Tassuongelmat jatkuvat

Nyt on minun vasen tassuni kipeä. Pitää opetella soittamaan, ei kun syömään ja kirjoittamaan oikealla tassulla. Hankala homma. Vasen käsi on paketissa. Se joutui hyökkäyksen kohteeksi tänä aamuna. Kaikki alkoi siitä, että Noora-kissa mitoitti väärin hypyn ruokapöydälle, tarttui kynsillä pöytäliinan reunaan ja veti pöytäliinan ja kaiken mitä sen päällä oli, kolinalla ja ryminällä alas Minä ryntäsin katsomaan mitä tapahtui. Eppu, nuori uljas kolli, käsitti että hyökkään Nooran kimppuun. Ritarillisena miesolentona se syöksyi puolustamaan Nooraa ja tarrasi sääreeni kiinni. Yritin tarttua sen niskasta kiinni, mutta kuin ehdin, se iski kyntensä ja hampaansa minun ranteeseeni. Terveyskeskusreissuhan siitä tuli. Näytti sen verran pahalta, että pääsin heti toimenpidehuoneeseen ja vasemman ranteen haavat tikattiin. Sain antibioottikuurin ja neuvon, että jos tulee kuumetta, niin täytyy lähteä Malmin sairaalaan päivystykseen. Kuumetta on nyt 38, 2, mutta minä en lähde Malmille yön selkään, pimeyteen ja pakkaseen. Sinne on varmaankin kokoontuneet perjantai-iltana kaikki Itä-Helsingin tappeluissa ja perheriidoissa kolhiintuneet ihmiset.

Esimakua erilaisten ihmisryhmien kärjistyneestä tilanteesta sain aamulla Vuosaaren terveyskeskuksen hississä, jossa oli pari maahanmuuttajaa, kärttyinen vanha muori rollaattorin kanssa ja nuori hermoromahduksen partaalla oleva äiti, jolla oli rattaissa kaksi alle kolmivuotiasta. Hississä ehdittiin käydä tiukkaa sananvaihtoa, ennen kuin se oli kolmannessa kerroksessa. Siellä seisoskeli vartioliikkeen mies, varmaakin mies paikallaan, kun kerran jo hississä tunteet kävivät kuumina. Olin väärässä kerroksessa, Aurinkolahden hyväosaisten vastaanotto oli viidennessä kerroksessa. Siellä ei ollut vartijaa.

Uudesta Parnassosta ja Hesarin kritiikeistä

No niin, nousevasta kuumeesta huolimatta, minä käperryn tänne keskiluokkaiseen lintukotooni enkä lähde kohtaamaan karua todellisuutta Malmille. Luen sängyssä uutta Parnassoa, joka on niin kevyt (ei sisällöllisesti), että jaksan pidellä sitä vasemmalla kädelläni. Siellä Harri Haanpää antaa nuuskaa keskiluokkaisille kirjailijoille edesmenneen Arto Salmisen suulla. Hesarin nuiva suhtautuminen Salmiseen nousee kirjoituksessa esiin. Siitä teemasta ja kritiikistä yleensä on jatkoa Parnasso- blogin kommenteissa. Jarmo Papinniemeä harmittaa, että Irma Stenbäck on lukenut hänen pääkirjoituksensa totaalisesti väärin. Stenbäck kirjoitti: Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Minäkin hieraisin silmiäni, ajattelin että minulta on jäänyt jotain huomaamatta. Luin pääkirjoituksen uudelleen enkä löytänyt sieltä Stenbäckin ajatusta. se oli hänen oma tulkintansa kirjoituksesta.

Mikäli muistan oikein, olen Kirjailijan päiväkirjassa takavuosina jauhanut monta kertaa mikä merkitys Hesarin kritiikeillä on kirjailijan uralle . Jos kirjan arvostelu tyrkätään jonnekin nurkkaan yhdelle palstalle, tai jätetään kokonaan arvostelematta, niin ei kirjaa ole olemassa. Hesarin kritiikki on todella elämän ja kuoleman kysymys kirjalle. Kirjailijalle se on toimeentulokysymys. Apurahalautakunnat noteeraavat Hesarin kritiikit ja sen miten ne on kulttuurisivuille asemoitu. Minulla on kokemusta siitä asiasta. Hullun taivaassa oli ensimmäinen kirjani, jonka Hesari noteerasi kolmella, ellei peräti neljällä palstalla. Sen jälkeen tuli kolmivuotinen apuraha. Mustasta passista oli puolen sivun mittainen sivun mittainen arvostelu graafikon piirtämän karrikatyyrin kera. Sen jälkeen tuli viisivuotinen apuraha, ja minä saatoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvinnut enää juosta tuli hännän alla rahan perässä.

