Knausgårdin taistelut

Knausgårdin    Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina  Huttunen. Like  2012) oli vähällä  jäädä  lukematta,  siksi että  alku, noin  70 sivua lapsiperheen  elämän kuvausta,  pitkästytti minua.   Ajattelin, että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.

 Taisteluni  jäi  makaamaan yöpöydän  lukemattomien kirjojen pinoon,  kunnes  koitti itsenäisyyspäivä ja  telkkarista  tuli  niin   ikävystyttävää  ohjelmaa,   linnan juhlaa ja  Tuntematonta sotilasta, että  tartuin  mieluummin kirjaan.    Knausgårdin   teksti  imaisi  minut mukaansa siinä vaiheessa ,  kun Karl  Ove  muuttaa   Tukholmaan  ja   majailee  aluksi  ystävänsä   Geirin luona.  Heidän kirjallisuuskeskustelunsa   ovat kiinnostavia.   Lainakirjan sivuille  alkoi ilmestyä keltaisia  ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi  (kun ei voi  tehdä lyijykynämerkintöjä  eikä  taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut  koko joukko). 

  Karl Oven  kirjoittaminen on jumissa, hän   on kirjoittanut  kuusi vuotta  eikä hänellä  ole muuta kuin  " satakolmekymmentä sivua pitkä  idioottimainen essee enkeleistä ",   hän   tunnustaa.   Geir on sitä mieltä, että  essee ei ole hänen lajinsa, hän  kannustaa ystäväänsä seuraavasti:   "Osaat   kirjoittaa kaksikymmentä sivua  vessassa käynnistä ja saada  ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat.  Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka  moni kirjailija olisi tehnyt sen  jos vain olisi osannut? Miksi  ihmiset  nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen    tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan  esseitä  osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."

Tukholmassa Karl Ove  tapaa  Lindan,  johon  oli   iskenyt silmänsä  kolme vuotta  aikaisemmin  Biskops-Arnön  esikoiskirjailijaseminaarissa (   tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille).  Kumpikin  oli  esikoiskirjailija, Lindalta  oli ilmestynyt runokokoelma ja  Karl Ovelta  romaani.  "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee. 

 Suhde päättyi  katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan.    Karl Ove    viilteli kasvonsa, kun  Linda  torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen.  Kun he   alkoivat  tapailla  Tukholmassa, he eivät    voineet  puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan.  Tapaamiset  vaivaannuttavat   Karl Ovea, hän  ei  keksinyt  mitään  sanottavaa ja hän  uskotteli itselleen, ettei  ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen  kerran, hän  pyörtyy kadulla.  Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa.    Onnestakin voi  pyörtyä! Tai   sitten Karl Ove  vain unohti hengittää

  Dramaattisen ensisuudelman jälkeen   en pystynyt  laskemaan  kirjaa käsistäni,  oli  pakko saada tietää  mitä  Lindalle  ja Karl  Ovelle  seuraavaksi tapahtuu.   Siihen  meni koko yö.     Ensimmäistä kertaa  elämässään Karl Ove  on absoluutisen onnellinen,  mikään ei voi varjostaa  hänen iloaan.   Ensihuumaa  kestää  puoli vuotta.  Sitten ristiriitaiset  tunteet alkavat raastaa Karl Ovea.  Hänen   on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä).  Hän haluaisi olla yksin ja lukea  rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään.  Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa  Karl Ovea kohtaan,  joka kirjoittaa: " Sieluni  oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja  synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä." 

  En  muista  aikoihin  lukeneeni mieskirjailijaa, joka  kuvaa   tunteiden   vuoristorataa  yhtä  hyvin kuin Knausgård.  Mieleen  tulee  vertauskohtana  August  Strindbergin Hullun puolustuspuhe.   Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!

Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa   tarinaa Raamatun  henkilöistä,   käy  synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja   osallistuu  synnytykseen.   ( Synnytyksen kuvausta  13  sivua,  mikä ei ole paljon   yli  kuusisatasessa kirjassa).   Lapsen  syntymän  jälkeen   Karl Oven on pakko    saada romaani   syysmarkkinoille, koska  perhe tarvitsee  rahaa.   Deadlineen  on  kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja  ja kameleita, siitä ei tullut mitään."   Hänen oli  aloitettava  koko homma alusta.  Hän  muutti työhuoneelle ja  kirjoitti  maanisessa   tilassa yötä päivää,  kaksikymmentä sivua päivässä ja  riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet  epäempaattiseksi  hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja  uhkasi jättää hänet. Karl Ove  piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista.    Semmoista  kirjailijan elämä on  parhaimmillaan -   ei mikään muu  ole  yhtä  tärkeätä kuin kirjoittaminen. 

  Edellisen  romaanin  ilmestymisestä on  kulunut  jo  kuusi vuotta.   Ehkä  Karl Ove olisi jäänyt  nyhräämään enkeliesseen ja    Raamatun henkilöiden pariin, elleivät   ulkoiset paineet olisi olleet  niin kovat.    Rahapula ja  deadline, siinäpä   kirjailijan parhaat  muusat.   Romaani   En tid för alt valmistuu  määräaikaan  mennessä  ja se nimetään   Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana  vuonna   Suomesta oli ehdokkaana  Monika  Fagerholmin  Amerikkalainen tyttö, jota  Karl  Ove veikkaa  voittajaksi.  Mutta   palkinnon sai     islantilainen Sjón. 
   
Ehdokkuuden  tuomaan julkisuuteen  Karl  Ove suhtautuu    kaksijakoisesti .   Kun  lehdet osoittavat  kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on    innoissaan ja iloinen. Mutta  joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa  lukee jotain mitä hän ei  ole  sanonut, hänen minäkuvansa  palaa poroksi  häpeästä. Kuitenkin hän hänen  jatkaa  haastattelujen antamista, koska  " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...]   "Olin huora,  se  oli ainoa kattava sana."   Hän  ei ole ainoa  kirjailija, jolle  julkisuus  aiheuttaa  samanlaista  henkistä  pahoinvointia.   Hän   selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.

Kun olin  lukenut kirjan  kertaalleen  lävitse, aloitin alusta ja  luin    lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin  hyljeksinyt   ensilukemalla. Minua  puhutteli kerronnan  konstailemattomuus,  tapa  jolla  Knausgård  kuvaa  Karl Oven   arjen taistelua. Se  oli  niin  tuttua ajalta, jolloin   omat lapseni  olivat pieniä.  Karl Oveen   on helppo  samaistua.   Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva,   eikä  "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt   kahteen vuoteen  pätkääkään.  Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin   jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa,  dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä  kirjallisuuden lajilla missä ei ollut  kyse   kertomuksesta. Se ei käsitellyt  mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."

Vaikka  kertomuksella  ei  Knausgårdin  mielestä olisikaan  mitään arvoa, niin   Karl Oven elämästä   muodostuu  yhtä kaikki  kertomus.   Parasta siinä   kertomuksessa on, että   sen välityksellä lukija  kohtaa kirjailijan,  joka  ei  piiloudu fiktion taakse kynsiään   vuoleksimaan ( à la Joyce). 

17.12.2012

Lisää Knausgårdista  Sami Liuhdon blogissa.  Suosittelen.

Seksikäs Che Guevara

Che  Guevara 

Kuvatekstissä lukee:" Kotimaastaan Argentiinasta on Kuuban  vahva mies tuonut  selkeän  espanjankielensä ja matté-pullon, josta hän harvoina  joutohetkinä ehtii nauttia. Väljät ja vähät vaatteet tuntuvat vapauttavilta allergisen astman vaivaamasta kehosta." 

Harvinainen  kuva  löytyi  lehtikasasta, jonka  joku  oli jättänyt  porraskäytävään.   Kasa  koostui  yli  50 vuotta  vanhoista   Viikkosanomista. Kaappasin   kasan    kainalooni  ja  ryhdyin  kotona  tutkimaan  löytöä.   Lehdissä oli paljon  mielenliintoista luettavaa  ja katseltavaa.  Eva Aminoff, "Naisemme  Havannassa", kuten   Viikkosanomat  luonnehtii,  oli kirjoittanut  reportaasisarjan  Kuubasta.  Sarjan  16.  juttu   ilmestyi  numerossa  25/1961.  Sen nimi oli  Che  Guevara- vallankumouksen aivot. 

Eva  Aminoff kertoo,  että  kesti  kolme kuukautta  ennen kuin hänen  onnistui   saada haastattelu Che Guevaralta. Se tapahtui  teollisuusministeriössä.  Aminoffilta loppui  filmirulla kesken kaiken ja  Che  vaihtoi rullan, järjesteli  etäisyyksiä ja  valosuhteita.  Hän kertoi, että eräässä vaiheessa elämäänsä hankkinut leipänsä valokuvaajana.

Rullanvaihto sulatti jään ja rentoutti haastatelevan. Aminoff kuvailee:  "Hengitys  oli rauhoittunut  kokonaan. Suuri, lempeä ystävällisyys ja sen mukana  tenhoava  charmi oli levinnyt  Kuuban  argentiinalaisen kohtalonmiehen kasvoille.  Oli sopiva hetki siirtyä  haastattelun piiriin."

Minua  kiinnosti  kuvan tarina. Missä ja  milloin  se on  otettu ? Tuskin  teollisuusministeriössä.  Uteliaisuuttani  lainasin  kirjastosta Aminoffin  matkakirjan Vallankumouksen valtakunta. Kuuban vallankumous oli tapahtunut  vuonna 1959. Vallankumouksen  tekijät  olivat nuoria miehiä: Fidel Castro 33 v, Che  Guevara 31 v, ja Raúl Castro ei ollut  täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään.

Aminoff oli viettänyt vuosien 1960-1961  vaihteessa viisi kuukautta Kuubassa ja  koonnut  matkan jälkeen  Viikkosanomissa ilmestyneistä  reportaaseista  kirjan.  Hän mainitsee tavanneensa  Che   Guevaran kaksi kertaa,  mutta  pettymyksekseni en löytänyt  selostusta  Chen   joutohetkestä, jolloin hänellä oli aikaa  lojua  sängyssä ja   nauttia  mattéta.

Teollisuusministeri Che  työhuoneessaan. 

PS.  Olen  lukenut  muutakin kuin   50 vuotta vanhoja  lehtiä.   Kirjailijan päiväkirjassa kerron  mitä mieltä olen Sofi Oksasen  romaanista Kun kyyhkyset katosivat ja  Ene Mikhelsinin Ruttohaudasta.  Ja miten kävi kun matkustin Viroon ensimmäisen kerran vuonna  1972.

Parhaillaan  luen  Jaakko  Yli-Juonikkaan  Neuromaania. Olen  päätynyt     pitkin haarautuvia  polkuja sivulle  443,  mutta ei minulla  ole  vielä  selkeätä käsitystä kirjasta. Tuntuuu kuin olisin   eksyksissä.  Sivun 443 alalaidassa kertoja puhuttelee lukijaa: "Hauskaa  että olet  viihtynyt  Neuromaanin parissa näin pitkään. Nyt, kun tarinalinja on saatu  päätökseen, voidaan paljastaa Geregin olevan fiktiivinen romaanihenkilö jota ei voi konkreettisesti  satuttaa eikä vahingoittaa, joten todellisuudessa hänelle ei ole käynyt kuinkaan, hän voi edelleen hyvin ja lähettää sinulle sydämelliset terveiset."

 Tiedoksi: Jaakko Yli-Juonikas on  aloittanut  blogin. Sen nimi on   Arvoitus nimeltä elämä.

Mitä kirjallisuus on?

Ninnin  tassu on William S. Burroughsin unikirjan päällä.

Kirjan nimi on My Education.  Onkohan se  kirjallisuutta, 

Ninni  näyttää pohtivan.

Juha Seppälä on pohtinut kirjailijuutta ja kirjallisuutta  näin:

"Hirveintä on, että kirjailijat  jatkavat vaikka maailma palaisi siitä yksinkertaisesta syystä että ovat kirjailijoita. Kirjailija tekee kirjaa  vielä hirttolavalla, näkee pyövelinsä asun yksityiskohdat, rekisteröi  valon  sävyn, hiljaisuuden äänen, tukahdutetun kauhun tuoksun. Näyttelijät haluaisivat olla kirjailijoita, rock-laulajat samoin. Kaikki tahtovat  roolin. Media myy näyttelijän kirjaa kuin viinaa tai naisia, media tahtoo elää ja kaupata sitä mille on aina ostaja. Kriitikot vihaavat kirjailijoita ja kirjailijat  vihaavat  kriitikoita. Martin  Walserin oli kirjoitettava  siitä kokonainen kirja.  Theodore Dreiser vuokrasi huoneen Brooklynistä ensimmäisen kirjansa huonojen  arvostelujen jälkeen, istui puisella tuolilla keskellä huonetta ja käänsi sitä kerran toisensa jälkeen eikä  löytänyt oikeaa asentoa. Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa  kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat. Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta,  monesti rumaa ja  käsittämätöntä. Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä." Sitaatti on Seppälän  romaanista Mr. Smith (WSOY 2012),  josta enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa. 

