Harvoin enää tässä iässä rakastun romaanin henkilöön, mutta nyt kävi niin, kun luin Bohumil Hrabalin pienen kirjan ( 114 s.) Liian meluisa yksinäisyys ( suom. Eero Balk 2008).
Rakastuin Haňt'aan, joka on työskennellyt jätepaperiasemalla 35 vuotta. Hän paalaa kirjoja ja paperia hydraulisella puristimella. Jokaisen paperipaalun sydämeen hän laskee jonkin maailman kirjallisuuden merkkiteoksen "kuin pappi laskisi uhrin alttarille" ja koristelee sitten paalujen kyljet taideteosten paperijäljennöksillä, Gaugeinilla, van Gogheilla ynnä muilla taiteilijoilla, joita painolaitokset asemalle kuskaavat. Haňt'a haaveilee, että sitten kun hän viiden vuoden kuluttua pääsee eläkkeelle, hän ostaa jäteaseman hydraulisen puristimen omakseen ja jatkaa paalaamista enonsa pihamaalla, eikä hänen tarvitse enää koskaan luopua jätepaperipaaluista, taideteoksistaan.
Haňt'a lukee töissä ja kotona puristimesta pelastamiaan kirjoja, filosofiaa, klassikoita, ja nykykirjallisuuden merkkiteoksia. Hän lukee, jotta saa tietoa omasta itsestään, jotain mitä ei vielä tiedä. "Minut on sivistetty vastentahtoani, enkä oikeastaan tiedä mikä ajatukset ovat minun ja mitkä olen lukenut," hän toteaa. Hän sanoo eläneensä ja kokeneensa Sisyfos-kompeleksia joka päivä kolmekymmentäviisi vuotta sellaisena kuin herra Sartre on sen hänelle niin kauniisti kirjoittanut ja vielä paremmin herra Camus. Häntä liikuttaaa Immanuel Kantin lause: Kaksi asiaa täyttää mieleni aina uudella ja kasvavalla ihailulla...tähtitaivas ylläni ja moraalilaki sisimmässäni. Se lause liikutti muuten minuakin nuorena kun vielä urheasti yritin lukea ja ymmärtää Kantia.
Eräänä yönä Haňt'a paalaa paperia ja juo olutta, lukee Kantin Taivaan teoriaa, 'ottaa sen jokaisen lauseen suuhunsa ja imeskelee kuin yskänpalstillia', kiipeää välillä valokuiluun katselemaaan tähtitaivasta yllään ja palaa viskelemään altaaseen jätepaperia ja sen mukana hiiriperheitä, jotka elävät syömällä Goethen ja Schillerin marokiinikansiin sidottuja sanoja. Hän joutuu ihmetyksen valtaan, kun ajattelee että hänellä on riittänyt rohkeutta olla menettämättä järkeään kaikesta mitä oli tuossa liian meluisssa yksinäisyydessään nähnyt ruumiillaan ja sielullaan nahoissaan kokenut ja kärsinyt. Viimeisen paalin sydämeen hän sijoittaa Taivaan teorian ja istuu portaille lepäämään. Silloin hiiri syöksyy puremaan hänen kengänpohjaansa. Se tekee monta hyökkäystä, kunnes väsyy ja jää nurkkaan katsomaan Haňt'aa silmiin:" ja minä aloin vapista, näin, että noissa hiirensilmissä oli tuolla hetkellä jotain enemmän kuin tähtitaivas ylläni, enemmän kuin moraalilaki sisimmässäni. Salamaniskuna minulle ilmestyi Arthur Schopenhauer, joka ilmoitti että kaikkein korkein laki on rakkaus ja rakkaus on myötätuntoa..."
Haňt'assa on jotain Bohumi Hrabalista niin kuin lapsessa on aina jotain isästään: nenä, suu tai korvat. Hrabal itse työskenteli paparinkeräyksessä ennen kuin ryhtyi ammattikirjailijaksi kypässsä viidenkymmenen vuoden iässä. Hänellä oli tapana luoda paaluista ympäristötaideteoksia. Hän kertoo ajastaan paparinkeräysasemalla: "Niinä neljänä vuona, jotka olin siellä töissä, tuhosin varmasti enemmän kuin puolitoista tonnia Goethea. Mutta jotta absurdius olisi täydellinen, sinne ajattiin myöhemmin kaksi tonnia Stalinin kirjoituksia."
Haňt'an haave että hän pääsisi eläkepäiville puristimensa kanssa, ei toteudu. Uusi aika koittaa ja jäteasemalle tulee uudet työntekijät, kaksi sosialistisen työn prikaatin jäsentä sinissä haalareissaan, oransseissa hanskoissaan ja amerikkalasimallisissa lippalakeissaan. Haňt'a syrjäytetään. Viimeisenä työnään hän asettuu jätepaperialtaaseen Novaliksen kirja käsissään, painaa vihreätä nappia ja puristimen seinämä alkaa painaa hänen jalkojaan leukaa kohti.
Kirjan loppu jää avoimmeksi. Ilmestyykö kellariin viime hetkellä kaksi mustalaisnaista, joilla on ollut tapana käydä siellä, vai ovatko mustalaisnaiset Haňt'an harhanäky? Loppu on yhtä arvoituksellinen kuin Hrabalin kuolema. Valitsiko Hrabal itse kuolemansa vai putosiko hän vahingossa prahalaisen sairaalan ikkunasta kyyhkysiä ruokkiessaan?
Linkki: