Kovettuma sydämessä (Viikon runo)

Photo Art by Marmi Michejda, Warsaw

Kuva on Instaplanetin sivulta, joka on omistettu runoilija Paul Celanille. Sivulla on videoklippi, jolta voi kuunnella saksaksi Paul Celanin tunnetuimman runon Todesfuge ( Kuolemanfuuga). Klipissä on mukana muuan kiinnostava kuva, jossa lukee selvällä suomenkielellä: "Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty."

Paul Celan (s. 1920) oli juutalainen, jonka vanhemmat tapettiin keskitysleirissä, hän itse selvisi hengissä holokaustista 19 kuukauden pakkotyön jälkeen. Keskitysleirin väkivalta jätti jälkensä hänen elämäänsä ja runouteensa. Hän yritti tappaa vaimonsa ja tappoi lopulta itsensä hukuttautumalla Seine-jokeen vuonna 1970.

Tämän synkän viikon runoksi olen valinnut Celanin runon Lumivuode kokoelmasta Niin kuin kivelle puhutaan ( Tammen ja Nuoren Voiman liiton yhteissarja 1993, suomentajaa ei ole ilmoitettu).

Silmiä, maailmalle sokeita, kuolinrotkossa: Minä tulen,
kovettuma sydämessä.
Minä tulen.

Jyrkänteen kuupeili. Alaspäin.
(Hengityksen tahrimaa valoa.Paikoitellen verta.
Pilveentyviä sieluja, vielpä kerran hahmonkaltaisia.
Kymmenen sormen varjo -yhteen puristettu.)

Silmiä maailmalle sokeita,
silmiä kuolinrotkossa,
silmiä silmiä:

Lumivuode meidän kummankin alla, lumivuode.
Kristallia kristallin perään,
ajansyvää ristikoitua, me putoamme,
putoamme ja pysähdymme ja putoamme.

Ja putoamme:
olimme. Olemme.
Olemme lihaa yön kanssa.
Käytävissä, käytävissä.

Mikä on se maailma , jossa on kovetettava sydämensä että pärjäisi? Piikkilankoja ja kaasukammioita ei enää ole, mutta nöyryyttäminen jatkuu. Finnsanity blogin pitäjä kertoo miten julmaa voi kasvavien poikien maailma olla ( sivupalkin Jaetuissa otsikoissa linkki juttuun Kauhajoen suru ja ahdistus). Henkinen väkivalta siittää vihaa. Nuoret imevät itseensä yhteiskunnan asenneilmapiirin ja heijastavat sen ulospäin. Onko sitten ihme, että joku kiusattu, nöyryytetty ja yhteisen pahan saastuttama päättää aseen käteen saatuaan näyttää kaikille kuka hän on?

Virolainen ohjaaja Ilmar Raag sanoi Ylen haastattelussa tänään : "Muistan vahvasti kuinka halusin kostaa jouduttuani joskus kouluväkivallan uhriksi. Enemmän muistan kuitenkin niitä hetkiä, kun todistin vierestä kiusaamista enkä tehnyt mitään estääkseni sen. Olen myöhemmin hävennyt sitä. Ne ihmiset, jotka todistavat kiusaamista tai väkivaltaa eivätkä tee mitään, ovat osasyyllisiä koko murhenäytelmään." Lue ja kuuntele Raagin haastattelu täältä.

"Kerran, kuolemalla oli kova menekki,
piilouduit minuun," kirjoitti Paul Celan.

Lööpeistä päätellen kuolemalla on taas kova menekki.

Autoton päivä

Kuvapäiväkirjasta

Espalla oli tyhjää eilen.

Aleksilla käveltiin puujaloilla (klikkaa kuvat isommiksi) ja aasi tuli vastaan. Oliskohan ollut Bileamin aasi, kun taluttajana oli Suomen Lähetysseuran tyttö.

Neulebloggaajille uusi harrastus

Tämä ei ole töhry, vaan Banksyn graffititaidetta (lähde: Art of the State blog)

Keskiviikon Hesarissa oli Esa Mäkisen uutisanalyysi graffiteista. Hän oli haastatellut Graffitiblogin pitäjää, joka kertoi, että Tampereella näkee neulegraffiteja, "eli julkisiin paikkoihin vietyjä neuleita."

Koska Helsingistä ei löydy neulegraffiteja, piti lainata kuva netistä.

( Lähde. Streetsy: Daily Streetart Photography by Jake Dobkin. Klikkaa kuvat isommaksi)

Graffitiblogin pitäjän mukaan Tampere on Suomen mielenkiintoisin graffitikaupunki. En ole käynyt Tampereella aikoihin. Turussa kävin viime syksynä ja kuvasin parkkihallin seinässä olevaa laillista graffitia. Alla osa graffitista.

