Suomalaisen sielun kuva?

Joukko miehiä ahdistaa seipäin, miekoin ja kirvein punatukkaista naishirviötä. Mistä on kysymys? Taistelevatko he irti kauhean äidin vallasta. Väinämöinen näyttää kyllä aika vanhalta, hänen olisi pitänyt irrottautua äidistä aika päiviä sitten. Louhi, kuvan nainen, tarjosi hänelle kumppanuutta, saunotti, syötti, juotti ja pyysi häntä jäämään Pohjolaan, mutta tarjous ei hänelle kelvannut. Hän kaipasi kotiin. Vastaavassa tilanteessa kreikkalaisen mytologian sankari Odysseus meni Kirken, noitanaisen sänkyyn, ja viihtyi siellä niin hyvin, että ei poistunut Kirken saarelta vuoteen( Saarikosken Homeros- käännöksen mukaan). Todennäköisesti hän viipyi siellä pitempään, koska Kirke synnytti hänelle kolme poikaa. Odysseukseen verrattuna Väinämöinen ei ole eroottinen mies, eivätkä sitä ole muutkaan Kalevalan miehet, ei edes Lemminkäinen, suomalainen Don Juan, joka ei pysty kiintymään yhteenkään naiseen, äidissään kun on kiinni.

Tuo Akseli Gallén –Kallelan kuva tuli mieleeni, kun luin eilen Lentävästä juustosta kirjoituksen Nörtit vastaan kärsivä mies, jossa kirjoittaja vertaa amerikkalaista ja suomalaista mieskirjallisuutta. Hän kirjoittaa: ”En tiedä mitään niin ilotonta ja masentavaa aihetta meikäläisessä kirjallisuudessa kuin rakkauskokemukset. Sitä voi kukin kontrastoida mielessään siihen tietoon ja voimakkaisiin positiivisiin kokemuksiin, jotka evoluutio on ohjelmoinut aivoihimme suvunjatkamista edistämään. Jos se on kaikkein kurjinta, voi hyvin päätellä, että jokin on iskenyt näppinsä pariutumiskäyttäytymiseen ja että jokin vetää utiliteettia roppakaupalla välistä kun käyttäjä näkyy saavan siitä vain rippuset jos mitään.”

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ainia poikkeus mieskirjallissuudessa taitaa olla Esko Raennon romaani Rakkaus. Muuta ei tule mieleeni tällä hetkellä. Suomessa on epämiehekästä kirjoittaa eroottisesta rakkaudesta positiivisena kokemuksena, kuten Raento kirjoitti. Hänen kirjansa oli niin epäsuomalainen, ettei se koskettanut kollektiivista tajuntaa, eikä kirjasta tullut menekkiteosta.

Vaikeata tuo pariutumiskäyttäminen oli jo Kalevalassa, sehän on täynnä miesten myttyyn menneitä kosiohankkeita, ainoa joka onnistuu saamaan naisen rakkauden on insinöörismies Ilmarinen, mutta sitten hän menettää naisensa ikävällä tavalla. Kalevalan miehet ovat arkkityyppejä, ne heijastavat suomalaista miessielua , amerikkalaisuus on vain vaahtoa pinnalla. Suomalaisen kirjallisuuden kolme peruspilaria: Kalevala, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ( hyviä kirkoja kaikki) ovat miesyhteisöllisyyden kuvauksia, ja heijastavat suomalaisen kulttuurin syvärakenteista, jotka muuttuvat hyvin hitaasti. Raskas huokaus. Miksi pitikin syntyä suomalaiseksi naiseksi? Ja ruveta kaiken kurjuuden lisäksi suomalaiseksi naiskirjailijaksi!.

Jottei mieliala painuisi liian alas, niin tässä iSuomalainen sielun kuva sellaisena kuin sen Leevi Lehdon kehittelemä Googlen runogeneraattori esittää:

Minihame ja laajakulma - suomalaisen
muotivalokuvan teemoja ... ovat valmistaneet
ohjelman Puiden kansaa, joka kertoo metsästä suomalaisen
sielun majana. ...
-
kysymyksiin sekä annetaan laaja-alainen kuva
kirjailijan elämästä ja työstä.
Rakasta, kärsi ja unhoita - Toivo Kärki suomalaisen
sielun soittajana ...
-
-
olivat kuitenkin vain kalpea kuva
niiden karmeuksien koko kirjosta ... Tämä on
suomalainen periaate, suomalaisen
sielun. perivoima. ...