Hyllyssäni  on Jean-Paul Sartren  kirja Mitä  kirjallisuus on? (Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Delfiinikirjat, Otava 1976).    256 sivua tiheätä tekstiä ja lisäksi  selitykset.    Seitsemänkymmentäluvulla olen lukenut  kirjaa   kynä kädessä.   Olen alleviivannut mm. sanat "kirjoittamisakti" ja "lukutoimitus." Sartren  mukaan kirjoittamisakti on  teoksen luomisen epätäydellinen ja abstrakti vaihe,  kun taas lukutoimitus  on havannoimisen ja  luomisen  synteesi. " Kirjailijan  ja lukijan yhteisestä toiminnasta syntyy konkreettinen ja kuvitteelinen objekti, hengentuote. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla",  sanoo  Sartre.

 Sartre määrittelee millainen on huono ja hyvä kirja: ""Huono kirja on se joka, yrittää imartelemalla viehättää, toisin kuin hyvä kirja, joka on vaatimus ja uskon osoitus."  Hän siteeraa Jean Paulhania, ranskalaiskirjailijaa ja  saksalaismiehityksen aikaisen  vastarintaliikeen keskushahmoa.   Paulhan   kirjoitti: " Jokainen tietää, että meidän  päivinämme on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: huonoa joka  itse asiassa on lukukelvotonta ( ja sitä luetaan paljon), ja hyvää kirjallisuutta, jota kukaan ei lue."

 Selkeä määritelmä.  Se on kirjoitettu viime vuosisadan  ensimmäisellä puoliskolla.     Onkohan   kirjallisuuksia nykyään  enemmän  kuin kahdenlaisia?    Ehkä Mahdollisen kirjallisuuden seura  osaisi vastata.  Sen ensimmäisestä vuosikirjasta  on  esittely  Kritiikin uutisissa.

Kirjailijan päiväkirja ja bloggaaminen

 Lokakuisia mansikanlehtiä palstalla.

Syksy tekee nostalgiseksi.  Viljelykausi on ohi.  Jos ja kun jonain päivänä lakkaa satamasta, käyn istuttamassa  narssissin sipulat maahan , ja  haen  lapion ja talikon  palstalta pois.

Nostalgian  vallassa    rupesin  tallentamaan  vanhoja  nettipäiväkirjojani, kun löysin  kätevän  ja nopean  tallennusohjelman, joka tallentaa  blogit pdf-muodossa.  Ohjelman  nimi  on Blogbooker. Suosittelen.

 Siitä  on yli kymmenen vuotta , kun aloin  pitää    nettipäiväkirjaa nimeltä    Kirjailijan päiväkirja.  Siihen aikaan ei ollut  vielä  blogeja, tai jos olikin  en tiennyt  niistä mitään.    Jouduin  tekemään aika  paljon  käsitöitä aina kun   päivitin  nettipäiväkirjaa.    Koodasin aluksi itse kaiken, kunnes  löysin  sivunteko-ohjelman. Nykyisillä   bloggaajilla ei ole aavistustakaan miten monimutkaista siihen aikaan oli  päivitysten  tekeminen  ja niiden lähettäminen nettiin. 

 Vuonna  2002  bloginpitäjiä pidettiin narsisteina tai muuten vain  höyrähtäneinä tyyppeinä. Nörtti oli haukkumasana.  Nykyään asiat  ovat toisin. Bloggaajat   ansaitsevat  rahaa blogeillaan, jotkut jopa elättävät itseään bloggaamisella, sen  kuulin tänään  radiosta. Tosin kyse oli muotibloggaajista.  Kirjabloggaajista ei puhuttu,  ehkä he  saavat kirjoja ilmaiseksi  ja pääsevät  kustantajien infoihin.  Minulla ei ole asiasta kokemusta.

 Vuonna  2005    löysin  Bloggerin helpon  blogialustan ja aloitin  Sanat-blogin.  Aluksi ajettelin  pitää kahta blogia rinnakkain,  Kirjailijan päiväkirjaan  kirjoittaisin  kirjalijaelämästä, unista yms., ja   Sanat-blogiin  kirjoista, joita olen lukenut.  Mutta ei se suunnitelma toteutunut. Aloin  laiminlyödä  yhä pahemmin  Kirjailijan päiväkirjaa.

Kun tallensin Blogbookerilla vanhoja nettipäiväkirjoja, tuli mieleeni, että  miksen jatkaisi  Kirjailijan päiväkirjaa.  Sehän on paljon  kotoisampi  ja intiimimpi blogi kuin  Sanat.  Viime kuussa   siellä   on   Bloggerin  tilastojen   mukaan   käynyt vain  478 katsojaa, kun  taas Sanat-blogissa on käynyt  4671 katsojaa.  Sivumennen sanoen  en luota  Bloggerin tilastoihin. ne ovat  minusta  vahvasti ylimitoitettuja.   Ne  on tehty mainostajia varten samoin  kuin  sanomalehtien  verkkolehtien  tilastot, jotka  mittaavat  klikkauksia, mutta eivät lukijoita.

Tällä viikolla  olen  päivittänyt  neljästi  Kirjailijan  päiväkirjaa. Eilen kirjoitin sinne mitä  mieltä  olen  Juha Seppälän    romaanista Mr. Smith.  Hampaankolossa on vieläkin     Seppälän  vuonna  2005 heittämä herja bloggaamisen turhanpäiväisyydestä.

Venäläisiä kertojia

Syksyä  Siperiassa.        Tuntematon mies kissansa kanssa 

 siperilaiskylän raitilla. Kuvasin  hänet  vuonna 2004, jolloin 

osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden  kokoukseen 

Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)

 Jevgeni  Griškovets: Joet

 Jevgeni Griškovetsilta  on  ilmestynyt suomeksi  viime keväänä  mainio pieni   kirja  Joet  (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012).  Griškovets on  syntynyt,  kasvanut ja käynyt koulunsa   Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa.  Hän on kotimaassaan   suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja  ja näyttelijä,  Venäjän Woody Alleniksi sanottu.  Griškovetsin   kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.

"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut", 

sanoo kirjan   nimetön  kertoja.  Hän  tunnustaa, että on nähnyt karhun  kerran, ei    ole ikinä pitänyt joesta uimisesta,   ja     taigassakin  käynyt  vain  kerran,    "ollut  siellä  hyttysten syötävänä, nuuhkaissut  vähän sen ilmaa, nähnyt jotain.  En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin." 

Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka  hänen  kaupunginosansa rajalla olikin  vankila nro 5, jonka muurit ja  valonheittimet  pelottivat  häntä  lapsena.  Mutta vielä enemmän häntä pelottivat  järvien  iilimadot. Hän pelkäsi  niitä kuollakseen. Hän  kertoo   lempeällä ironialla   poikavuosistaan  Siperiassa, jossa elämä  oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain  pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava  pakkanen. Mutta meillä oli ihan  tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut  Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt  suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.

Tunnistan itseni kertojan  kuvaillessa, miten  hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä,  koska  ovat tuoneet kotimaastaan  filmirullakasan "saadakseen itsestään  kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset  vankilat ja pakkotyöleirit.  He ovat  hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet  sieltä  vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän."  Minä   hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani  Whiskas-kissanruokapurkkeja,  joita näin Nenetsian  niemimaalla  olevassa kaupassa. 

 Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina  Rotkirchin  kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta. 

Andrei Makine: Ikuisen rakkauden  kosketuksia

Andreï Makine   on   syntynyt  Siperiassa, mutta kasvanut  Penzassa, joka on  Udmurtian  naapurissa. Hän   lähti kolmenkymmenen vuoden iässä   Ranskaan, vaihtoi kieltä  ja ryhtyi  ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa  Venäjästä.   Ranskalaisia  Venäjä on  aina   kiinnostanut , joten  ei  ole   ole ihme , että  Makine  on  suosittu kirjailija  Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa,   koska  hänen  kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen  lukenut   kauan sitten  Makinen  Ranskalaisen testamentin,  hänen  läpimurtoteoksensa, joka  sai kiitosta, ylistystä ja   kirjallisuuspalkintoja, eikä  se  hullumpi  kirja ollutkaan.

 Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le  livre des brèves amours éternelles)  ilmestyi  Ranskassa viime  vuonna ja tänä  vuonna  suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012).   Kun näin  Makinen  uutuuskirjansa  pikalainahyllyssä, tartuin siihen  siihen  innokkaana uudistamaan  vuosien takaisen  tuttavuuden,   vasitenkin  kun  kirjan  nimi viittasi rakkauteen,  joka on  kiinnostanut minua varhaisteini-iästä  asti.  

 En tiedä    oliko  vika minussa vai kirjassa, että  lukukokemus  oli pettymys. En saanut  kontaktia  orpokodissa kasvaneeseen    kertojaan  sen enempää kuin  kirjailijaankaan.   Minusta  tuntui  kaiken aikaa, että  sanoista ja niiden väleistä tiuhkui  epämääräistä  negatiivisuutta, jota vierastin. 

 Kirja  alkaa kohtaamisesta.  Kertoja   lähtee saattamaan  kotiin  Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa,  jonka  vankileirikierre oli  alkanut parikymppisenä.  Ress  oli   silloin liimannut jonkin  viraston seinään julisteen, jossa  luki " Eläköön suuri sikakumous".   Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja  näkee  tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja  kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden   hulvahduksen.   "Nuoruudesta lähtien  on sen kohtaamisen muisto palannut  ajoittain mieleeni. Se on  piinannut ja paennut kuin  arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."

 Kummallinen  yhteensattuma jäi pitkäksi  aikaa vaille vastausta,    kertoja sanoo.  Hän   unohtaa Dmitri  Reissin ja   siirtyy  muistelemaan   lyhyitä  kohtaamisiaan  ikuisen  rakkauden kanssa.  Usein   kohtaamisessa on taustalla  jokin   poliittinen kulissi  - Brežnevin suuri naamakuva tai   paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen  alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy.   Neuvostojärjestelmä  ei suosinut rakkautta,  kertojan mukaan: "Vapaiden  rakastavaisten  asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei  tavallaan  ollutkaan väärin: rakkaus on  olemukseltaan kumouksellista." 

 Viimeisessä    kertomuksessa   tuntemattoman kaunottaren arvoitus   selviää.  Kertoja näkee   nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut   "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante    Beatricea."  Nainen ei ollut  enää kaunotar, hänestä  oli tullut  "nomenklatuuramuija,"  kuten  kertoja luonnehtii,   kaiken  lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän.   Siinä vaiheessa  minulle     selviää,    mikä  vierottaa minua   Makinen  kirjasta.   Siinä on liikaa  osoittelevaa  tendenssiä.     Ymmärrän   kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin  sodassa palovammoja  saaneen  kertojan  katkeruuden, mutta miksi  menestynyt   kirjailijakin on katkera, ja   miksi  hän  kirjoittaa yleviä,  ilmeisesti  syvällisiksi tarkoitettuja lauseita,  esimerkiksi: " Me  ihmiset  erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja."  Monikon  ensimmäinen  persoona toistui  niin  usein,   että    minusta alkoi   tuntua   kuin    Makine   jättäisi sanomatta    jotain  henkilökohtaisesti  kipeätä ja  merkitsevää,  ja piiloutuisi   mahtipontisen me-kulissin taakse 


 Sergei Dovlatov:  Meikäläiset

 Sergei  Dovlatov on  minulle  uusi tuttavuus   Griškovetsin tavoin.   Ja miten  riemastuttava     kohtaaminen   Makinen jälkeen!  Wikipedian tietojen mukaan  Dovlatov opiskeli suomea  Leningradin yliopistossa. Hän    syntyi Ufassa 1941 ja kuoli  New Yorkissa 1990.  Hän  joutui  emigroitumaan  Yhdysvaltoihin vuonna  1979.  Syy:  neuvostokriittisten  kertomusten julkaiseminen samizdatissa.  Hänen  viisitoista teosta käsittävästä  ja 25:lle kielelle käännetystä  tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain  Meikäläiset  ( Suom.  Pauli Tapio. Idiootti 2012).  Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät  nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa. 

Meikäläiset  on Dovlatovin  suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän  sanoo kirjan lopussa. Ainakin  se on hauska, vaikkei  suomalaisesta  näkökulmasta  kovin  tavallinen.   Dovlatov  osaa  anekdoottien  kertomisen taidon parhaaseen  venäläiseen  tyyliin.  Hän  on   hulvaton tarinaniskijä. Hän   liioittelee,  kärjistää, pelkistää, karrikoi.   En  hetkeäkään  epäile, etteivätkö hänen  tarinansa sedistä, tädeistä,  enoista ja serkuista   olisi  totta.

