Viimeinen onnellinen sukupolvi

Ennen kuin hukkaan kokonaan pääsiäisen lehden, merkitsen muistiin mitä luin toissapäivänä. Lars Norén sanoi Hesarissa (15.4.06), että me olemme historian viimeinen onnellinen sukupolvi. ”Seuraavat saadaan elämään 300-vuotiaiksi tekomaksan, -aivojen, -sydämen kanssa. Kuoleman rajan hämärtyessä ja elämän pitkittyessä katoaa elämänkaari.”

Tämä lausunto jäi mieltäni askarruttamaan. Elinsiirtoja on tehty jo kauan, sydämiä, maksoja ja munuaisia siirretty kuolleilta eläville. Viime syksynä luin Tiina Krohnin romaanin Kortti Recifestä, jonka yhtenä aiheena oli elinsiirtokauppa, uhreina olivat eteläamerikkalaiset katulapset , joilta riistettiin elimet – ja elämä, jotta rikkaat jossain muualla maailmassa saisivat elää.

Jos Norénin synkkä ennustus toteutuu, niin seuraavien sukupolvien rikkaat elävät 300-vuotiaiksi, mikä varmasti potuttaa heidän perillisiään. Köyhät kuolevat edelleenkin nuorina, eli keskimäärin 70-80-vuotiaina, koska heillä ei ole varaa elintensiirtoihin. Mutta millaisia ne 300-vuotiaksi elävät sitten ovat, kun aivot on vaihdettu kolme viiva viisi kertaa. Ovat saaneet tilalle jonkin katulapsen aivot. Millaisia muistoja heillä on? Millaiseksi heidän persoonallisuutensa muuttuu? Jos sydän ja maksa ovat sialta, siitä ei kai ole haittaa. Mutta aivojen siirtäminen todella askaruttaa minua. Luutkin pitää vaihtaa, koska ne haurastuvat iän mukana. Aika hankala homma. Mutta mitäpä ihminen ei tekisi kuolemaa siirtääkseen. Vanheneminen ja kuolema ovat hirvittäviä loukkauksia narsistisen ihmisen itsetunnolle. Nuoruuden kaikkivoipuudesta on tuskallista luopua. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko ruveta luopumaan kaikkivoipaisuudestaan, ja hyväksyä se ikävä tosiasia että on kuolevainen.

Lars Norén on ruotsalainen näytelmäkirjailija, nyky-Strindbergiksi sanottu ( kts. Wikipedia). Häntä haastatteli Helsingin Sanomiin Kirsikka Moring ( Lars Norén avaa ovet suljettuihin huoneisiin 15.4.06). Hän sanoo olevansa eksistentialisti: ” Minulle kuoleman läsnäolo antaa elämälle tarkoituksen ja arvot. Mutta Jumalaan en osaa uskoa.”

Kirjoittamisestaan Norén sanoo, että alut ovat hankalia –kelläpä eivät olisi! Terminal- näytelmänsä alun hän kirjoitti 40 kertaa. ( Minä en pysty laskemaan kuinka monta kertaa olen aloittanut kirjan jota parhaillani kirjoitan, se selviäisi ehkä tietokoneen tiedostoista,). Norén sanoo, että pahimpia ovat nimet. Minulle jäi vähän epäselväksi tarkoittaako hän näytelmien vai henkilöiden nimiä. Minulle henkilöiden nimet ovat pahimmat. Ne muuttuvat monta kertaa kirjoittamisen kuluessa. Joskus poimin nimiä puhelinluettelosta ja kuolinilmoituksista ja yhdistelen niitä.

Ylänurkan kuvassa ei ole Lars Norén, vaan ibizalainen mummo. Haluaisin viettää vanhuuden päiväni kuin hän auringon lämmössä mökkini portaalla kissan ja koiran kanssa kertoillen lapsenlapsilleni tarinoita entisistä hyvistä, hmm, ajoista. Ja kuolla rauhallisesti kuin inkeriläinen isoäitini elämästä kyllin saatuaan ja päivällistiskit tiskattuaan.