Toinenkin merkkipäivä

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä kun muutin Taiteilijataloon. Kuvassa on lumilampaita parvekkeen lasilla. Olen sopeutunut nykyiseen asuinpaikkaani enkä kaipaa enää Munkkivuoreen, jossa asuin 35 vuotta. Harvoin käyn siellä nykyään edes unissani. Se ensimmäinen merkkipäivä tänään on Kirjailijan päiväkirjan nelivuotis-syntymäpäivä. Päivän kunniaksi kirjoitin pitkästä aikaa sinne merkinnän, joka on päiväkirjan luonteeseen sopivaa kirjailijan valitusta siitä, että kirjan markkinoinnin varhennettu aikataulu ei sovi yhteen kirjan syntymisen aikataulun kanssa. Minkä sille mahtaa, että nykyään kaikki tapahtuu markkinoinnin ehdoilla, mikäli haluaa kirjansa syysmarkkinoille, siihen hullunmyllyyn mukaan. Alan kallistua sille kannalle, että kevät on parempi julkaisuajankohta sekä kirjan että kirjailijan kannalta. Mutta sitä ennen ehtii kurki kuolla suolla nälkään. Vai miten se vanha sanonta mahtoikaan kuulua?

PS. Jos se kiinnostaa, mitä maailmalla ( = Euroopassa ja Amerikassa) tapahtuu kirjallisuudessa niin kannattaa pistäytyä veppilokissa, jonka nimi on Literary Saloon. Siellä on ollut tammikuussa juttu (11 JanuaryJ Finland conquering the literary world ? Se löytyi juttuarkistosta. Hyvin toimitettu kirjallisuussivusto, suosittelen.

Kipeä tassu

Nettikoneeni touchpad ( kosketushiiri) meni rikki. Kone on lähdössä huoltoon, joka kestää viidestä päivästä viikkoon riippuen siitä kuinka nopeasti saavat varaosan hankittua. Se merkitsee noin viikon taukoa. En pääse lukemaan edes sähköposteja, ellen mene kirjastoon. Ei hassumpaa, tulee tehtyä kirjoitustöitä enemmän, kun netissä roikkuminen jää vähemmälle.

Omituista

Toista viikkoa sitten Minh ja Kirsti haastoivat minut kertomaan viisi omituista tapaani.

1. Omituista, että en ole keksinyt yhtään omituista tapaa. Ehkä minulta puuttuu mielikuvitusta.
2. Minusta on ihan normaalia, että vasenkätisenä en osaa käyttää saksia ja puren sen vuoksi sormien kynnet lyhyiksi. Varpaiden kynnet on helpompi leikata saksilla, siksi en pure niitä.
3. En osaa puhua puhelimessa enkä soita ystävilleni, ellei ole asiaa, ja harvoin (noin kerran vuodessa) on tähdellistä asiaa. Sekin on ihan normaalia, koska isäni opetti kun olin lapsi, että puhelin ei ole lörpöttelyä, vaan asiallisten asioiden toimittamista varten.
4. Itken vain unissani. Niissä itken paljon ja usein. Kuka sanoikaan että kyynelet unissa, ovat vilpittömimmät kyynelet? Se ei ollut Freud.
5. Käyn suihkussa kerran viikossa, ja silloinkin vain saunan yhteydessä. Inhoan suihkua. Mutta ei siinäkään mitään omituista ole. Koko elämäni aina siihen asti kun muutin taiteilijataloon, olen käynyt kylvyssä ja nauttinut kun olen saanut lojua kylpyammeessa lukemassa kirjaa. Suihkussa ei voi lukea.

Haasteeseen kuuluu, että lähetän sen eteenpäin viidelle ihmiselle. Todennäköisesti kaikki ovat jo vastanneet, mutta lähetän sen kaikille niille, jotka eivät ole vielä saaneet haastetta. joiden blogi on oikeassa sivupalkissa ( ei näy Microsoft-Explorerin käyttäjille, elleivät vieritä blogia loppuun asti).