Olavi Virta voidaan lukea suomalaisen
kulttuurin hienoimpiin nimiin ja joukkoon,
Estrellita, Poika varjoiselta kujalta jne. ovat suomalaisen
sielun ...

Voisi kuvitella, että
suomalaisen sielun
suhdetta suohon määrittää ennen muuta kalevalainen suon ...
-
Virhe on suomalaisen
henkisyyden, suomalaisen
sielun, herkkyyden, alas- ja
keskitysleireilleajo ... Nyt hän vasta huomasi, että kuun kuva
on tullut järveen. ...

Lyhensin Google-runoa lopusta. Kokeilin myös millainen sielun kuvasta tulee kupletin muodossa. Kupletista tuli niin monisäkeistöinen, että laitan tähän näytteeksi vain pari säkeistöä, jotka miellyttivät minua erityisesti.

Mikä on kirjailija
viraston kehukaappiin nähtäväksi.

metritavaraa (Saksassa markka per
vaikeus. sivu 9. 14.00-14.50. Oliver

PS. Jos on tylsä päivä, eikä huvita tehdä töitä, leikkikää runogeneraattorilla. Se on hauska peli.

Millainen bloggaajapersoona olet?

testi via Blogisisko

Your Blogging Type is Unique and Avant Garde

You're a bit ... unusual. And so is your blog. You're impulsive, and you'll often post the first thing that pops in your head. Completely uncensored, you blog tends to shock... even though that's not your intent. You tend to change your blog often, experimenting with new designs and content.

What's Your Blogging Personality?

No jaa, ei tuo taida pitää paikkansa. Pidän tiukkaa sensuuria yllä enkä päästä tänne kaikkea mitä päässä liikkuu. Romaanissa voi liikkua paljon vapaammin kuin blogissa. Nyt menen päättämään lukua, että pääsisin aloittamaan huomenna uuden luvun.

Linkitystä

Blogilistan suosikkeihini ilmestyi tänään Lentävä juusto. Ihmettelin että mistä se on tullut, kun en muista tilanneeni sen nimistä blogia. Luin Juuston arkistoja, artikkelit tuntuivat tutuilta niin kuin kirja jonka on joskus lukenut, mutta unohtanut lukeneensa. Ajattelin, että olen ehkä joskus tilannut Juuston, mutta kun se on lakannut päivittymästä, olen unohtanut sen. Opetus: ei kannata poistaa Suosikeista päivittymättömiä blogeja, ne voivat olla luovalla tauolla.

Lentävän juuston kirjoittaja on lukenut amerikkalaista kirjaa ja tullut tähän tulokseen: ”Suomalaisten ja amerikkalaisten romaanien pääero on siinä, että amerikkalaisissa tehdään asioita. Suomalaisissa vain rämmitään ja riudutaan päivästä toiseen. Kaikki aika ja vaiva menee perustoimeentulon hankkimiseen ja lähipiirin kanssa riitelyyn. Suurin saavutus taitaa olla omakotitalon rakentaminen, mikä sekään ei kosmisesta mittakaavasta ole niin sankarillista, koska kaikkihan kuitenkin jossain asuvat. Edes elintasoero ei selitä, koska amerikkalaiskirjassa pätkätyöläispummillakin on enemmän henkistä vapautta kuin oikeastaan kenelläkään meikäläisten kirjojen hahmogalleriassa.”

Altavastaajana (suomalaisena romaaninkirjoittajana) voin vain todeta, että ei sitä voi repäistä itseään irti juuristaan, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kielestä, joka hahmottaa maailmaa sellaisena kuin suomalainen sen kokee. Suomalainen romaani on suomalaisuuden peili, eikä se muuta voi ollakaan. Lentävän juuston kirjoittaja analysoi suomalaista ikävyyttä. Kannattaa lukea artikkeli Luen amerikkalaista kirjaa.