Foto: J.Buil Mayral

PS. Tänään hiillyin lopullisesti vanhan hitaaseen koneeseeni ( ymmärrän nuoria jotka hiiltyvät kassajonoissa vanhoihin hitaisiin mummoihin) ja soitin huollon pomolle, että johan on piru, ettei konetta saada kuntoon, se on maannut huollossa jo kolme viikkoa. Pomo selitti, että asialle ei mahda mitään, koska emolevyä ei ole saatu Englannista, on huutava puute juuri tämän tietokonesarjan emolevyistä, enkä minä ole ainoa puutteesta kärsivä. Toukokuussa on toiveita uudesta emolevystä. Päästiin sellaiseen sopuratkaisuun, että haen koneeni pois ja he soittavat minulle sitten kun emolevy tulee. Koneessahan ei ole muuta vikaa kuin se, että mikrofonin liitin on löystynyt, mikä aiheuttaa sen että vastaanottaja ei kuule puhettani, kun soitan Skypellä. Tämä tiedoksi niille, jotka tulevat tänne etsimään ratkaisua omiin Skype-ongelmiinsa. Mikrofonin liittimen löystyminen on niin vakava ongelma, että se vaatii emolevyn vaihtamisen. Onneksi takuuaika on vielä voimassa.

Pitkänperjantain metabloggausta

Pääsiäinen ei aiheuta minussa sosiaalisia paineita kuten joulu, joka on juhlista pahin. En kylläkään välitä tipuista, munista enkä lampaasta, mutta mämmi on hyvää. Ei minulla ole muita pääsiäisrituaaleja kuin Matteus- passio. Ennen kävin joka kiirastorstai Johanneksen kirkossa kuuntelemassa , mutta vanhemmiten olen tullut laiskaksi kuuntelen sitä radiosta, ja eilen ensi kertaa katselin televisiosta. Se oli jaettu kahteen osaan kuten minisarjat. Ensimmäinen osa päättyi jännittävästi Jeesuksen pidätykseen. Toinen osa tuli tänään, laulajat ja kirkkokin olivat eri kuin eilisiltana, mutta ei se haitannut. Matteus- passio on suuri kertomus, vaikka tiedän sen juonen käänteet tarkalleen, niin aina se liikuttaa minua yhtä paljon, ja se johtuu Bachin musiikista.

Eilisiltana radion ja telkkarin Matteus- passion välissä ehdin käydä tutkimassa Kirjailijan häiriöklinikan suosittelemaa
Diogenes-blogia - S.Liuhdon avoin valehdeltu elämä. Se oli riemastuttava uusi tuttavuus. Huumorintajuni on ehkä hieman omituinen, koska olen erityisen ihastunut S. Liuhdon tutkimussuunnitelmaan suomalaisesta mieskirjailijasta: Kun yritin tutkintoa. Tutkimussuunnitelma osoittaa syvää perehtyneisyyttä suomalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti mieskirjallisuuteen. Alla muutama ote 47 -kohtaisesta tutkimussuunnitelmasta. Viereisessä kuvassa on totoluukulla Charles Bukowski, joka on S. Liuhdon vertauskohde, kts. kohta 42 ja 42.b.

7. Suomalainen mieskirjailija on Väinämöinen.
Hän pukeutuu patalakkiin ja ryijyyn, kasvattaa itselleen parran. Hän on vanhus 25-vuotiaana. Aikuiseksi hän ei uskalla kasvaa. Hänellä on oikeuksia, ei koskaan velvollisuuksia, ei, vaikka suomalaisella mieskirjailijalla olisi puku päällä. Väinämöinen on shamaani.

8. Suomalainen mieskirjailija ei voi elää ilman naista.
Hemingway riutui kuusi viikkoa Havannassa ilman naista. Suomalaiselle mieskirjailijalle se olisi liikaa. Hän ei voi olla päivää ilman charlotta-lönnqvistiään.