 Sergein   isoisä Isaak oli käsityöläinen,  entinen  kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli  kolme poikaa, joihin  hän suhtautui  jokseenkin halveksivasti.  Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen  näytteli  (Sergein isä Donat).   "Tomerimmaksi  ja käytännöllisimmäksi osoittautui  nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi  kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän  päätyi  Shanghain kautta Belgiaan, josta  lähetti    tuttavansa  mukana  isoisälle smokin ja  "valtavan puhallettavan  kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman  kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.  

Tuohon  aikaan  ihmisiä  alkoi katoilla  arvaamattomasti.   Sergein  äiti  kirosi  Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja  arvioi tilanteen toisin.  Näyttelijä kun oli  hän näki tapahtumat  draamana, jossa  paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän  oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema  kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen  tragedioissa."  Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen,    hänen isänsä  oli  teloitettu ja  veli oli ulkomailla.  Siis aivan tavallinen tarina  entisessä Neuvostoliitossa.

 Sergeistä  kasvoi   toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo.  Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän  oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että  sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla  ihmiset  elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta  hyödyllistä olla kommunisti." 

 Myös  Sergein  ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä,  parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä.  He joivat  terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta  heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa  hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta  siihen että ystävät  eivät pesseet käsiään   vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui  melkein yhtä ankarasti kuin  yhdyssanavirheisiin.  Hänestä oli äärimmäisen  moraalisen rappion merkki, jos  esimerkiksi sana "ylipäänsä"  kirjoitettiin "yli   päänsä".   Äiti oli   oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov   irvailee.

Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain  147,   yksikään sivu ei ole tylsä,   eikä sivuilla ole  "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos! 

Kissa sisälläni, ja unet.

"Me olemme  kissat sisällämme.  Me olemme  kissat, jotka eivät  voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka." William S. Burroughs.

William ja  kissa  Ginger, yksi monista  hänen kissoistaan  Tämän kuvan "pelastin" Facebookin päivitysvirrasta.  Kuva on  peräisin täältä: http://www.vice.com/read/the-cat-offers-itself- Sivulla  kerrotaan   Burroughsin  kissoista. Kannattaa lukea.

Burroughs kirjoittaa:  "En ole  koiranvihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole  rumaa. Kissan viha  on kaunista,  se palaa  puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät  loimuavat ja suu sylkee. Mutta  koiran  murina on rumaa, punaniskaista lynkkausjoukkion pakistanalaistenhakkaajan murinaa...jonkun murinaa, jolla  on "Tapa homo Kristuksen tähden" -tarra autorämässään, omahyväistä miehitettyä murinaa. Nähdessäsi tuon murinan katsot jotakin, jolla ei ole omia kasvoja. Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koiran  kouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus."  (Suom. Elina Koskelin)

En minäkään ole  ole koiranvihaaja.  Mutta  en  jaksaisi  elää  koiran kanssa.  Koira on ekstrovertin , kissa introvertin  ihmisen eläin. Minä olen introvertti.

Burroughsin   Kissa sisälläni, pieni punainen kirja,   ilmestyi  vuonna 2005 Sammakon kustantamana.   Ostin sen   silloin.  Nykyään ostan harvoin  kirjoja,  mutta  keväällä  ostin Burroughsin     unien kirjan    Koulutukseni.    Myös sen on   kustantanut Sammakko ja  suomentanut  Elina  Koskelin.  Suosin   Sammakon kaltaisia  pienkustantajia, siksi ostan niiden kirjoja. Ne   suhtautuvat  kirjallisuuteen vielä   intohimoisella  rakkaudella. Samaa  ei voi sanoa   suurkustantajista, joiden  täytyy  myydä  kirjoja  osakkeenomistajien taloudelliseksi  hyödyksi.  On  varmaankin  painostavaa olla suurkustantamossa  kustannustoimittajana,  joka rakastaa kirjallisuutta, mutta jonka  on  pakko  lukea  käsikirjoituksia sillä  silmällä  ovatko ne taloudellisesti  kannattavia.

 Burrghous kertoo   unikirjassaan näkevänsä usein unta pakkaamisesta.  "Liian vähän  aikaa  ja liian paljon pakattavaa,"  hän sanoo.  Minäkin näen  usein   pakkaamisunia,  useimmiten  ne  liittyvät Suvikuntaan, WSOY:n kesäpaikkaan, jossa vietin kolme varhaisnuoruuden kesää. Myös  minulla on liian paljon pakattavaa ja  aikaa  liian vähän.  Burroughs saa pakkaamisunissa    orgasmin, minä en.  Pakkaamisunien  erotiikka herättää     hänessä kysymyksen: Onko seksillä mitään  tekemistä seksin kanssa?  Koko seksin  rituaali, kosiskelu, itse halu, huohotus ja hikoilu ja  asennot pelkkää huijausta  samalla kun  nappeja painellaan näyttämön  ulkopuolellla?"

Ja hän jatkaa: "  Ikään kuin joku kävisi läpi monimutkaisen seremonian  tuottakseen valoa, sitten joku muu,  tietyllä hetkellä, painaa valokatkaisinta. Miksi  pakkaamis- tai aikauni saa aikaan orgasmin yli  seitsemänkymmentävuotiaalla miehellä? Ehkä ajalla ja seksillä on  on yhtä intiimi suhde kuin kuolemalla   ja seksillä. Sekä  kuolema että seksi irrottavat  yksilön ajasta."  

 Minun  kokemukseni mukaan myös unet   irrottavat ajasta.

Mitä olen lukenut 2

Metrossa eilen  luettua: 

"Kaikessa alku ja loppu ovat   kiehtovimmat. Jos mies ja nainen tapailevat  toisiaan, onko se vielä rakkautta? Murehtia suhdetta, joka  loppui ennen kuin todella alkoikaan, vaikeroida tyhjiin rauenneiden lemmenvalojen  tähden, valvoa yksin pitkät syysyöt, kaivata  kaukaisten  pilvien alla elävää armasta, vaipua  haikeisiin muistoihin ruohottuneessa majarähjässä - sen voi  sanoa olevan  täyttä rakkautta."  Kirjoitti  Yoshida Kenkô Japanissa 1300-luvulla.  (Joutilaan  mietteitä suom. Kai Nieminen. Tammi 1978)

Yhtenä  unettomana  yönä  luin   Markku Pääskysen    rakkausromaanin.   Harvinaista että  suomalainen  mieskirjailija kirjoittaa rakkaudesta,   mieleeni  muistuu   nyt  vain  Esko Raennon romaani  Rakkaus:käskyt  90-luvun alkupuolelta.   Rakkaus on ollut  perinteisesti  naiskirjallisuuden väheksytty    aihe.    Osat  ovat kenties vaihtumassa, kun  naiskirjailijat ovat  ruvenneet kirjoittamaan  sodasta.  Ehkä  sodasta tuleekin  väheksytty ja  rakkaudesta  arvostettu aihe.  Soisin sen tapahtuvan. 

