perjantaina, syyskuuta 09, 2005

Nimenantamisen vaikeudet

Hesari kertoo tänään, että Anu Kaipainen on pahastunut Otavalle, joka antanut Reijo Mäen dekkarille nimen Nuoruustango. Kaipaiselta on aikaisemmin ilmestynyt samanniminen romaani ja runo, josta Kaj Chydenius teki tunnetuksi tulleen laulun. Tavallisesti kirjailija antaa kirjalle nimen, joka liittyy jollakin tavoin kirjan keskeiseen teemaan, ja kustantaja hyväksyy nimen. Esikoisromaanin nimeämisessä minulle tuli pientä erimielisyyttä kustantajan kanssa, kun hän ei hyväksynyt antamaani nimeä, vaan ehdotti nimeksi Irti miehistä. En tiedä oliko se hänen vitsinsä, tuohduin vähän ja sanoin, että olkoon vaikka Irti. Ja sen nimen esikoisromaani sai.

Kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla, mutta sellaista sattuu vahingossa. Siksi tarkistan etukäteen kirjastojen luetteloista, että kirjalle suunnittelemani nimi ei ole jo käytössä. Ennen piti käydä plaraamassa kirjastojen kortistoja ja vanhoja Vuoden kirjat -luetteloja, mutta nykyään on helpompaa, kun nimen voi käydä tarkastamassa tietokoneella kirjastojen tietokannoista. Luulisi, että jokainen kustannustoimittaja tekisi sen automaattisesti. Kirjailijoille sellainen asia ei ehkä tule mieleen, eikä kaikilla ole nettiyhteyttä tai tietoa siitä miten kirjastojen hakukoneita käytetään.

Tiedän kokemuksesta miten harmillista samannimisyys on. Sari Vuoristolta ilmestyi vuonna 1998 Irti -niminen novellikokoelma ja Ismo Alangolta vuonna 1996 I-r-t-i - albumi ( Minun Irtini oli ilmestynyt jo 1970). Kaksi vuotta sitten Juhani Salokanteleelta ilmestyi Samaa sukua - romaani. Samana syksynä ilmestyi myös Michel Cunninghamin romaani, jonka suomennoksen nimi oli Samaa sukua. ( Minun Samaa sukuani oli ilmestynyt vuonna 1985).

Täytyy tunnustaa, että en tunne tekijänoikeuslakia, vaikka olen kirjailija. Tänään vasta luin Hesarista, että ”tekijänoikeuslain 51. pykälän mukaan taiteellisen teoksen nimen julkaiseminen voidaan kieltää, jos nimi voidaan sekoittaa aikaisemmin julkistettuun tekijään tai sen tekijään.”


Blogi ei ole taiteellinen teos, jotenka tekijänoikeuslain 51. pykälää ei voi soveltaa tähän blogiin, jonka nimi on Sanat, eikä myöskään nettipäiväkirjaani jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Kun valitsin tälle blogille nimeä, mieleeni ei tullut että Jean-Paul Sartrelta on ilmestynyt suomeksi samanniminen omaelämäkerrallinen romaani. Nimi syntyi, kun silmäni kulkivat hajamielisesti pitkin kirjahyllyä ja osuivat kirjan selkään, jossa luki: Sanat että tietäisimme. Voilá! siinä on blogille nimi, mutta se on liian pitkä, minä ajattelin ja pudotin loppuosan pois. Sanat että tietäisimme on ranskalaisen Guillevicin runon ensimmäinen säe. Se on ilmestynyt Mirja Bolgárin toimittamassa ranskalaisen runouden antologiassa vuonna 1975.


Kun rupesin julkaisemaan netissä Kirjailijan päiväkirjaa noin kolme ja puoli vuotta sitten, ajattelin että lukijan täytyy nähdä otsikosta millaisia asioita päiväkirjassa käsitellään, ja otsikon pitää kertoa millainen ihminen päiväkirjaa pitää. En muistanut, että Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjan, vaikka olisi pitänyt muistaa, koska olin lukenut sen suomennetun version joitakin vuosia aikaisemmin. Johtopäätös: Muistamattomuus, huolimattomuus ja tietämättömyys saavat synnyttävät samoja nimiä. Toivottavasti Dostojevski ja Sartre eivät käänny haudassaan sen takia, että käytän heidän omaperäisten teostensa omaperäisiä nimiä nettipäiväkirjassani ja blogissani.