11. Naiset kirjoittavat heistä myöhemmin sen teoksen, jota he itse eivät viitsineet tai pystyneet tekemään.
Teos on suomalaisen mieskirjailijan omaelämäkerta, kirjoittanut Tuulaliina Meriluoto-Berner, os. Onerva.

19. Suomalainen mieskirjailija on ironian mestari, muttei itseironian.
Hän tulee naiseltaan ja työkavereiltaan kysymään, että eikö hän teekin hyvin työtään. Viita (,Tikkanen).

20b. Suomalainen mieskirjailija on addikti.
Hän jää koukkuun mihin vain. Millainen on tällainen ihminen?

23. Olivatko Aleksis Kivi ja Charlotta Lönnqvist "sillai"?
Tämä on suomalaisten kirjallisuudentutkijoitten suurin kysymys.

42b. Suomen Henry Chinaski ja maailman Harri Salminen.

Luettuani tutkimussuunnitelman lävitse, toivon hartaasti että S. Liuhto jatkaisi tutkimusta. Minussa heräsi epäilys: S.Liuhto on nainen! Olisikohan epäilyksen herättänyt Kohta 19. Lukekaa itse ja päätelkää! Tutkimussuunnitelma on pitkä ja perusteellinen, mutta herkullinen. Liitän Diogenes-blogin oikean sivupalkin linkkilistaan kirjallisiin blogeihin heti kun jaksan ruveta näpräämään listan kanssa. Sinne on tulossa muitakin muutoksia, muun muassa Kops ja Rita Maestra poistuvat, koska he ovat yhtyneet Rita Mentoriksi. Uusia tuttavuuksia, jotka olen löytänyt kävijälaskurini kautta ovat: Satunnaista sanailua ja Maailman kuvia, jota kirjoittaa Vivikka Richt, freelance-toimittaja Amsterdamista, ja Minun sanani, jonka kirjoittaja esittää mietteitä ja kysymyksiä. Ajankohtainen kysymys: Minkä takia Jeesus naulattiin ristiin? ( Katso: Pelkkää spekulaatiota).

Kukkia Ollille

Olli oli minun luokkatoverini alakansakoulussa kaksi vuotta. Hänellä oli tumma otsatukka, nappisilmät, slipoveri ja golfhousut. Ne olivat muotia sen ajan pikkupojilla. Ollin muistikuvan mukaan minulla oli monot. Tosin epäilen ettei minulla voinut olla monoja jalassa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Opettaja Heinonen järjesti meidät parijonoon ensimmäisenä koulupäivänä. Olli oli minun parini, myös luokassa. Hän oli vilkas, minä hiljainen. Ehkä opettaja Heinonen ajatteli, että sen takia me sovimme toisillemme. Ollin sukunimi oli Arrakoski. Kun kesän alussa ajettiin kesämökille Arrakosken ohitse, minä ajattelin Ollia. Yläkansakoulussa tytöt ja pojat erotettiin toisistaan eri luokille. Niin minä jouduin eroon Ollista.

Pyrimme samaan aikaan Munkkiniemen yhteiskouluun, hän pääsi A-luokalle, minä B-luokalle. Emme olleet toistemme kanssa tekemisissä, sillä harrastuksemme olivat erilaisia, hän oli meripartiolainen ja harrasti koripalloilua, kävin joskus katsomassa TOPO:n matseja tyttöjen kanssa, mutta en ollut pohjimmiltani kiinnostunut koripalloilijapojista. Ollista tuli teinikunnan puheenjohtaja, minä kävin teinitansseissa, mutta en ollut aktiivinen teinikunnan jäsen. Olli pääsi ylioppilaaksi ja hänestä tuli Teiniliiton puheenjohtaja, minä jäin luokalle ja kirjoitin kirjallisuuskritiikkejä Teinilehteen, kunnes minäkin pääsin ylioppilaaksi ja siirryin Ylioppilaslehden kriitikoksi.