Roona,  kirjan kertojaminä on vaipunut    haikeisiin muistoihin -   ei tosin  ruohottuneessa majarähjässä, vaan turkulaisessa puutalossa. Hän elää  koiransa Papillonin kanssa,  mikä voi tarkoittaa vankia nimeltä  Papillon  tai perhoskoiraa.  Tavallaan  Roona  on  rakkautensa vanki. Hän kirjoittaa kirjeitä  kadonneelle  rakastetulleen: "En pääse  menneestä eroon, en tästä  arkiinnu, en millään, ja yötä vasten  kaipaus  vain kasvaa [...] Lakkaan muistelemasta,  
a j a t t e l en sinua. Sinua ja pitkää hahmoasi, silmälasejasi, valheitasi, ihoasi, vartaloasi, ääntäsi. Kuinka sinua kaipaan! Sanojasi, valheitakin. Valhetta täytyy uskoa, tosi on totta uskomattakn, sinä  sanoit kun jäit valheistasi kiinni ja aloit puhua totta." Roonan hullusta rakkaudesta  on kulunut   kymmenen vuotta.  Hän  sanoo: "Me olimme Bonnie ja Clyde."

 Roona ja hänen  rakastettunsa  olivat  köyhiä ja pitkästyneitä  parikymppisiä. He   ryöstivät  pankin rahankuljetusauton ja pakenivat  Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin.  Heidän  pakomatkansa ei ole   niin     verinen  eikä   päättynyt yhtä  traagisesti  kuin   60- luvun    elokuvan romanttisen  sankariparin Bonnien ja Clyden. Aika  on  tehnyt  tehtävänsä ja   hionut Roonan muistoista  pois  särmät  ja rosot, pakomatkan  kauhun ja jännityksen.  Roonan kirjeet  Sinälle ovat   lyyristä  proosaa,  kaunista kieltä, paikoitellen kuin proosarunoa.  Kaipaus painaa  Roonaa  enemmän kuin rikos ja syyllisyys,   ei hän toki  mikään Raskolnikov ole.   

Takakannessa  sanotaan, että  Roona saa vastauksen  on ironinen kertomus.  Käytin  lukijan  oikeutta  lukea  kirjaa vapaasti, ilman takakannen ohjeistusta,   joten  en  lukenut  kertomusta ironisena.    Ainoat ironiat  löysin  kirjan nimestä ja  lukujen otsikoista,    ne toivat   mieleen  tyttökirjat.  Ehkä   kirja  onkin tarkoitettu tytöille.   Ja heille joilla sydämen oppivuodet eivät  vielä ole takanapäin. 

Syksy

Valokuvatorstain  256. haaste  - syksy

Nämä ovat  rautatieomenoita. Kasvavat   Helsingin ydinkeskustassa,  Kasvitieteellisessä puutarhassa, joka  on  minun  suosikkipaikkani.  Ollut jo lapsuudesta asti.   Omenoiden nimi latinaksi  Malus  Hyvingiensis,  siis Hyvinkään omenoita.

Syksyn  satoa, sipulit  omalta palstalta,  herkkutatit muualta.

Kurkku ja kehäkukkia parvekkeella,  tuotu palstalta

Kevät ja syksy  ovat parhaat  vuodenajat.    Keväällä siemenet maahan, syksyllä sadonkorjuu.   Kesä on  kurjaa aikaa kevään ja syksyn  välissä.  Talvi menettelee  viljelysuunnitelmia tehdessä ja kevättä odotellessa.

Mitä olen lukenut

Olen laiminlyönyt  blogiani.  Syy on   Facebookin.  Sinne on  niin helppo heittää linkkejä ja muutaman  sanan kommentteja.  Blogi  tuntuisi vaativan vakavampaa  ja  syvällisempää  pohdintaa, à la Tommi Melender.  Mutta ei  minusta siihen ole, kun on menneillään   pitkä  kirjoitusprojekti. 

Arto Kytöhonka. Toinen teos,  1982. Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Lakanat liikkuvat  narulla. Niin kylmä alkaa taas olla

tänäkin vuonna.  Alkukesästä minä ostin kellon. Sanoivat sitä

kesäkelloksi, 3 kk takuu. Kesäkello. Oikein kaunis nimi.

On alkusyksy. Kello käy niin että luulin olevani

jo aikaisempaa kuin mitä sitten tosiasiassa on."

Tänään  luin  Arto Kytöhonkaa.   Maaria  Pääjärven  kirjoitus  uudessa  Parnassossa sai minut  lukemaan   häntä .  Hyllystä  löytyi Toisen teoksen   lisäksi ( omistettu kaipauksella) kaksi  Venetsialaisen  sarjan Nagauita 32-71 kokoelmaa (toinen  omistettu "con Liebellä",  toinen  toivotuksella  "Lukemattomia  rentoja  rupeamia"). 

"Esilläolon pakko on  tuhoisa pakko."   Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Olla elämässä niin ettei tähtää tauluun. Sivussa on terveellistä,

ja rauhassa. Rauhassa. Malttaa. Ja vain välillä

vetäytyä maailmaan, torjumaan  pätemättömyyttään."

Tunsin  Arton opiskeluvuosilta  asti.  Hän opetti minulle tietotekniikkaa ja  asensi ensimmäiseen  kannettavaan tietokoneeseeni  Reino Levyrengen,  joka oli   helppo ja kiva käyttöjärjestelmä verrattuna    Windows 3.1:een. Hän oli  innostava keskustelukumppani, aina valoisa.  En tuntenut  hänen synkkää puoltaan.  Siksi  minulle tuli  hänen itsemurhansa  täytenä yllätyksenä. Tunsin syyllisyyttä, että  olin pitänyt   niin huonosti yhteyttä  hänen elämänsä  viimeisinä vuosina.  Henkilökohtaisten  syiden  lisäksi  hänen lopulliseen  ratkaisuunsa saattoi vaikuttaa sekin, että    kirjallisuuseliitti naureskeli hänen nörttiydelleen eikä  antanut arvoa sille mitä hän teki.  

