti minut dekkareista ja muustakin viihteestä. En vieläkään lue sitä viihteenlajia. Mutta voin katsella telkkarista viihteellisiä dekkarisarjoja kun aivot ovat illalla väsyneet pitkän työpäivän jälkeen.

Haaste

127.0.0.1 eli matkatoverini Hannu Helin haastoi minut nimeämään kymmenen kiinnostavaa bloginimeä. Pakkohan siihen haasteeseen on vastata. En kylläkään jaksa perustella ,kun olen koko päivän ja illan kirjoittanut) miksi alla olevien blogien nimet ovat minusta kiinnostavia. Suurin osa niistä löytyy oikean palkin linkkilistalta, joka ei näy Microsoftin Explorer-selaimen käyttäjille - miksette muuten siirry jo Firefoxiin joka turvallisempi selain?

Taivasalla

Valkoinen piste, pilkku

Susi rajoilla

Pandora

Horisontissa majakoiden epileptinen välke

Lintukeisarin hovissa

Enimmäkseen nimetön

Kaikki on hetken tässä

BigSur ja Surreal

Kesken kaiken

Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua

Muitakin kiinnostavia nimiä olisi, mutta en jaksa linkittää enempää. Haastan kaikki asiasta kiinnostuneet jatkamaan kiinnostavien/kauniiden/hyvien/ tai vaikkapa kamalien bloginimien linkittämistä.

PS. Alemmassa Hanhiparvi-postauksessa tuli mainittua oulipolaisen Anne Garrétan nimi väärinkirjoitettuna. Olen nyt lukenut hänen Sfinksinsä, se on kertomus rakkaudesta, suosittelen. Se ei ole rakkausviihdettä, sillä kun sen on lukenut, tekee mieli lukea se uudelleen. Viihteen ja taiteen ero siinä, että taide ei tyhjene yhdellä lukemisella/ katsomisella/ kuulemisella.

Hanhiparviromaani

Olen kaksi kuukautta kirjoittanut intensiivisesti hanhiparviromaania, mutta hanhet eivät marssi eteenpäin yhtä kurinalaisessa järjestyksessä kuin kuvan hanhet, jotka seuraavat opasta. Minun hanhistani aina joku karkaa omille teilleen ja minulla on täysi työ paimentaa se takaisin ruotuun. Puolet romaanista on vielä kirjoittamatta, mikä merkitsee että se ei ehdi syksyn kirjamarkkinoille. Tulkoon sitten keväällä.

Termi hanhiparviromaani on peräisin Jacques Jouetin esseestä Pakosta ja ilman ( suom. englanninkielestä Miia Toivio), joka on ilmestynyt uudessa Tuli & Savu lehdessä ( 4/2005) Jacques Jouet kirjoittaa: ”Kuka tahansa voi ajatuttaa edellään hanhiparven kaltaista ilmeisesti aitojen henkilöhahmojen epämääräistä joukkoa epävarman sivu- ja kappalemäärän aukean maaston yli.” Hän sanoo kirjoittaneensa kaksi hanhiparviromaania, mutta kolmannesta romaanista tulee oulipolainen, mikä tarkoittaa systeemi- (tai metodi) kirjoittamista, eli sitä että kirjoittaja luo jonkin pakollisen säännön, jota kirjoittamisessa on noudatettava. Oulipolaiset käyttävät säännöstä sanaa contrainte, pakote Miia Toivion suomennoksen mukaan. Esseen kirjoittamisen jälkeen (1998) Jouet on kirjoittanut ainakin neljä, ellei viisikin romaania. En ole lukenut niitä, joten en tiedä millaisia sääntöjä ( pakotteita) hän on käyttänyt niissä. Joka tapauksessa oulipolainen metodikirjoittaminen on tuottoisaa. Nostan hattua Tuli & Savu- lehdelle, joka esittelee metodin Suomessa minun tietääkseni ensimmäistä kertaa. Oulipolaisia kirjailijoita (Raymond Queneau, Georges Perec, Italo Calvino ja Anne Garretta) on kyllä käännetty suomeksi, mutta heidän kirjoittamismetodejaan ei ole esitelty.