Olli valmistui valtiotieteellisestä tiedekunnasta, sai työpaikan Gummerukselta ja muutti Jyväskylään. Minä jäin Helsinkiin opiskelemaan humanistisia aineita ja minusta tuli WSOY:n kirjailija. Vuonna 1983 yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua tiemme jälleen yhtyivät. Toisistamme tietämättä siirryimme saman syksynä samalle kustantajalle, hän toimitusjohtajaksi ja minä kirjailijaksi Tammeen. Sen jälkeen tapasimme toisemme kaksi kertaa vuodessa: syysinfossa ja Tammiglögeillä, ja alkuvuosina myös hänen kotonaan Hietalahdenkadulla, jossa hän järjesti joulun alla kirjailijoille kutsuja.

Viimeisen kerran tapasin Ollin Eino Leino -seuran vuosikokouksessa maaliskuun 21. päivänä. Hän istui vastapäätäni pöydän toisella puolella. Hän oli hyväntuulinen ja sanaili "munkkalaiseen" koulutoveritapaan, kuten aina tavatessamme. Kysyin onko hän ollut Välimerellä purjehtimassa, kun on niin ruskea ja terveennäköinen. Hän sanoi, että ei kun hän on tehnyt halkotöitä kotipihalla. Hän ilahtui, kun kerroin että kirjani on menossa Amerikan markkinoille. Seuraavana päivänä Olli lähti saappaat jalassa, hänen aorttansa repesi , kun hän teki halkotöitä. Kun kustannustoimittajani soitti, että Olli on kuollut, en käsittänyt aluksi kenestä hän puhui. Ollihan oli itse terveyden perikuva. Oli vaikeata hyväksyä sitä, että kuolema kulki niin läheltä ja iski niin yllättäen. Eilen, kiirastorstaina oli Ollin siunaustilaisuus Vanhassa kirkossa. Kukkia ei laskettu arkulle. Annan hänelle valkoisen kukkani tässä blogissa, koska hänellä oli tapana ojentaa punainen ruusu kirjailijoille Tammen syysinfossa

Pääsiäismeemi - sattuman leikkiä

Meemi via Rauno Räsänen


1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, ...


No, minä nappasin kirjan. Se sattui olemaan Upanisadit, mutta sivuja oli vain 84. Naapurissa oli T.S. Eliotin Autio maa. Otin sen hyllystä.

Avasin kirjan sivulta 123, sillä sivulla oli vain neljä riviä ja yksi lause. Avasin seuraavan sivun. Sieltä alkoi runo Kiirastorstain-aatto. Kun kirjoitan tätä merkintää, on kiirastorstainaatto, joka vaihtuu kymmenen minuutin kuluttua kiirastorstaiksi.

Kuudes lause on seuraavanlainen:

( miksi vanha kotka siipiään levittäisi?)

Hyvää pääsiäistä lukijoille. Kuvassa on moderni pääsiäispupu Rhodokselta ystäväni kuvaamana kahdeksan vuotta sitten. Silloin ei tosin ollut pääsiäinen, vaan joulu. Oltiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäresidensissä töitä paiskimassa.

Pääsiäispupuista ja niiden symboliikasta voi lukea lisää Blogisiskolta.