Maaria Pääjärvi kirjoittaa  Parnassossa (4/2012), että  monipuolinen  edelläkävijä  Arto Kytöhonka tekee paluuta.  " Runouden  kentän muutokset, muunmuassa digitaalisen runouden  uudelleen syntyminen Suomessa, herättivät  kiinnostuksen Kytöhongan  elämäntyötä kohtaan," Pääjärvi kirjoittaa.

Arton   muistonäyttely  Niin uskallanko häiritä maailmankaikkeutta  on  Fellmanniassa Lahdessa , Kirkkokatu  27,  auki ajalla   3.9. - 28.9.2012.

Nokturnosta  löytyy Artolle omistettu sivusto:

The Museum of  Modern Arto

Lukijoita

Lukijoita  Helsingin metrossa.  Minua  kiinnosti mitä he lukivat, mutta en kehdannut  kysyä.

Tässä luetaan jollakin  New Yorkin  metroasemalla  kirjaa To  the  Finland Station, kirjoittanut  Edmund  Wilson. 

 Parempi kuva Wilsonin  kirjan  lukijasta löytyy täältä:   http://www.flickr.com/photos/madamfou/7746173266/in/faves-81423970@N03/

Lisää  kuvia New Yorkin metron lukijoista ja kirjoista mitä  he lukevat:

http://undergroundnewyorkpubliclibrary.com/

http://www.flickr.com/photos/madamfou/sets/72157628487660797/

Facebookissa  New  Yorkin metrolukijoista on oma  sivustonsa, joka  päivittyy jatkuvasti  uusilla lukijakuvilla :   https://www.facebook.com/UndergroundNYPL

Nämä linkit  pelastin itseäni varten Facebookista,   jonne  kaikki linkit  hukkuvat  jatkuvassa  päivitysten virrassa.  Toivottavasti   myös jollekin muulle on iloa linkeistä. 

  Itse luin viimeksi  Helsingin metrossa viimeksi  Coletten  Chériä, kun  en  sateisena päivänä  viitsinyt lähteä  polkupyörällä  liikkeelle.  Chéristä  kirjoistan myöhemmin  tänne, jos vain ehdin. Tänä yönä en jaksa enää kirjoittaa.

Sääksilinkkejä

Kalasääski  kalastaa jossain  Afrikassa.  Upea  video, kannattaa katsoa. 




Videoklippejä virolaisesta  sääksenpesästä kesällä  2012.  Tätä  pesää olen katsellut kesäkuusta asti. Täysin lumoutuneena näihin kauniisiin  kalansyöjiin.

http://www.youtube.com/playlist?list=PL346B5E08BA551D0F




 
Sääksenpesän  viimeiseksi kuoriutunut  poikanen S7 ( Nori) on  alkanut  tehdä  siipiharjoituksia vihdoin ja viimein. Ehkä  se  lähtee ensilennolle parin kolmen päivän kuluttua.  Veli tai  sisar S9 (  Elo)   tarkkailee  vieressä siipiharjoituksia.  Elo  osaa  jo lentää, samoin kuin   S8 ( Uno) joka kuoriutui ensimmäisenä.

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Looduskalenderin   kalasääksi-keskustelufoorumilla jännätään, koska   Nori  S7 tekee ensilentonsa.  Jotkut veikkaavat että se tapahtuu huomenna.

http://www.looduskalender.ee/forum/viewtopic.php?f=56&t=402&st=0&sk=t&sd=a&start=6180

Kohta ne lähtevät

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Kalasääsken  pesässä   siivet havisevat, kun poikaset  tekevä siipiharjoituksia.   Kuva on  tältä päivältä (  1.8.2012). Satoi  ja  tuuli kovasti.   Minusta näytti siltä,  että  mitä kovemmin tuuli, sitä innokkaammin  poikaset  harjottelivat lentoon lähtöä.

Lentoon lähdössä pesän reunalla on poikanen, jonka nilkkarenkaassa lukee S8. Se lennähti pesän  toiselta reunalta toiselle  ja minä jännäsin, että  onko  se nyt  jo menoa.

 Livekameran striimi  sääksen  pesältä on   on ollut  minulle   Tosi-TV koko heinäkuun ajan. Muuta ohjelmaa  en ole  kaivannut  enkä tarvinnut.  Kunhan poikaset  ovat lähteneet,   keskityn kirjoitushommiin. Kukapa töitä  jakaisi/viitsisi tehdä   heinäkuussa,   lukuunottamatta puutarhahommia.  Tämä kesänä taivas  on pitänyt huolen kastelusta,   minulle on jäänyt   vain  kitkeminen. Nyt alkaa  tulla jo satoakin.  Vadelmat ja punaiset  viinimarjat kypsyvät hyvää vauhtia.   Viinimarjoja tulee paljon.  Eivät ne kaikki mahdu  pakastimeen.

S9 harjoittelee  lentämistä  auringonlaskun aikaan.

Englanninkielisellä keskustelufoorumilla  poikaset on nimetty. S7 on  Nori, kaikkein nuorin ja pienin, joka on  kyllä jo samankokoinen kuin vanhemmat sisaruksensa,  S8  Uno  ja S9 Elo. 

 Foorumilla on kuvia  ja videoita  pesän elämästä.   Viimeksi siellä on käyty  keskustelua  poikasten  sukupuolesta.  Sitähän ei voi  päältä päin nähdä. 

Ylläolevat  kuvat ovat  ruutukaappauksia  livekameran  striimistä.  Lisää kaappauksiani:      https://picasaweb.google.com/113203393740385507098/KalasaaskenPesaVirossaKesalla2012

Pilkun paikka ?

Pikapäivitys ennen kuin   palautan   romaanin  kirjastoon.

 Jennifer Eganin englanninkielisen   alkuteoksen nimi on  A Visit from the Goon Squad.  Suomeksi  kirjan nimi on Aika suuri  hämäys ( suom. Heikki Karjalainen).   Lukaisin kirjan nopeasti, harppoen.  Minua   hämäsi  kirjan suomalainen  nimi.    Mistä  hämäyksestä tässä on kysymys?   No, se selvisi kirjan lopussa, kun  Bennie sanoo Scottylle: " Aika on hämäystä, eikö niin?  Annatko sinä itsesi tulla hämätyksi?"   Alkuteoksessa repliikki kuuluu näin: "Time's a goon, right? You gonna let that that  goon push you around?"  Sanakirjan mukaan "goon"  tarkoittaa mm.  roistoa  sekä  tolloa  ja   "goon  squad"  roisto- tai tollosakkia.  Aika  on   huijari.  