Kuvassa Jacques Jouet lausuu ”junarunoja” Malagarissa, François Mauriacin talon pihalla. Tutustuin häneen kesällä 2000 kuusi viikkoa kestäneen Euroopan kiertueen aikana. Hän kirjoitti matkan aikana joka päivä kaksi, kolme runoa oulipolaisella metodilla: pyysi jokaiselta matkatoveriltaan kolme sanaa ja teki niistä tiukasti reronde- mittaan ja muotoon sidotun runon (viisitoista säettä, kolme säkeistöä). Alla näyte runosta, jonka kolme sanaa hän valitsi Hullun taivaassa – romaanistani. Runoa on mahdotonta suomentaa. ”Junarunot” ilmestyivät kokoelmassa Poèmes avec partenaires 2002 P.O.L èditeurin kustantamana.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est la une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh
Gauguin mit dans l'huile le varvas
en 1'entourant de quelques sieniä
psilocybine ou truffe, varvas
chaufifant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.

Alamaissa

Olen ollut tiistaista asti alamaissa kissa Epun takia. Minun oli pakko luovuttaa se Hesyn kissataloon, jossa se viisi vuotta sitten syntyi. Epun kanssa meni hyvin syyskuusta helmikuun alkuun asti. Tuntui siltä, että se oli hyväksynyt minut uudeksi emännäkseen. Se tuli vatsani tai kylkeni päälle kehräämään ja nukkumaan, ja viihtyi tietokoneen vieressä, kun tein töitä, mutta sen jälkeen kun kissa Nooralle tapahtui onnettomuus, josta olen kertonut alempana, Epun käytös muuttui. Jos silitin Nooraa, otin sen syliini tai osoitin sille muulla tavoin huomiota, Eppu hyökkäsi raivona kaikki karvat pystyssä jalkaani kiinni. Ostin Feliwayta, kissan synteettistä naamaferomonia, ajattelin että se rauhoittaisi tilannetta, mutta tapahtui päinvastoin. Eppu rupesi hyökkäämään joka päivä kimppuuni tilanteissa, jotka eivät liittyneet millään tavoin Nooraan ja minä aloin pelätä sitä niin, että en pystynyt tekemään kotona yhtään mitään.

Epun kannalta kaikki alkoi mennä vikasuuntaan luultavasti siinä vaiheessa, kun poikani perheeseen syntyi vauva, eikä Eppu saanut osakseen sitä huomiota mihin se oli tottunut, sitä ei viety valjaissa ulos eikä se saanut nukkua samassa huoneessa vauvan ja vanhempien kanssa. Tilanne kärjistyi, kun vauva oppi kävelemään ja kiskomaan kissaa hännästä. Nyt saa riittää, Eppu kaiketi ajatteli ja kynsi vauvan naamaa. Ja sen jälkeen Eppu tuli minun luokseni asumaan. Mutta täälläkin se jäi kakkoseksi, koska täällä oli ennestään toinen kissa. Se ei tuntenut olevansa kotonaan, sen turvallisuus oli varmaankin pahasti järkkynyt. Se stressaantui ja muuttui väkivaltaiseksi kuin mustasukkainen mies. Ehkä mustasukkaisuus on ihmisille ja eläimille yhteinen perustunne (kaloista ja kastemadoista en tiedä), eikö se liity omistamiseen, vaan siihen miten turvalliseksi ihminen tai eläin tuntee itsensä toisen ihmisen tai eläimen seurassa. Jos on syntynyt kissojen orpokodissa ja elänyt siellä kolme ensimmäistä kuukauttaan, niin vaikeata sellaisen kissan kai on oppia luottamaan ihmiseen, ja kaikki muutokset sen elämässä ovat katastrofeja. Minua surettaa Epun kohtalo, mutta en sille mitään mahda. Toivon vain että saisi uuden kodin omakotitalosta, jossa se pääsisi vapaasti ulos ja jossa ei olisi muita kissoja eikä lapsia, mutta hiiriä siellä saisi olla paljon, koska se on hyvä hiirestäjä.