Foto: Kristina Carlson

Tavallista rankempi ikäkriisi

Kuvassa ikkunakaltereiden takana kreikkalainen "iän heikentämä nainen." Ilmaus on peräisin Elfride Jelinekin romaanista Pianonsoittaja, jonka sain vihdoinkin puurrettua loppuun asti. Se oli synkän opettavainen tarina siitä miten voi käydä kiltille tytölle, joka ei murrosiässä noussut kapinaan ja tapellut itseään irti äidistä. Romaanin "iän heikentämä nainen" Erika on noin 35-vuotias. Hän on täynnä negatiivisia tunteita; kateutta, vihaa, mustasukkaisuutta, katkeruutta ja raivoa, joita Jelinek kuvaa kliinisen tarkalla silmällä. Lapsuus ja nuoruus on kulunut kuuliaisesti pianonsoitonharjoituksissa, joihin Erikaa piiskasi kunnianhimoinen äiti. Hänestä ei tullut äidin toivomaa maailmanluokan mestaripianistia. Keski-iän kynnyksellä hän nukkuu äitinsä kanssa samassa parivuoteessa, hänellä ei ole seksielämää, mitä nyt joskus karkaa äidiltään salaa tirkistelemään peep-showta ja keskuspuiston rakastelevia pareja, ja saa perverssiä nautintoa siitä että viiltelee sukuelimiään hulluksi tulleen isänsä partaveitsellä. Hän saa mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, kun hänen nuori oppilaansa rakastuu häneen, mutta hän ei pysty vastarakkauteen. Miten pystyisikään kun sydämen oppivuodet ovat häneltä jääneet elämättä? Hän tuhoaa orastavan suhteen masokistisilla vaatimuksillaan ja iskee kirjan lopussa veitsen olkavarteensa, ei kuole, vaan kävelee verta valuvana kotiin. Loppu jää avoimeksi, mistäpä Jelinek olisi tiennyt - hänhän kirjoitti kirjansa samassa iässä jota Erika eli - että naisen paras aika alkaa keski-iän kriisin jälkeen noin 40 vuoden iässä.

Mummopissikset

Tiedän että pissikset ovat varhaisteini-ikäisiä tyttöjä, jotka hengailevat laumoissa kulmilla. Heillä on kireät farkut ja napa paljaana. He ovat nähneet pikkutyttöinä R-kioskin lehtitelineissä paljon paljasnapaisia naisia ja heidän alitajuntaansa on syöpynyt kuva, että sellaisia seksikkäiden naisten tulee olla. He harjoittelevat naisena olemista, ampuvat reippaasti yli osittain epävarmuuttaan, osittain ärsyttääkseen aikuisia, varsinkin vanhempia miehiä, ja siinä sivussa kritisoivat tiedostamattaan kulttuurin naismalleja.

Mutta keitä ja mitä ovat mummopissikset? Se selviää NYT-lehden ( 14/2006) kolumnista. He ovat eläkeikäisiä naisia, jotka ärsyttävät nuoria miehiä ja naisia, koska he liikkuvat meluavina laumoina, kiilaavat kassajonoissa eivätkä välitä muista. Kolumnin kirjoittaja näkee mummolaumat tulevaisuuden uhkana, sitten kun suuret ikäluokat pääsevät eläkkeelle. Minä ihmettelen, miksei huonosti käyttäytyville vaareille ole keksitty yhtä halveksivaa haukkumasanaa kuin mummoille. Ikärasismi koskee näemmä naisia, mutta ei miehiä, vai miten on? Pitäisikö naisten aina vain vaieta ja olla kauniita, ja vanhoina pysyä poissa ihmisten silmistä, ikkunakaltereiden takana kuten kuvan kreikkalainen mummo. Ei ihme että naisten ikäkriisit ovat rankkoja, olivat he sitten varhaisteini- tai keski-ikäisiä.

PS.
Nettikoneeni on edelleen korjaamolla, odottaa emolevyä, joka on tulossa todennäköisesti maailman äärestä, koska kestää niin kauan. Seuraavaksi on lukuvuorossa Arvi Pertun Papaninin retkikunta, josta Keskisuomalaisessa ilmestynyt kritiikki sanoo mm: "Valta ja valtapelit, niiden hyvin outo eroottisuus, ilmiantamisen ja kavaltamisen synnyttämä "kiima" - politiikan sadomasokistisuus. Siinä keskeisiä Pertun romaania halkovia teemoja melkeinpä markiisi de Saden hengessä," kirjoittaa Hannu Waarala (Isä Aurinkoisen synkissä varjostoissa, 29.3.06). Tämä houkuttaa lukemaan Pertun kirjaa Jelinekin sadomasokististen naissielun syövereiden jälkeen.