Kirjailijanhommasta

Kuvassa kissa Noora, joka valvoo minun kirjoitushommiani päivisin. Aloitan yhdeksältä, kun olen juonut teetä, syönyt paahtoleivän ja selannut päivän lehden lävitse. Lopetan viiden kuuden maissa, käyn kaupassa, teen ruokaa ja syön. Iltaisin istun nettikoneen ääreen ja Noora menee nukkumaan. Nettikone on sylimikro eikä se pääse tunkemaan itseään näppiksen ja näyttöpäätteen väliin. Viime viikolla kaikki illat kuluivat siihen, että opetin kirjailijanhommia verkkokurssilla. Alla erään opiskelijan muutamia kysymyksiä ja minun vastauksiani kirjailijanhommasta:

4. Jaksatko olla innostunut koko kirjoitusprojektin ajan?

En jaksa olla, on päiviä, viikkojakin jolloin homma jumittaa ja tunnen olevani täysin eksyksissä, eikä kirjoittaminen huvita ollenkaan. Silloin surffailen netissä ja kirjoitan blogia, tai muistiinpanoja. Jumittuminen on minulle sen merkki että jotain tekstissä on lähtenyt vikasuuntaan, mutta en tiedä mitä. Alitajunta työskentelee, mutta kestää aikansa ennen kuin keksin mikä on vialla ja osaan korjata tekstiä niin että se lähtee taas kulkemaan. Minulla ei ole mitään konstia eikä kikkaa millä nopeuttaa prosessia jumitusvaiheen yli.

5. Mikä on sopiva inspiraation ja perspiraation suhde?

Alkuidea inspiroi kirjoittamaan, sitten idea ikään kuin haparoituu ja katoaa. Alkaa perspiraation vaihe, joka on ankaraa ja väsyttävää työtä, Eteen nousee torjunnan ja vastustuksen muuri, johon yrittää hakata aukkoa, että pääsisi etenemään. . Mikään ei tunnu loksahtavan oikealle paikalleen. Sitä aloittaa uudestaan ja uudestaan käsikirjoituksen. Joskus aloituksiin voi mennä vuosi ellei parikin. Ja sitten jonain päivänä ankaran raadannan jälkeen aukko muuriin on tullut valmiiksi ( se on vankikarkurin hommaa, kun karkuri kaivaa käytävää päästäkseen pakoon vrt Alain Resnaisin elokuva Pelin henki). Sen jälkeen kirjoittaminen on todella kivaa, siitä nauttii enemmän kuin mistään muusta tässä elämässä, jopa enemmän kuin hyvästä rakastelusta. Ilman ankaraa alkuraadantaa se ei ehkä tuntuisi niin suurenmoiselta.

6. Mikä on antoisinta työssäsi?

Uudelleen kirjoittaminen, kaikki ne päivät jolloin työ luistaa ja syntyy uusia ideoita. Ne päivät tuntuvat kuin taivaan lahjoilta. Niiden päivien takia tätä työtä jaksaa tehdä.

7. Mikä on karmaisevinta? Pelottaako enemmän kirjoittaessa vai silloin kun antaa kässärin eteenpäin.

Kirjoittaessa ei pelota yhtään. Mutta kun antaa käsikirjoituksen luettavaksi alkaa pelottaa ja hävettää, että mitä tulikaan kirjoittaneeksi Sitä odottaa hermoheikkona ja pelokkaana mitä toimittaja sanoo käsikirjoituksesta. Vielä kauheampaa on odottaa kritiikkejä. Kirjan jälkeinen eromasennus pahenee niitä odottaessa, ja kun kritiikkejä alkaa tulla, niihin ylireagoi. Mieleen jäävät kaikki negatiiviset lauseet, ne säilyvät mielessä lopun ikää. Sitten seuraa jännitys siitä pääseekö kirja Finlandia/ Olvi/Runeberg-kisaan, ja kun se ei pääse masennus syvenee entisestään. Sitä alkaa inhota valintaraateja, itseään ja kirjaansa. Tätä vaihetta kestää puolesta vuodesta vuoteen, minkä jälkeen mielessä alkaa pyöriä seuraavan kirjan idea.

Siis: karmaisevinta on kaikki se mitä kirjalle ja itselle tapahtuu sen jälkeen, kun se on julkaistu. Niin kauan kuin kirjoittaa kirjaa, on turvassa.