PS. Sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot löytyy linkki juttuun, jossa HS-raatiin kuuluvat tunnetut kansalaiset kertovat mitä mieltä he ovat Helsingin Stop töhryille -kamppanjasta.

Iisi juttu

Älä pelkää, en mä putoa. Ihan helppoa tää kiipeily.

Valokuvatorstain 102 haaste helppo.

Töhryfest Helsingissä

Kävin eilen Törhyfestareilla. Eduskuntataloa vastapäätä olevaan monttuun oli pystytetty aita, jota graffitistit saivat töhriä oikein luvan päälle. Juhlat sujuivat rauhallisesti, sankat poliisijoukot pysyttelivät taka-alalla, musiikki soi, puheita pidettiin. Vähän minua hymyilytti , kun joku puhuja kutsui paikalla olleita graffitisteja taiteilijoiksi. Eivät he vielä mitään taiteilijoita ole, vaan nuoria poikia, joilla on jännä ja kallis harrastus. Rahaa siihen harrastukseen kuluu. 60- ja 70-luvulla oltiin vielä niin köyhiä, että ärsytettiin aikuisia muilla keinoin, osoitettiin mieltä Vietnamin sotaa, Tshekkoslovakian miehitystä, Chilen sotilasjunttaa vastaan, marsittiin rauhan puolesta jne.

Kaikki on hyvin niin kauan kun nuoriso kapinoi ja ärsyttää aikuisia vaatteillaan, puheillaan ja teoillaan. Joku väitti, ettei töhryissä ole yhteiskunnallista sanomaa. Kyllä niissä on vahvasti sanomaa, siksi ne suututtavatt ns. kunnon kansalaisia. Sähkökaappien ja rännien viestejä kannattaa tutkia.

Tämä kuva oli blogissani toukokuussa. Sanoma löytyi kruununhakalaisesta sähkökaapista.

Lisää ottamiani kuvia Törkyfestareista löytyy Picassan valokuvakoelmasta otsikolla Törhyfest Helsingissä.

En osallistunut mielenosoituskulkueeseen, joka uutistietojen mukana riistäytyi väkivaltaiseksi, vaan menin luokkatoverini kari Haklin valokuvanäyttelyn avajaisiin, jotka olivat Törkyfestin naapurissa, Kaupunginmuseossa. Siellä oli niin paljon porukkaa, että valokuvia ei ihmisten seliltä nähnyt. Täytyy mennä toisen kerran katsomaan niitä.

PS. Portugalintaitoisille kirjallisuudenystäville. Jose Sarmago on ryhtynyt bloggaajaksi. Hänen bloginsa löytyy täältä. Myöhemmin on luvassa blogin englanninkielinen käännös.

Lukuromaani

Netistä löytyi seuraava lukuromaanin määritelmä:

Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.)

En ole samaa mieltä Vainionpään kanssa. Kyllä lukuromaanin ihmisillä on ongelmia ja elämän tarkoitustakin pohditaan. Lukuromaani on rehevä, sillä on jakkupuku ja helmet kaulassa. Miehinen lukuromaani on pönäkkä, se polttaa sikaria ja juo konjakkia, sillä on hyvinistuva puku ja puhtaat kynnenalustat. Se ei aiheuta häiriöitä. Ihmiset viihtyvät sen seurassa.

Luin pitkästä aikaa lukuromaanin. Se oli A. S. Byattin Riivaus ( suom. Marja Alopeaus), paksu kirja, yli 600 sivua. Minua ärsytti se että kaikki ulkonainen kuvattiin yksityiskohtaisen tarkasti, tapetin kuviotkin ja kylpyhuoneen kaakelit. Teki mieli jättää kesken, mutta uteliaisuus pakotti jatkamaan. Halusin tietää miksi kirjaa on niin kovasti kehuttu . Jotainhan siinä täytyy olla, kun ihmiset jonottavat sitä kirjastosta, minäkin jonotin kolmatta kuukautta. Kirjan jälkisanojen kirjoittajat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen määrittelevät lukuromaanin paremmin kuin Vainionpää:

Lukija unohtaa itsensä ja ympäristönsä ja uppoutuu kirjan maailmaan […] Tämä on yksi nautinnollisen lukemisen muotoja. On lukemista, joita leimaa lukijan palava tiedonhalu[…] Kaikki nämä lukemisen nautinnot ovat läsnä A.S. Byattin romanaissa Riivaus, joka kuvaa kirjallisuutta ja rakastamista, kirjallisuutta rakastamisena ja rakkautta kirjallisuuden välittämänä. Lukija ahnehtii romaania, rakastaja haluaa tietää kaiken rakastetustaan.

Nuorena ahnehdin romaaneja, varhaisteini-iässä historiallisia romaaneja. Välskärin kertomuksista se alkoi. Luin Kristiina Lauritsantyttären, Pyhän Birgitan, Ben Hurin, Kaksi kaupunkia, Kolme muskettisoturia, Notre Damen kellonsoittajan, Kurjat ja monia muita joiden nimen olen unohtanut. Oppikoulun viidennellä luokalla ( nyk. peruskoulun viimeisellä luokalla) kirjoitin että "olen onnellinen vain lukiessani, sillä silloin voin olla kuka tahansa. Voin siirtyä vuosisatoja taaksepäin, voin olla Napoleon, voin olla Jeanne d'Arc, voin olla kulkuri ja kahlata Pariisin köyhien katujen kurassa."

Kun luin Waltarin Sinuhe Egyptiläisen, sieraimissa kutkutti Theban katujen pöly, kuulin kaupungin äänet. Jossain joku pieksi orjaansa. Orjan ulina sekoittui jalkojen töminään, koirien haukkumiseen, kapakan soriseviin ääniin. Pelkäsin ja kärsin Sinuhen puolesta ja inhosin Neferneferiä, "sitä kauheata ja iljettävää naista" ja totesin: "Miehet ovat tyhmiä. Jos minä olisin ollut Sinuhe , en koskaan olisi antanut kaikkea mitä omistan sen takia, että saisin nukkua Neferneferin kanssa matolla. " (Lainaukset aineesta jonka otsikko oli: Kun en pidä ihmisten maailmasta, pakenen kirjojen maailmaan).

Muistan, että selässäni kulkivat kylmät ja kuumat väreet kun luin Sinuhea. Kirjan erotiikka sekä kiehtoi että tuntui minusta vastenmieliseltä. Luin sen oikeassa paikassa, oikean ikäisenä. Olin 14-vuotias ja paikka oli Suvikunta, joka oli WSOY:n työntekijöiden ja kirjailijoiden sekä heidän lastensa kesäpaikka Porvoon ulkosaaristossa. Viihdyin Suvikunnan kirjastossa. Siellä haisi nahkalta, pölyltä ja kotoisasti tupakalta. Jykevät nojatuolit olivat painuneet keskeltä kuopalle ja niiden tummanruskea nahkapäällyste kulunut ohueksi ja uurteiseksi kuin vanha iho. Kirjat seisoivat hyllyissä lasiovien takana odottamassa lukijaa, paheelliset kirjat, joita isoäiti oli kieltänyt lukemasta, koska ne kiihottivat tunteita ja turmelivat moraalin. Jos hän ei olisi kieltänyt minulta Waltarin kirjoja, en ehkä olisi ollut niistä niin kiinnostunut kuin olin. Sinuhen jälkeen ahmin Appelsiininsiemen, mutta Johannes Angelos, Mikael Karvajalka ja Turms kuolematon jäivät lukematta. Historialliset romaanit olivat lakanneet kiinnostamasta viisitoistavuotiaana, sen sijaan Waltarin runous sykähdytti minua, varsinkin runo Nuoruus, joka ilmaisi sen mitä minä siihen aikaan tunsin. Tässä kaksi säkeistöä niitä tunteita:

Minä olin niin nuori ja kiihkeä

miten saattaa kaivatakaan

se nuoruus, jolla on nälkä

ja turmelus suonissaan.

Ja punaiset lyhdyt loisti

ja viulut ja saksofonit soi,

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi.

Minä tuijotin yöhön räikeään

käsin, kasvoin palavin.

Yön hurma sai minut vapisemaan

niin että huohotin.

Kadun liekkimeressä loisti

pedonsilmät autojen,

ja minä olin niin kipeän nuori

ja yksinäinen.

Töhryjä?

Banksy New Orleansissa. Lisää Banksyn uusia graffiteja täällä.
(klikkaa kuva isommaksi)

Hyvä uutinen: Helsingin nuorisolautakunta kannattaa Vuosaaren sataman meluestettä laillisena graffitipaikkana. Saa nähdä toteutuuko Arhinmäen aloite. Vähän kaukanahan se meluaita on muille, mutta ei minulle. Aurinkolahdesta sinne pyöräilee 20 minuutissa kuvamaan uusia graffiteja. Ties vaikka sieltä löytyisi joskus vielä jotain omaperäistä. Nythän Helsingin graffitit ovat aika lailla samantyylisiä, kun ei ei ole ollut paikkaa eikä aikaa kehittää omaa ilmaisua. Vertailun vuoksi voi vaikka käydä katsomassa Odessan graffiteja, joihin on linkki sivupalkin ClipRollissa tai lontoolaisia ja muitakin graffitteja Art of the State -blogista, johon löytyy linkki sivupalkin Blogiluettelosta. Graffitiblogissa on linkkejä suomalaisiin graffiteihin.