Kulttuuria ja urheilua -blogissa pohditaan tänään tekijänoikeusasiaa hieman eri näkökulmasta otsikolla Oikeus nimeen. Siteraan kirjoittajalta yhden kappaleen.

”Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.”

torstaina, syyskuuta 08, 2005

Sanaton

Olen puhunut tällä viikolla niin paljon, että olen sanaton. Puhuminen väsyttää. Lainaan Pier Paolo Pasolinin sanoja. Ne liittyvät edellisen merkinnän kommentteihin Houellebecqin lohduttomuudesta ja vanhenemisen pelosta.

Kun rakkaus on helppoa
kurja ihminen tuntee itsensä mieheksi:
saa elämänuskolleen perustan, ja päätyy
halveksimaan niitä jotka elävät toisin.
Pojat heittäytyvät seikkailuun
tuntien olonsa varmaksi maailmassa
joka pelkää heitä, heidän sukupuoltaan.
Armottomuudessa on heidän armonsa,
keveydessä heidän voimansa,
toivottomuudessa heidän toivonsa.

Lainaus on runosta Seksi, kurjuuden lohtu, kokoelmasta Tuhkan lauluja ( suom. Pentti Saaritsa) Kun se lohtu katoaa, ei mitään jää jäljelle. Se on Hoellebecqin teema Oikeus nautintoon - romaanissa.

Kirjastokissa
Loeder hoitaa kissanvirkaa Amsterdamin yleisessä kirjastossa. Hänen virkatovereitaan on lisää Maailman kirjastokissojen kartalla
joka löytyi Jemoryn blogista. Laitan linkin sivupalkkiin kirjojen- ja kissojenystävien iloksi.

PS. Jostain syystä tämä blogi päivittyy itsestään, vaikka en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään.


tiistaina, syyskuuta 06, 2005

Keskiluokan Zarathustra

”Mihin Jumalaa voi verrata? Ensimmäiseksi tietysti naisen pilluun, mutta mahdollisesti myös turkkilaisen kylpylän höyryihin. Joka tapauksessa johonkin sellaiseen, jossa henki voi tulla mahdolliseksi kun ruumis on tyydytetty ja kyllästetty nautinnolla, ja kaikki huolenaiheet ovat tiessään,” pohtii Michel, Michel Houellebecqin romaanin Oikeus nautintoon ( suom. Ville Keynäs, 2002) päähenkilö. Kauniisti sanottu naisen pillusta, tuosta ikiaikaisesta nautinnon lähteestä.

En ole vielä päässyt perille, miksi hän kuohuttaa ranskalaisia. Oikeus nautintoon -romaanissa, jota parhaillaan luen, on nimensä mukaisesti paljon eroottisia kohtauksia, mutta ei niiden luulisi hätkähdyttävän ranskalaisia. Houellebecq ei ole pornografinen kirjailija. Hän analysoi kirjassaan hedonistista kulttuuria, seksiturismia ja sen ympärillä pyörivää matkailubisnestä, mutta hän ei moralisoi, vaan panee itsensä likoon. Hänen neljäkymmentä vuotta täyttänyt päähenkilönsä on inhimillinen hedonisti, hän pelkää vanhenemista ja nautinnon menettämistä niin kuin ihmiset pelkäävät sitä mikä ei ole vielä tapahtunut - nuorena keski-ikäistymistä, keski-ikäisinä vanhuutta ja vanhoina kuolemaa - ja näkevät vastenmielisinä itseään kymmenen, kaksikymmentä vuotta vanhemmat ihmiset, koska näkevät heissä oman tulevaisuutensa.

Uuteen Paris Match –lehteen, josta tämän kirjoituksen otsikko on peräisin, on poimittu Houellebecqin äsken ilmestyneestä romaanista muutamia sitaatteja, yksi niistä kuuluu:

Nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat täsmälleen samoja kuin natsismin arvot.”

Ja toinen: ” Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta vanha.”

Vaikuttaa vähän siltä Paris Matchin jutun mukaan, että Houellebeqcin vanhenemisen pelot ovat syventyneet ja maailmankatsomus synkentynyt entisestäänkin. Valonpilkahdusta ei näy missään päin.

Ei minusta vanheneminen nyt niin kamala asia ole, siihen tottuu. Sitä voi nauttia muustakin kuin seksistä. Minun vanhenemisenpelkoni oli pahimmillaan 28-vuotiaana, silloin tuntui siltä että elämä on takanapäin eikä mitään ole enää odotettavissa, ei ainakaan mitään parempaa, ja maailmakin oli kamala paikka, rikkaat riistivät köyhiä, Afrikassa kuoltiin nälkään ja Vietnamissa sodittiin. Maailma tuskin koskaan muuttuu paremmaksi, se kehittyy aina vain huonompaan suuntaan, vuosituhannesta toiseen.

