Lokakuun ruusuja Kirjailijanpuistossa Töölössä (liittyy aiheeseen vain symbolisesti -kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä jne.)
Kateuteen asti minä halajan sitä henkeä minkä olen teihin pannut. Lause on raamatusta, mutta en tiedä mistä sieltä. Ystävä muisti lauseen, kun kerroin hänelle Juri Oleshan romaanista Kateus, jonka luin viikonlopulla. Kirsti Ellilän kirjoitus kateudesta Nonossa sai minut lukemaan kirjan uudelleen. Mainio kirja, ei yhtään vanhentunut, vaikka sen syntymästä on kulunut kahdeksankymmentä vuotta. Se ilmestyi vuonna 1927 Moskovassa. Yhteiskuntajärjestelmät romahtavat, mutta kateus pysyy. Oleshan kirja on psykologinen romaani, mutta ei ollenkaan psykologisoiva, siksi se on niin tuore ja elävä kirja.
Olen kateudesta aivan vihreä - ja nautin sekä ihailen - niin herkullisesti Oleshan minäkertoja Nikolai Kavalerov kuvaa kateutensa kohdatta menestyvää elintarvikeyhtymän johtajaa Andrei Babitshevia, joka on poiminut hänet kapakan oven edestä kotiinsa. Kateus tekee tarkkanäköiseksi.
Nikolai on 27-vuotias nuori mies, joka kirjoittaa ”ohjelmistoja viihdetaitelijoille: monologeja ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja lapsenruokoista.” Hän halajaa menestystä ja mainetta, kuuluisuutta ja kunnia ja haaveilee suurista teoista. Hänellä ei mene hyvin. Hänen rakkautensa kohde ihana Valja rakastaa jalkapalloilija Volodjaa, Neuvostoliiton joukkueen maalivahtia. Nikolaista eivät pidä edes esineet. ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua. Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja. Jos jokin pikkuesine –lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii tavallisesti jonkin hankalasti siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni näen miten lipasto ilkkuu.”( Suom. Esa Adrian. Mainio on suomennoskin.) Ja Babitshev heittää hänet takaisin kadulle, kun Volodja, Babitshevin suojatti, palaa takaisin. Mitä syrjäytetty nuori mies siinä tilanteessa voi tehdä?
Rakas ystävä, joko on alistuttava tai… järjestettävä skandaali. Tai on lähdettävä rytistäen. Paukauttakaa ovea, kuten sanotaan. Tämä on tärkeintä: lähtekää rytistäen. Että historian kasvoille jää arpi – näyttäkää mihin pysytte piru vieköön! Eihän teitä kuitenkaan päästetä sinne. Älkää antautuko taistelutta…, neuvoo Babitshevin veli, Ivan. Hän on katkeroitunut yhteiskunnallisesti menestyvään veljeensä. Hänelläkään ei mene hyvin. Hän on keksijä, joka on keksinyt koneen, joka osaa tehdä kaikkea, mutta kukaan ei ole nähnyt ihmekonetta, se on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Koneen nimi on Ofelia. Minä annoin sille rakkaudesta ja epätoivosta hulluksi tulleen tytön nimen, Ivan sanoo. Hän on puolihullu katkeruudesta ja kostonhimosta: Eräänä kauniina päivänä ymmärsin että minulle on annettu mahdollisuus kostaa aikakauteni puolesta. Minä turmelin koneen […] Tekniikan suurimmalle luomukselle minä annoin ihmisen huonoimmat tunteet! Hänelle on jäänyt vain kateus, ja lopuksi pelkkä välinpitämättömyys. Surullinen loppu, resignaatio: Ollaan välinpitämättömiä, Kavalerov! Malja välinpitämättömyydelle. Hurraa!
Minä tulkitsen Oleshan romaanin lopun niinettä kateuskin on parempi kuin välinpitämättömyys. Kateus on tunne, ja tunteet panevat maailman liikkeeseen. Jos jotakuta kiinnostaa aina ajankohtaisen kateuden kaunokirjallinen analyysi, Oleshan kirja löytyy ainakin Helsingin pääkirjaston varastosta.