Tämä töhry oli Lasipalatsin seinustalla elokuussa, mutta ei ole enää. Stop Töhryille - porukka tekee tehokasta, mutta turhauttavaa työtä. Turhauttavaa siitä päätellen että ovat niin aggressiviisia. Heillä on 10-vuotisjuhlaseminaari ensi tiistaina 16.9. Sen vastatapahtuma Töhryfest järjestetään Kiasman pihalla klo 13-16.30, luvassa elävää musiikkia, katutaidetta ja syntymäpäiväkulkue 16.30-19.00 Finlandiatalolle. Katso esiintyjät ja tarkempi ohjelma Takun saitilta.

PS. Lue Tommi Melenderin blogista, mitä Suomi lukee. Mielentöhrintä ei ole rikollinen teko, sankat joukot kannattavat töhrintää joka päivä, mutta auta armias jos seinälle ilmestyy yksikin graffiti, johon nousee poru.

Ajatus

Taitaa olla piru mielessä

Valokuvatorstain 101. haaste: ajatus

Kuvassa Vanhan Polin portaali Lönnrotinkadulla (klikkaa kuva isommaksi).

PS. Katso venäläisen lentäjän ottamat kuvat syyskuun 11. päivän terrori-iskusta seitsemän vuotta sitten English Russia saitilta

Ihmeelliset kivet

Maija Närhisen ihmeellinen kivi, kuvattu salaa Amos Anderssonin museossa viime sunnuntaina.

Museossa oli yksi seinällinen Närhisen kiviä. "Vau, mistä se on löytänyt noin hienoja kiviä," minä huudahdin. Analyyttinen ystäväni kosketti kiveä ja totesi että ei se ole kiveä vaan paperia. Se oli kolmiulotteinen akvarelli.

Syyllistyimme molemmat rikkomukseen, hän koski ja minä kuvasin . En ehtinyt ottaa kuin pari kuvaa, kun paikalle riensi salinvalvoja joka sanoi , että kuvaaminen on kielletty. Me tiesimme sen, sivumennen sanoen yksi minun salanautintojani on ottaa salakuvia suomalaisissa museoissa. Kysyin että miksi ei saa. Hän selitti, että taiteilijat eivät tykkää, jos heidän töitään kuvataan. Kun lähdimme museosta, tapasin ovella tutun taiteilijan ja kysyin häneltä mitä hän tykkää, jos kuvaan hänen töitään. Ainakaan hänellä ei ollut mitään kuvaamista vastaan. Siispä, mistä museoiden kuvauskielto on peräisin? Harmitti, että en saanut yhtään kuvaa Jaakko Pakkalan, Henry-Wuorila-Stenbergin sekä Markku Arantolan & Pasi Mälkiän akvarelleista. Ne olivat minun suosikkejani. Erityisen paljon pidin Pakkalan väri- ja kuvamaailmasta. Jos en eläisi kroonisessa köyhyysloukussa, ostaisin jonkin hänen akvarelleistana.

Amos Anderssonin näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on piristävän poikkeava, ehdottomasti näkemisen arvoinen (ja niin laaja että sen katsomiseen kannattaa varata enemmän kuin tunti). Jos sitä ei pääse paikan päälle katsomaan, niin joitakin kuvia on katsella Amos Anderssonin sivustolta: Splätsh! Vesivärin ulottuvuudet

ja Taide-lehden sivustolta: Splätsh! Mutta myös Viuh! Ja Kops!

Ps. Pasi Mälkiällä on oma blogi, mahdollisesti myös muillakin näyttelyn taiteilijoilla, mutta en ole ehtinyt tarkastaa asiaa, kun on noita kirjoitushommia. Heitä ovat edellä mainittujen lisäksi: Pirjetta Brander, Linda Granfors, Aura Hakuri. Petri Hytönen, Eija Isojärvi, Aarne Jämsä, Jukka Korkeila, Elina Merenmies, Heli Penttinen, Erkki Pirtola, Tarja Pitkänen-Walter, Markku J.Rantala, Senja Vellonen, Hannu Väisänen ja Rafael Wardi. Jokainen löytää joukosta varmana oman suosikkinsa. Valitettavasti Marjatta Hanhijoki ja Inari Krohn ovat poissa.