Ranskankielentaitoisille täältä löytyy hauskempaa lukemista kuin suomalainen romaani, Jacques Jouetin jatkoromaani La République de Mek- Ouyes. Tilaus on ilmainen. Kun ilmoittaa email-osoitteensa, joka aamu sähköpostilaatikkoon tulee romaanin uusi jakso ( noin 5 sivua). Kustantaja on Ranskassa arvossapidetty P.O.L En ollut tilannut jatkoromaania, siksi yllätyin iloisesti, kun sen jaksot alkoivat ilmaantua postilaatikkooni.

Helsingin Sanomien toimittajat ovat ruvenneet bloggaamaan. – jälkijunassa joku varmaan sanoo, kun tuolla ”suuressa maailmassa” suurten lehtien blogeja on jo ilmestynyt jonkin aikaa. Ei jälkijunassa tulo ole paha juttu. Vanha kissakin tarkkailee ensin tilannetta ennen kuin ryhtyy toimimaan. Olen seurannut jonkin aikaa Kuukausiliitteen toimittajan blogia. Tänään tilasin tiedetoimittajien blogin Kvarkeista galakseihin. Toivomuslistalla on kirjallisuustoimittajien blogi, jossa lukijat voisivat kommentoida, jotain samantapaista kuin Le Monden Pierre Assoulinen kirjallisuusblogi. Miksei myös Suomen Kuvalehti voisi ruveta julkaisemaan kirjallisuusblogia, siellähän arvostelut ovat kutistuneet niin kuin pyy maailmanlopun edellä. Niistä lukija ei saa paljon mitään irti.

Ikkunoista puheen ollen ( kts. alempi artikkeli) tässä kirjallinen blogi Katson ikkunasta ulos, jota pitää Teemu Römpötti. Hän on lukenut norjalaisen Kjell Askildsenin novellin Yhteentörmäys, jonka alussa mies seisoo avoimessa ikkunassa ja katselee jalkakäytävälle. Teemu Römpötti pohdiskelee kirjallisuuden kykyä vetreyttää aivoja: ”Varmasti ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donnerin kirjakerhomainosfraasi kuuluu, mutta jotkut tekstit suorastaan pyytävät aktivoitumaan. Tällaisia ovat juuri Askildsenin tekstit. Hänen ilmaisunsa modernistinen aukollisuus, lakonisuus, vähäsanaisuus ja mehukkaalla tasolla jopa kuivuus, on kiehtovaa. Kun asioita ei puhuta sileäksi, pääsee lukija herkkupöydän ääreen.”

PS. Käykääpä katsomassa Taidettako? –blogista sielun peiliä. Sehän on ikkuna.

Nainen ikkunassa - yksinäisyyden äärellä

Muistin kirjassa, Yksinäisyyden äärellä – teoksen toisessa osassa Paul Auster pohdiskelee mm. ”Vermeerin naisia, jotka ovat huoneissaan yksin, todellisen maailman kirkkaan valon virratessa sisään avatusta tai suljetusta ikkunasta, ja noiden yksinäisyyksien täydellistä liikkumattomuutta…”

Häntä oli erityisesti koskettanut Amsterdamin Rikjksmuseumissa maalaus Sinipukuinen kirjeenlukija (Woman in Blue reading a Letter), jota katsellessaan hän melkein jähmettyi paikoilleen. Kuva vieressä. Tiedän jotain kuvan näkymättömästä perhetaustasta, mutta en kerro, ettei tieto rikkoisi yksinäisyyden illuusiota. Ajattelen itseäni, miten paljon aikaa olen viettänyt ikkunan ääressä ja odottanut jotain. Varhaisia lapsuudenmuistojani on, kun istun ikkunassa odottamassa äitiä. Hän oli paljon poissa, ja kun hän oli kotona, hän oli muissa maailmoissa. kaipaus oli lapsuuteni voimakkain tunne. Olen viettänyt niin paljon aikaa ikkunoiden äärellä eri puolella Eurooppaa , että olen ajatellut kirjoittaa muistelmateoksen Ikkunat.