Suomenkielisestä nimestä puuttuu pilkku aika-sanan jälkeen.     Pilkun puuttuminen muuttaa merkityksen  ja vie lukijan harhaan.  Onko se tarkoitus?  Kansikuvan spiraali  antaa kyllä vihjeen  ajan spiraalimaiseen luoteeseen, mutta oivalsin  sen vasta luettuani bennien avainrepliikin. Päällyksen  tekijä  Jussi Kaakinen on ilmeisesti lukenut kirjan tarkkaan. 


 Jennifer Egan on jossain  yhteydessä  kertonut,  että teoksen  inspiraatiolähteenä  on ollut  Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja   HBO-sarja Sopranos.   Romaanin  mottona on  Proustin  sanat, että aikaan sidottuja, erilaisia  vuosia vastaavia paikkoja on parasta etsiä itsestään.   Kirjan  englanninkielinen nimi  viittaa ehkä Sopronosin roistosakkiin, vaikkei Eganin  kirjassa   isoja  pahoja roistoja olekaan, on vain pieniä huijareita, jotka huijaavat pääasiassa itseään.




Kirja  on kevyttä  kesälukemista.  Kuin  hyvin  kuvattu, ohjattu ja leikattu Hollywood-elokuva, josta puuttuu henki.    Alkoi  tuntua  että Egan  on   opiskellut jonkin jenkkiyliopiston  luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla opetetaan  miten  luodaan  henkilöitä ja miljöitä, miten  replikoidaan,  vaihdetaan  kerronnan rytmiä, tehdään rakennetta, hiotaan särmät pois.   Sanalla  sanoen  kirjoitetaan vetävä romaani.  Oppi ei ole mennyt ojaan.  Silti epäilen, että jotain persoonallista ja ainutkertaista  saattaa kadota  niillä kursseilla.  


Odotushorisonttini kirjan suhteen  oli aika korkealla, kun luin Hesarista Jukka Petäjän arvostelun jonka  mukaan Eganin  Aika Suuri hämäys on vuoden paras  käännöskirja.  Sitä horisonttia vasten luettuna kirja oli  pettymys.  Jotta saisi tuoreen lukukokemuksen, pitäisi  kai lakata lukemasta arvosteluja.   Siksi toisekseen, vuoden  parhaat käännösromaanit ovat vielä ilmestymättä.

Kalasääskien perhe-elämää

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Kalasääsken poikaset   tuulelta suojassa äidin siipien alla. Pienin poikanen on  pyrstön alla.  Äiti kutsuu isää.  Pitäisi saada jo  ruokaa. Pesä on  jossain  Viron  rannikolla lähellä rautatietä. Kuvat ovat livekameran kuvaa, joista olen ottanut ruutukaappauksia ja käsitellyt  niitä  Microsoftin Paint-ohjelmalla. 

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Isä  tuo  kalan pesälle.  Tällä kertaa se on elävä kala.   Kun isällä on ollut  huono kalastusonni, se tuo päättömän   savustetun   lohen.  Minua kiinnostaisi tietää mistä se hakee savustettuja lohia.  Hyvin nekin lapsille kelpaavat.  

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Kalasääskiperheessä  on selkeä työnjako. Isä kalastaa ja tuo  ruuan. Äiti ruokkii poikaset  ja vahtii pesää.  Pienin poikanen  saa ensimmäisenä ruokaa.  Se on oppinut pitämään  puolensa. Olin  aluksi huolissani  selviääkö se hengissä, kun  isommat poikaset sorsivat sitä ruuanjaossa. Nyt  ne ovat oppineet odottamaan omaa vuoroaan. Ne ovat  fyysisesti paljon kehittyneempiä kuin pienin poikanen. Niillä on jo sulkien alut, pienimmällä on untuvapeite. 

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Kun poikaset  on ruokittu,  äiti  järjestelee pesää.  Se korottaa pesän laitoja, etteivät  poikaset pääsisi putoamaan.

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Päivän työt on tehty. Lapset  nukkuvat ja äiti katselee auringonlaskua.

Molemmat vanhemmat aamulla.   Näyttäisi  siltä kuin neuvottelisivat mitä tänään syödään.  Isä  ei  kauan  pesällä  viivy,  sillä on niin paljon töitä perheen elättämisessä.  Äiti on kotirouva.

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Tänä iltana kuva on sumea. Äiti ja isä tulivat yhtä aikaa pesälle, mutta isä  ehti karata kuvasta.  Kuvan sumeus johtuu siitä, että joku  poikasista kakki  livekameran  linssiin.  Poikasilla on  tarkoituksenmukainen kloaakkisysteemi. Ne sinkauttavat kakan  pesän  laitojen  ulkopuolelle  - ikäänkuin äiti olisi sanonut  niille, että omaa pesää ei sitten  liata.

Näin  kuluvat iltani. En katsele telkkaria, en kaipaa  jännitystä enkä romantiikkaa. Katselen  livekameran kuvaa netistä  sen jälkeen  kun olen palannut  palstalta puutarhatöistä.  On livekamera  auki päivälläkin, kun kirjoitan. Jos  kuuluu  erikoisempia ääniä, käyn vilkaisemassa  mitä pesällä tapahtuu.


Lisäys 11.7.  Youtubessa on paljon  videoita  perhe-elämän   alkuvaihesta.  Tässä yksi niistä.  Ensimmäinen poikanen on kuoriutunut. Äiti on lähtenyt pesältä ja jättänyt isän  lapsenkatsijaksi. Isä ei oikein tiedä mitä tekisi. Isän erottaa äidistä siitä, että isällä on leveä  nilkkarengas.





Täältä lisää  tietoa  ja  videoita pesän elämästä:


http://www.looduskalender.ee/en/taxonomy/term/50

Lisäys  12.7. Torstai ip. Hirveä tuuli.  Kamera lakkasi toimimasta. Veikö myrsky  kameran? Toivottavasti ei poikasia.


Myöhemmin torstai-iltana. Myrskyn jälkeen.   Kamera toimii taas. Kaikki kolme poikasta ovat tallella, ihan  märkinä.  Äiti istuu  jossain  yläpuolella  vahtimassa pesää.  Pyrstö   heilahtaa  silloin tälläin kamerassa tummana. Pesällä  on epätavallisen hiljaista, toistaiseksi. Toipuvat myrskystä.   ( Kuva alla, klikkaa isommaksi)

Lisäys 13.7.  Eilinen myrsky kalasääsken pesällä  YouTubessa.  Oli se niin kamala myräkkä, että huolestuin miten   pesälle ja poikasille käy.

Ja tässä  video josta näkyy miten hurjat paikat  pesällä oli  12. 7. 2012 kun  puunoksa lensi päin emoa.