lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Identiteetti

Syysilta Kalliossa.

Tiedoksi uusille lukijoille:  Tämä on  Bloggerin  dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa  saat näkyviin koko kirjoituksen.   Yläpalkista voit valita  millaisessa näkymässä haluat   katsella blogiani. Jos pidät enemmän  perinteellisestä näkymästä, liitä  osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava  koodi: /?v=0  (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman  välilyöntejä). 

Bloggerin  dynaaminen näkymä on  ollut käytössä vajaan kuukauden.  Sitä  kehitetään  kaiken  aikaa.   Minä kaipaan  Magazine- näkymän "Lue lisää" -  painiketta, joka  avaa koko kirjoituksen.    Lukuisat bloggaajat toivovat  sivupalkkien  gadgetteja (blogrollia jne.)  takaisin.  Kehitystyö jatkuu,  kaikki  tuleee ajallaan.  Ja nyt  otsikon lupaamaan asiaan.

Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä  ennen kuin heidät  karkoitettiin  kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja  vapaa-ajattelija,  kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia.  Hän  toimitti   elintarvikkeita  pietarilaisille.   Pietarilaiset   haukkuivat  inkerinsuomalaisia tšuhniksi.   Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan.  Tiedä häntä.  Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun  tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää   tuoneet toreille   maitoa,  voita, kananmunia ja   muita elintarvikkeita. 

Inkerin  kulttuuriseuran järjestämän   taideillan jälkeen  mietin jälleen  kerran  inkerinsuomalaista identiteettiä.  Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he  pitävät  matalaa profiilia ja  peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät  edes taiteilijat  tuo itseään suuremmin  esille,  ovat   vaatimattomia, toisin kuin  karjalaiset,  jotka  osaavat  ottavat tilan itselleen, kun  inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä.  Isäni  ei    tosin  noihin vaatimattomiin kuulunut.

Identiteetin  muodostumiseen  on varmaankin vaikuttanut    lutherinusko, joka  suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä   vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli  paha joutua   silmätikuksi.  Niinpä  inkerinsuomalaisista kehittyi  nöyrää ja vaiteliasta kansaa,  joka  ei tunteitaan paljastanut  niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti.  Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi  ollut.  

Aika ja paikka   ovat   muokanneet inkerinsuomalaisten   identiteettiä.    He  ovat  eläneet venäläisen  valtaväestön   keskuudessa  tyhminä ja  halveksittuina  tšuhnina.   Stalinin aikana heitä vainottiin.  He eivät uskaltaneet  käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi. 

Minun identiteettini ei voi olla   inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut   Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä.  Kipupiste  identiteetti kuitenkin oli  lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua  ryssäksi.

 Lisää  inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.    











perjantaina, lokakuuta 28, 2011

Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa

Kirill Alanne. Katajanokka 1995.

 Kävin eilisiltana    Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä  taideillassa. Kriitikko Otso  Kantokorpi johdatti  inkeriläisen  taiteen ytimeen, mutta minulta  jäi  ydin   kuulematta, koska  myöhästyin  tilaisuudesta.


Tapasin  taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan,  kun  Eila  Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi   Kilven  runosta  säveltämänsä  laulun  karjalankieleksi.  Opin, että  karjajalankielessä  rakastaminen on suvaitsemista.  Eeva kertoi, että äitini  taulu  on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua.  Taustalla  näkyy osa Nikolai  Gulin  asetelmasta ja osa  Inkerin  kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."

Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.

Lisää inkerinsuomalaisten  maalauksia löytyy  kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja  minun  Picasa-albumistani.

Kun katselin  värikkäityä maalauksia mieleeni tuli   inkeriläistaustainen kuvanveistäjä  Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä).    Olisikohan  taustalla  ollut  vaikutusta hänen  värikkäisiin  puuveistoksiinsa?

Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.
Photo: Heikki W. Virolainen



PS.  Lue  myös  Otso Kantokorven  blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?


torstaina, lokakuuta 27, 2011

Kummitustalo



Valokuvatorstain  222. haaste on kummitustalo.  Kävin tänään  kuvaamassa Villa Furumoa, joka  on muuttunut  kummitustaloksi.  Se  paloi toukokuussa ja sen mukana  paloi  yksi  talon asukas.  