Ennen kuin Austerista tuli kirjailija, hän elätti itsensä kääntäjänä. ” Mies istuu huoneessaan yksin ja kirjoittaa. Puhuipa kirja yksinäisyydestä tai seurallisuudesta, se on väkisinkin yksinäisyyden tuote. A. käy huoneessaan istumaan ja ryhtyy kääntämään toisen miehen kirjaa, ja tuntuu aivan kuin hän astuisi tuon toisen miehen yksinäisyyteen ja tekisi siitä omansa. Mutta se on sula mahdottomuus. Nimittäin heti kun yksinäisyyteen tunkeudutaan, heti kun siihen osallistuu joku toinen, se lakkaa olemasta yksinäisyyttä ja muuttuu eräänlaiseksi toveruudeksi.” ( suom. Erkki Jukarainen). Tuo ilmaisu ”yksinäisyyteen tunkeudutaan”, on kiinnostava. Niin ajattelee kirjailija, joka tuntee että hänen yksinäisyytensä on uhattuna. Lukija ei ole kirjailijan uhka, lukija on kirjailijan toveri ja kirjailija lukijan toveri. Siksi en tuntenut lapsena olevani yksinäinen. Kirjojen henkilöt, olivat he sitten ihmisiä tai eläimiä, olivat minun ystäviäni. Vasta murrosikäisenä yksinäisyyden tunne tuli pakahduttavaksi, että oli pakko hakeutua ikätovereiden pariin. Se johtui varmaankin hormonitoiminnasta.

Vielä yksi sitaatti Austerilta, se on muistiinmerkintä itseäni varten:” Niinpä maailmassa kierteleminen on myös omassa itsessä kiertelemistä. Toisin sanoen, sillä hetkellä kun me astumme muistin tilaan, me astelemme maailmaan.”

PS: Löysin uuden todella kiinnostavan blogin. Sen nimi on Ikkuna-blogi. Sitä kirjoittaa Kielipoliisin inkarnaatio nimeltä Ikkunaiines.

Paul Auster ja minä

Motto: Todellista on vain sattuma ( Paul Auster)

Jostain syystä Sanat päivittyvät, vaikka minä en niitä päivitä. Se on siis minun haamuni. No niin, etten kokonaan unohtaisi mitä Paul Auster sanoi viimeviikolla telkkarissa, kirjoitan nyt mitä hänen sanomisistaan muistan. Sen nyt ainakin, miten syvästi hän vihaa Geroge W. Bushia. Kukapa täyspäinen amerikkalainen ei vihaisi.

Hän sanoi kirjoittamisesta, että se on sairaus joka tarttuu joihinkin ihmisiin, ja että hän on niitä kirjailijoita jotka takertuvat yhteen aiheeseen. Hän ei valitse aihetta, vaan alitajunta valitsee aiheen, se ei ole tietoinen valinta. ”Elän unen sisällä ja yritän ottaa selville mitä se on.” Kun hän aloittaa uuden, hänen täytyy opetella kirjoittamaan, aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen kestää vuosia - kymmenenkin vuotta elämää saman kirjan kanssa. ”Yritän kirjoittaa sivun päivässä, parhaana kaksi Hidas kirjoittaminen sopii minulle.” Hän on käsityöläinen, hän kirjoittaa kynällä saman kappaleen monta kertaa ja vasta sitten kun se tuntuu hänestä valmiilta, hän kirjoittaa sen koneella.

Tuo kaikki mitä hän sanoo kirjoittamisesta on tuttua minulle, paitsi että en enää kirjoita kynällä kuin öisin unia, ja matkoilla havaintoja ja ajatuksia muistikirjaan. Olen aina ollut hidas kirjoittaja, ja mitä vanhempi, sitä hitaampi. Jos en saa alitajuntaa liikkeelle, kirjaa ei synny. En pysty viemään loppuun asti aiheita, jotka olen keksinyt päässäni. Alitajunta on kiinnostunut vain rajallisesta määrästä aiheesta ja ne liittyvät aina tavalla tai toisella tunteiden historiaan.

”Kirjailija on aina ensin lukija, poikkeuksia ei ole,” Auster sanoi. Hän luki mitä sattui, kunnes 15-vuotiaana kohtasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja luettuaan sen ajatteli, että jos kirjat ovat tuollaisia, haluan kirjoittaa. Minulle Rikos ja rangaistus oli samanikäisenä kirjallinen herättäjä. Rakastuin Dostojevskiin päätä pahkaa ja halusin tulla hänenkaltaisekseen kirjailijaksi. Se oli kohtalokas rakastuminen. Esikuva oli niin korkealla, että kaikki mitä yritin kirjoittaa, tuntui sen rinnalla surkealta räpellykseltä. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että en voi kirjoittaa kuin Dostojevski, koska en ole hän. Ehkä Austerillakin oli samankaltaisia vaikeuksia vapautua suuren kirjailijan varjosta.