Ja vielä yksi sitaatti Houellebecgilta, romaanista Oikeus nautintoon. Se liittyy vieressä olevaan Houellebecqin kuvaan, jossa hän pitelee pessimisti Schopenhauerin espanjankielistä kirjaa kädessään:

”Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on: vain vähän enemmän.” Miten lohdullista!


Lisää Houellebecqista täällä: Todellista sinkkuelämää.

sunnuntai, syyskuuta 04, 2005

Mitä muistiin jää?

mietin eilisiltana kun katselin puolihuolimattomasti Uhrilampaita, jonka olin nähnyt viisi vuotta sitten Ranskassa ranskaksi dubattuna ja tekstitettynä. Muistin vankilakohtaukset, psykopaatti-psykiatrin (jota esitti Anthony Hopkins) hullun intensiivisen katseen, hänen kuonokoppansa ja sen että hän oli purrut uhreiltaan kielen poikki. Muistin myös sarjamurhaajan kasvattamat yökiitäjät, joita hän pani uhriensa suuhun, mutta kaikki muu oli haihtunut mielestäni. Ei selvinnyt tällä toisellakaan kerralla, miksi ex-psykiatri oli purrut kielen poikki uhreiltaan. Tuli mieleen, että mahtoiko kirjailijalla, jonka romaanin elokuva perustui, olla lörppöjä lähimmäisiä, joilta hän olisi halunnut purra kielen poikki, jotta he vaikenisivat, tai jotain kaunaa psykiatreja kohtaan? Vai oliko hänellä traumaattinen suhde kieleen, kuten aika monella kirjailijalla on – ei heistä muuten kirjailijoita olisi tullutkaan (vrt. puhetaidon mestari Demosthenes, joka oli änkyttäjä)? Kirjailijat ovat siinä onnellisessa asemassa että he voivat heijastaa toiset ja kolmannet naamansa henkilöhahmoihin, joita he luovat. Hyvällä kirjailijalla pitää olla vähintäänkin tuhat naamaa, kaksinaamaisuus ei riitä. Elokuvan jälkeen päättelin, että muistiin ei jää elokuvista, elämästä ja unista mitään mikä ei tavalla tai toisella kosketa tunteita. Koska itselläni on kielitrauma, niin mieleeni jäi elokuvan symbolit, jotka liittyivät suuhun: kieli, kuonokoppa ja yökiitäjän toukat tapettujen naisten nielussa. Englanninkielessä tosin kieli (tongue) ja kieli (language) eivät ole yksi sama, kuten suomenkielessä.

perjantaina, syyskuuta 02, 2005

Taikapeili


”Päiväkirjoissa lienee myös kyse siitä, millaisena ihminen haluaa nähdä itsensä. Teksti on taikakuvastin. Kun ihminen kirjoittaa itseään julkisuuteen, harva rohkenee paljastaa toisia tai kolmansia kasvojaan. Tekstuaalinen minä voi olla kokonaan toinen kuin esimerkiksi seksuaalinen minä, ruumiillinen itse, ” Päivystävä tekstintutkija eli Vesa Heikkinen kirjoittaa uudessa Hiidenkivessä ( 4/2005 Elämiä verkossa). Hän analysoi kolmen mepin (Satu Hassi, Alex Stubb ja Piia-Noora Kauppi) nettipäiväkirjoja ja vetää niiden sisällön perusteella johtopäätöksen: ”Nettimepin omakuva on yksinaamainen: En koskaan mokaa. Minulla ei ole huonoja päiviä. Olen ihana, rakastakaa minua, pliis.”

Ei kai kukaan poliitikko ole niin hullu, että kirjaisi huonoja päiviään julkiseen päiväkirjaan. Iltapäivälehdet olisivat riemuissaan, kun saisivat aineistoa tyhjiin uutispäiviin mappien mokista. En ehdi enempää kommentoida, palaan asiaan myöhemmin

PS. Olen nyt näprännyt koko illan linkkien kanssa. Bloggerin linkit siirtyvät listaan aika helposti, mutta Vuodatuksen ja muiden blogisivustojen linkit vaativat niin paljon lisänäpräämistä, että päässä alkaa kiristää. Täytyy tehdä lisäyksiä jonain toisena iltana.