Kaupunkikuvia ja hammasunia

Sanna Karlsson-Sutisna. Perjantai-illan kasvoja metrossa 2007

Nämä kasvot ovat olleet Rautatieaseman metroasemalla lähes vuoden, mutta minä näin ne vasta tänään, kun olin menossa hammaslääkäriin. Kun kamera on mukana, näkee enemmän kuin ilman kameraa.

Hammaslääkärillä tuli puhetta hammasunista, joita olin kerännyt nettifoorumeilta uniluentoa varten,( pidin sen Taiteiden yönä Kannelmäen kirjastossa ja se oli sivumennen sanoen niin tylsä että osa yleisöstä karkasi tiehensä ennen kuin olin lopettanut). Keruun tulos hämmästytti - hampaan putoaminen unissa merkitsee vielä nykyäänkin kuoleman ennettä: " hammasunet tietävät lähtöä läheisille. Niin vain tapahtuu, eikä odotus ole mukavaa," kuten kirjoitti eräs nettikeskustelija.

Vanhojen unikirjojen tulkinnat näyttäisivät pätevän yhä, vaikka hammashuolto on kehittynyt ja vanhoilla ihmisillä on omat hampaat tallella. Freud oli sitä mieltä, että hampaiden putoaminen unessa merkitsee syyllisyyttä masturbaation takia. Mutta kukapa Freudia enää uskoisi. Tutkin luentoa varten myös omia uniani. Hampaita on kyllä putoillut, mutta kukaan ei ole kuollut. Omasta aineistostani ( noin 3000- 4000 unta) ei löytynyt kuin yksi enneuni, eikä se liittynyt hampaisiin ja kuolemaan, vaan ystävän saamaan Finlandiapalkintoon. Se uni taisi olla pelkkä yhteensattuma.


Hammaslääkärin naapurissa on kehysliike, jonka ikkunoissa on näytteillä Pekka Hannulan grafiikkaa ja kollaaseja. Kuvasin yhden grafiikanlehden ikkunan lävitse, siksi taustalla näkyy heijastuksena Museokadun punatiiliseinää ja ikkunoita. Hannulalla on blogi Luovuksissa
ja valokuvablogi Picture Mission ( raamatullisia kuvia).

Kun kävelin Museokadulta keskustaan päin, näin eduskuntatalon luona tämän häkin ( klikkaa kuvat isommiksi). Häkkejä näkyi muuallakin keskustassa. Niiden sanoma on turkistarhauksen vastustaminen. Vastustan kärsimysten tuottamista eläimille. Ja turkkeja. Ja häkkejä.

Onko tietoa?

Helsingin Malminkadulla Saksalaisen koulun luona on pieni monumentti. Olen kulkenut sen ohitse usein ja ihmetellyt mikä se on. Sunnuntai-iltana kuvasin sen. Sen takasivulla on mosaiikki, jossa on kruunu, miekka ja sydän. Etusivulla on pronssiolento, joka tuo mieleen Egyptin mytologian Anubis-koiran, mutta se on paljon kiltimmän näköinen. Kuka mahtaa olla pienoisveistoksen tekijä?
Anubiksen nenän koskettaminen tuo luultavasti onnea, koska se on kulunut kiiltäväksi. Ehkä Saksalaisen koulun oppilaat ovat sipaisseet sitä, kun ovat menneet kokeisiin.

Malminkadun ja Fredrikinkadun välissä olevalla aukealla on tiilirakennus, jonka länsipäädyssä pylvään päällä on pienoisveistos karhusta, sen selässä seisoo sen poikanen. Seinillä on mosaiikkeja.

Länsipäädyn mosaiikki (klikkaa kuvat isommiksi)

Rakennuksen itäkulmalla on lentoon lähdössä oleva pronssijoutsen.

Rakennuksen kapeille portaille oli sunnuntai-iltana ahtautunut istumaan joukko iloisia ihmisiä. Eivät hekään tienneet mikä rakennus se on. Joku heistä sanoi, että tää on ihan Bronxia. Missään ei ollut tietoa siitä kuka on tehnyt mosaiikit ja pienoisveistokset. Ei löytynyt laattaa seinästä. Kenties tekijät haluavat pysyä anonyymeina?

Tein tänään nettihaun, mutta en löytänyt Helsingin nähtävyyksien joukosta näitä Kampin alueen erikoislaatuisia nähtävyyksiä. Jos joku tietää näiden monumenttien tekijät ja historian, niin kertokaa se minulle kommenttiosastossa.