Austerin kirjailijan oppivuodet kestivät kauan. Vasta kolmenkymmenen ikäisenä hän oli jossain määrin tyytyväinen teksteihinsä ja alkoi näyttää niitä muille. Hän sanoi, että ei osannut kirjoittaa fiktiota. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Yksinäisyyden äärellä ( 1982). Se ei ole fiktiota. Ensimmäinen fiktiivinen teos Lasikaupunki ( New York –trilogian ensimmäinen osa) ilmestyi vuonna 1985. Auster sanoi tv-ohjelmassa, että 17 kustantajaa hylkäsi sen. Tästä asiasta en ole ihan varma, koska eräs kollegani sanoi, että se oli Yksinäisyyden äärellä, jonka hylkäsivät. Sivumennen sanoen Samuel Beckettin esikoisromaanin hylkäsi 32 kustantajaa. Suomessa tuollaisiin ennätyslukuihin ei pääse, ei ole tarpeeksi kustantajia. Hylkäämisten määrästä päätellen hylkääminen ei ole pahasta, ainakaan niille joista kehittyy myöhemmin maailman luokan kirjallisuustähtiä ja nobelisteja.

Minun suhteeni Austeriin on vähän outo. Alan aina innolla lukea hänen uutuuskirjaansa, mutta jostain syystä se jää kesken. En osaa sanoa onko minussa vai kirjassa vika. Ainoat poikkeukset ovat olleet Yksinäisyyden äärellä ja Timbuktu, erään koiran( nimeltä Mr. Bones) tarina, jonka luin muutama kesä sitten Talin puutarhassa. Se tarina limittyy muistikuviini puutarhasta, ikään kuin Mr.Bones olisi juoksennellut puutarhan käytävillä. Mutta ei se ollut pelkästään koiran tarina, vaan myös runoilijan tarina, Austerin oma tarina ajalta jolloin hän oli tuntematon runoilija.

Yksinäisyyden äärellä -kirjan luin loppuun viime yönä. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole koskettanut minua niin paljon. Hän kirjoittaa kirjan ensimmäisessä osassa näkymättömän miehen muotokuvan: ” Mikään ei herättänyt hänessä voimakkaita tunteita, eivät asiat eivätkä aatteet eivätkä ihmiset, ja koska hänellä ei ollut kykyä tai halua paljastaa sisintään missään oloissa, hän oli onnistunut säilyttämään elämään tietyn välimatkan, välttämään paneutumisen minkään ytimeen. Hän söi, kävi työssä, hänellä oli ystäviä, hän pelasi tennistä, eikä hän silti ollut läsnä. Hän oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisemmin myös itselleen.” Näkymätön mies oli Austerin isä. Hieno tarina sekä isän että pojan yksinäisyydestä. Austerin varhaisin muisto isästä oli poissaolo, ja myöhempi muisto: kaipaus.

Kirjan toisen osan nimi on Muistin kirja, jossa Auster pohtii yksinäisyyden, muistamisen ja sattuman teemoja välimatkan päästä , kolmannessa persoonassa, silti oman elämänsä kautta. Olen kirjoittanut jo niin pitkään tänään, että en jaksa enempää. Televisiossa hän sanoi, että ” kun olemme yksin emme, ole yksin. Meissä olävät muut ihmiset, heidän muistonsa. Täydellistä yksinäisyyttä ei ole."

PS. Kun etsin netistä Austerin kuvaa löysin hänen astrologisen karttansa. Hän on Vesimies , syntynyt helmikuun 3. päivä vuonnan 1947 ( Hah, ilmankos tuntui tutulta mieheltä, minun molemmat poikani ovat Vesimiehiä, samoin kuin minä.) Joku ranskalainen on tehnyt perusteellisen selvityksen Austerista tähtien valossa. Selvitys löytyy täältä.