Hyvä lukusää on vallinnut lähes koko kesän, on satanut ja tuullut, Olen ahminut kirjoja ja nauttinut
sadepäivistä, kun olen saanut lukea
eikä ole tarvinnut lähteä
kastelemaan palstaa. Patrick Mondianon
tiukan ja niukan modernismin jälkeen olisi ollut vaikeata päästä Knausgårdin lavean realismin
makuun, ellen
olisi aikaisemmin tottunut hänen
tapaansa kirjoittaa.
Kolmisen vuotta sitten luin ensimmäisen Knausgårdini.
Se oli Taisteluni-sarjan toinen
kirja, joka oli vähällä
jäädä lukematta, koska kirjan alku, noin 70 sivua lapsiperheen
arjen kuvausta, pitkästytti
minua, kuten kirjoitin blogissa 16.12.2012. Ajattelin silloin , että jos
tämän kirjoittaja olisi nainen, kustannustoimittaja olisi
sanonut: puolet pois, alun pitää olla iskevämpi, ei kaikkea
eikä varsinkaan kakkavaippojen vaihtoa tarvitse kuvata
niin yksityiskohtaisesti. Keskustelu Knausgårdista ja vaipoista jatkuu Helsingin
Sanomissa, jossa oli viime lauantaina
18.7.2015 Sonja
Saarikosken essee Mies, joka teki vaipanvaihdosta kiinnostavaa.
Jossain
yhteydessä Knausgård on sanonut tai kirjoittanut, että kirjallisuus ei ole vain sanoja, kirjallisuus on sitä mitä sanat herättävät
lukijassa. Taistelujen kaikki kuusi
kirjaa ovat herättäneet lukijoissa
vahvoja tunteita: ihailua, inhoa, kateutta, närkästystä,
ahdistusta ja torjuntaa. Joillekin on liikaa, että hän
tulee tunteineen liian liki. Jopa heilläkin, jotka eivät ole lukeneet
hänen kirjojaan, on mielipide hänestä.
Miten kirjailijaksi tullaan
Knausgårdin Taisteluni viides kirja (suom. Katriina
Huttunen) on nuoren miehen kehityskertomus. Hän on
kirjan alussa 19-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija Bergenissä. Hän
opiskelee Skrivekunstakademietissa (
Kirjoitustaitoakatemiassa), epäonnistuu kirjoitusyrityksissään. Kilpailutilanne opiskelijatovereiden kanssa käy liian rankaksi ja hän
alkaa lintsata akatemiasta. Hän rupeaa
lukemaan kirjallisuustiedettä ja
taidehistoriaa yliopistossa,
työskentelee opiskelijaradiossa, kirjoittaa
kirjallisuuskritiikkejä,
tienaa rahaa kesälomasijaisena
kehitysvammaisten hoitolaitoksessa ja mielisairaalassa, soittaa
rumpuja
rock-klubeilla ja
juopottelee kavereidensa kanssa
ja vapautuu ujoudestaan ja mykkyydestään humalassa. Toisin sanoen
elää tavallista opiskelijaelämää rakastumisineen ja juopotteluineen.
Minun on helppo samastua tuohon nuoreen
opiskelijaan ja kirjailijanalkuun, vaikka olen eri sukupuolta ja
sukupolvea. Aloitin opiskelun
1960-luvun alussa, jolloin opiskelijaelämä oli paljon poliittisempaa kuin
1980-luvun lopussa, jolloin Knausgård aloitti, mutta olin yhtä epävarma ja itsekeskeinen, myös rakkauden ongelmat olivat samankaltaisia. Ja
hänelläkin oli lukihäiriö. Hän tunnustaa sen ystävälleen Geirille, ja
kertoo että hän oli lukenut tuskin mitään ennen kuin tuli Bergeniin
opiskelemaan. Hänhän on kuin
muinainen Demosthenes, jolla oli puhevika! Tarinan mukaan Demosthenes
harjoitteli meren rannalla kiviä
suussaan puheita, niin hänestä tuli antiikin kuuluisin puhuja. Mutta miten Karl Ove
pääsi Skrivekunstakademietiin, ellei
hän ollut lukenut mitään? minä ihmettelen.
En tunne kasari- enkä ysärimusiikkia, jota hän kuunteli
ja soitti, eikä se kiinnosta, mutta
minua kiinnostaa hänen opiskelunsa Bergenin kirjoitusakatemiassa ja kirjat joita hän luki. En itse ole saanut
kirjailijakoulutusta ( paitsi kantapään kautta), mutta jos olisin saanut, olisin kestänyt opiskelijatovereiden ja opettajien
kritiikkiä yhtä vähän
Knausgård. Kasvojen menettämisen
pelko olisi ollut yhtä suuri, samoin häpeä epäonnistumisen jälkeen, tuttua myös huonommuudentunne. Kirjoja lukiessaan
hän vertasi itseään niiden kirjoittajiin ja toteaa, ettei
hänellä ollut mielikuvitusta, vaan kaikki hänen kirjoittamisensa liittyi todellisuuteen ja omiin
kokemuksiin. Kun hän
luki V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitusta ( yksi mielikirjoistani
aikoinaan), hän suri ettei hänellä
ollut Naipaulin varmuutta ja kirkkautta. Hänen mukaansa ”sellaista oli lukea Naipaulia
kuten muitakin hyviä kirjailijoita, yhtä lailla nautintoa kuin mustasukkaisuutta, yhtä
lailla iloa kuin epätoivoa.”