Kaksi vuotta sitten  Valokuvatorstain haaste oli  autio.   Vastasin haasteeseen blogikirjoituksella: Kaikki ovat lähteneet  Villa Furumo näytti silloin tällaiselta:

Herrasväki   Donner oli istunut  tuolla  terassilla  sata vuotta sitten juomassa iltapäiväkahvia ja -grogeja.   Nyt terassin  kaidepylväät   olivat  sikinsokin pihalla kuin kaatuneet keilat.

Rakensin pienen installaation ennen kuin  lähdin    Villa Furumon  pihalta.


maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender
"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen  sänkykaverini oli William N.  Tapasin  hänet  ensimmäisen  kerran parisen kuukautta sitten.   Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg),  joka toi mieleeni  erään    kesällä  kuolleen runoilijan.  Tapaaminen ei ollut eroottisesti   jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä  on ikää  yli 75 vuotta.  Tuskinpa hänellä  on ikinä  ollut  kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut  naimisissa eikä  hän pidä  naisista eikä lapsista,  ei sen  puoleen miehistäkään.   Mutta ei hän aivan  vailla aistillisia nautintoja ole. Hän  pitää hyvästä ruuasta ja  muistaa mitä  syötiin  kymmenien vuosien takaisella  juhla-aterialla.   Minä  en muista  edes eilistä ateriaa.  Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon  yhteistä.   Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä  jäkäliä.  Strindbergin  Hullun päiväkirjan hän sentään  oli  lukenut, ranskaksi.  Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli   varhaisnuoruuteni suuria  elämyksiä, kun näin  sen  Kansallisen  suurella näyttämöllä.  Mieleeni painui  lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti  useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään."  Hän  palasi  yhä  uudelleen elämänsä  pieniin ja suuriin   nöyryytyksiin ja  loukkauksiin.    Eräs niistä  oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten.   Hän  ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston  kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei  syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa,"  hän  valitti useampaan kertaan. Se  saattoi olla syy miksi hän  jätti professorin viran ja lähti Pariisiin  jäkälätutkijaksi.  

"Loukkaukset  kirjoitetaan muistiin  näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma  Muistikirjassaan,  jota olen  siteerannut   aikaisemmin tässä blogissa  (Déjà-vu), ja  jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan  ratkaisevan käänteen ja siksi ne  talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella." 

Enpä  tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään.  Mutta kirjan henkilönä hän ei ole  lainkaan  ikävä,  vaan  peräti   antoisa   tuttavuus kaikkine  inhimmillisine  heikkouksineen.  En ole  tavannut tiedemiehiä, mutta olen  tuntenut vanhoja  kirjailijamiehiä.   Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä.   He puhuvat  mielellään itsestään ja saavutuksistaan  ja  valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. 

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N.   päiväkirja.    Se on  hieno sanallinen muotokuva  vanhan  miehen sisäisestä mielenmaisemasta.  Se   ei tyhjene  yhdellä  lukukerralla.   Kannattaa  hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin  että voi nauttia  siitä myöhemminkin ( sitten kun  se  on kadonnut  kirjakaupoista eikä sitä  divareistakaan  enää saa).  Minä  laskin  Williamin yöllä käsistäni  ihaillen  -  ja täytyy  myöntää, että myös  pikkuisen  kadehtien  -   sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.  






















perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Rauha - valmis ensi vuonna

Kampissa rakennetaan rauhaa.
 Kuvakooste Narinkkatorin  työmaa-aidasta.

YK-viikon  rauhankulkue Helsingissä 24.10. 2011.  Kokoontuminen  Narinkkatorilla klo 17.00. Kulkue lähtee  klo 18.00. Reitti: Narinkkatori – Mannerheimintie – Aleksanterinkatu - Mikonkatu- Kaivokatu – Mannerheimintie – Narinkkatori-Freda– Kampintori.

Valokuvatorstain 221. haaste on   rauha.