Hän ihaili Thomas Bernhardia, jonka
kieli ja rytmi inspiroivat häntä. Bernhardia
oli norjannettu jo 1990-luvun
alussa, Suomessa vasta 2000-luvun alussa ( vuonna 2007). Hän ei ollut ainoa Bernhardista innoittunut norjalainen.
Kun hän sai Morgenbladetista arvosteltavakseen Stig Sæterbakkenin romaanin,
hän teilasi sen koko sivun
jutussa, koska se oli hänestä pelkkää
Thomas Bernhardin jäljittelyä, toki
suuri romaani, ”kuin
jättiläismulkku, ensisilmäyksellä vaikuttava, mutta niin iso, ettei veri jaksanut nostaa sitä pystyyn ja tehdä
siitä toimintakelpoista, vaan siitä tuli
puolijäykkä, ” hän kirjoitti ilmeisesti kateuden inspiroimana. Sæterbakken, joka oli melkein ikätoveri ja julkaissut jo
runokokoelman ja kaksi romaania, eikä hän ollut
julkaissut ensimmäistäkään kirjaa.
Hän tunsi 25-vuotiaana olevansa luuseri, joka
ei ollut saanut mitään aikaan. Voi
miten tuttua! minä ajattelen tätä lukiessani.
Kun Tore Renberg, paras ystävä ja bändikaveri, kertoi riemuissaan että hänen
käsikirjoituksensa oli hyväksytty seitsemännentoista hylkäyksen jälkeen, Karl Ove
oli synkkänä kateudesta: ”Tämä oli niin epäreilua. Tämä oli niin
helvetin epäreilua. Miksi hän, neljä vuotta nuorempi kuin minä, oli saanut
lahjan, mutta minä en?”
Hän oli yrittänyt
kirjoittaa yli kymmenen vuotta kaunokirjallisuutta. Vuodet vain kuluivat eikä
kirjoittaminen sujunut, parisuhdekin ahdisti. Hän osasi kirjoittaa
artikkeleita, arvosteluja ja
haastatteluja, mutta heti kun hän istui
kirjoittamaan kaunokirjallisuutta, joka ”oli ainoa asia mitä hän
halusi elämässään tehdä,
ainoa asia minkä hän koki tarpeeksi
mielekkääksi,” hän meni jumiin.
Kun esikoisromaanini ilmestyui, olin samanikäinen kuin Knausgård. Hänen isänsä oli kuollut kuollut hänen kirjansa ilmestymisen aikoina. . Minun isäni oli kuollut kesällä, kun kirjani ilmestyi syksyllä. Suhde isään oli ristiriitainen ja vaikea, seurauksena oli surun sijasta masennus. Hänen masennuksensa kesti neljä vuotta, minun lähes kymmenen vuotta. Hän kirjoittaa: ”pimeys tiivistyi sisälläni, ilo katosi minusta en enää tiennyt mitä halusin tai mitä tekisin, tiesin vain että poljin paikallani, olin jumissa.
Jokaisella kirjalla on hintansa.
Kun Karl Ove vapautuu kirjoituslukosta, hän alkaa kirjoittaa toista kirjaansa ja hänen avioliittonsa päättyy umpikujaan. Vaimo on mustasukkainen kirjoittamiselle ja pettää häntä, kun ei kestä, että yhtäkkiä hän säteilee onnesta. Vaimo sanoo epätoivoisena ”Olet ollut alamaissa neljä vuotta siitä syksystä asti kun isäsi kuoli ja julkaisit esikoisteoksesi, ja meillä on ollut niin raskasta, niin vähän iloa. Olen yrittänyt, olen kokeillut kaikkea. Ja sitten pystyt taas kirjoittamaan, ja sitten olet taas iloinen. Se oli suunnattoman provosoivaa. Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään tekemistä elämäsi kanssa. Minusta tuntuu että olen täysin ulkopuolinen.”
Enemmin tai myöhemmin lähes jokainen kirjailijan rakastettu tai puoliso, mies tai nainen, joutuu kokemaan saman: vain kirjoittaminen on tärkeätä, millään muulla ei ole merkitystä. Knausgårdin sanoin kirjailija on Dracula, joka imee ravintoa muiden ihmisten tunteista.
Minua viehättää Knausgårdin omaelämäkerrallisessa sarjassa se että hän kirjoittaa ilman ironiaa, hän tosissaan ja vakavissaan, mikä on (uhka)rohkeata aikana, jolloin kaikkea ironisoidaan.
Seuraavaksi aion lukea norjalaisen Cora Sandelin omaelämäkerrallisen Albertine-sarjan, joka kertoo naistaiteilijan uran vaikeuksista. Se ilmestyi suomeksi 1950-luvun lopulla. Luin sen teinityttönä ja se teki minuun silloin suuren vaikutuksen. Ymmärsin miten vaikeata oli Sandelin aikaan naisena luoda uraa. Sittemmin olen lukenut Simone de Beauvoirin omaelämäkerrallisen sarjan, mutta unohtanut miksi se ei vaikuttanut minuun yhtä suuresti kuin Cora Sandel. Olin tietysti vanhempi ja kyynisempi enkä uskonut hänen rehellisyyteensä.