Armas aika

Suvi suloinen Espalla

Kesät eivät olleet minun lapsuudessani armasta aikaa. Isä pani mökillä töihin, maalaistalon poikana hän ei suvainnut laiskottelua oli pakko raataa kasvismaalla, kastella ja kitkeä, poimia marjoja, perata niitä ja raahta metsästä rankoja polttopuiksi. Veljet pääsivät vähemmällä, he lähtivät järvelle kalaan , saivat laiskotella hyödyllisesti, kun toivat kalaa kotiin. Parhaat kesät vietin WSOY:n lastensiirtolassa Suvikunnassa. Siellä ei tarvinnut raataa.

Viisitoistavuotiaana menin liukuhihnalle pakkamaan Hangon keksejä, ettei olisi tarvinnut lähteä mökille. Valehtelin, että olen kuusitoistavuotias, en olisi muuten päässyt töihin. Siihen aikaan ei tarkastettu papereita. Nykyään taitaisi nousta iso haloo siitä, että alaikäinen tekee töitä liukuhihnalla.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen

Kuvan kukkanen on rohtoraunioyrtti, jonka taimen kaivoin 20 vuotta sitten Moskovan kirjailijaliiton pihalta ja toin Suomeen. Nykyään se koristaa viljelyspalstaani Juorumäellä. Kitken ja kastelen siellä joka kesä. Se ei tunnu raatamiselta, koska teen sitä vapaaehtoisesti toisin kuin lapsena.

Varmaan olisin viihtynyt koulussakin paremmin, jos sitä ei olisi ollut pakko käydä. Toukokuun viimeinen päivä ei ollut mikään ilon päivä, tuli ehdot tai jäin luokalle, paitsi viimeisenä keväänä, jolloin kaikkien suureksi hämmästykseksi suoriuduin laudatur-ylioppilaaksi.

Valokuvatorstain 92. haaste: Jo joutui armas aika

Kaksi peltivasikkaa

Miina Äkkijyrkän peltivasikat vajan katolla

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on 2 blogin kaksivuotisen taipaleen kunniaksi. Kuvasin Miinan peltivasikat viime toukokuussa. Tässä toukokuussa en ole ehtinyt käydä Uutelassa katsomassa vieläkö vasikat ovat katolla. On ollut viljelyshommia sekä sanan saralla että puutarhapalstalla. Ensi kesänä peltivasikoita eikä Miinan muitakaan eläimiä enää Uutelassa näe, mikä on suuri vahinko. Kaupunki on antanut Miinalle häädön - turhan takia minun mielestäni. Hän suivaantui viime kesänä koiranomistajiin, jotka kuljettivat lemmikkejään autolla hänen vuokratilansa lävitse koirapuistoon, ja pisti tielle esteet. Koiranomistajat puolestaan suivaantuivat häneen ja valittivat asiasta kaupungille. Joukosta löytyi ilmeisesti joku suurikenkäinen, joka lobbasi kaupungin päätöksentekijöitä, ja eikös vain Miinan tilanhoidosta alkanut löytyä kaikenlaista laiminlyöntiä, mikä oli sitten perusteena häätöön. Tämä on siis minun tulkintani asiasta. Muuten olen sitä mieltä, että kaupunki on hoitanut asian huonosti. Miksi se on perustanut koirapuiston paikkaan, jonne on ajettava karjatilan lävitse? Ja toisekseen Uutela on luonnontilainen ulkoilupuisto, miksi ihmisten pitää ajaa sinne autoilla ulkoiluttamaan koiria. Parkkeeraisivat autonsa sen ulkopuolelle ja kävelisivät, se olisi heille sekä koirille terveellisempää. Ja miksi koiranomistajien edut käyvät taiteilijan työn edelle? Vastatkoon ken pystyy.

Päivän pyöriäinen

"Nuoruus, kauneus, voima: ruumiillisen rakkauden kriteerit ovat samat kuin natsismin," kirjoittaa Michel Houllebecq romaanissa Mahdollinen saari ( suom. Ville Keynäs). Olen lukenut vasta vajaat sata sivua. Vaikuttaa vähän siltä että se on romaani vanhenemisen pelosta.

Tämän tunnustusplakaatin on suunnitellut Brim.

Lähetän plakaatin eteenpäin. Tänään sen saa Silmänkääntövankila kuvakirjojen lauseista, jotka jääneet päässä pyörimään, ja Arjentola-blogi jossa Jyrki Pellinen ja Rita Dahl ovat käyneet jo jonkin aikaa vallan verratonta dialogia.

Ps. Olen käyttänyt jonkin aikaa Google Readeria blogien lukemiseen, se on hyvä syötteenlukija, mutta tänään se ilmoitti, että "jokin odottamaton tapahtuma estää valitettavasti Google-syötteenlukijaa toteuttamasta pyyntöä. " Olen onneksi listannut suosikkejani blogin sivupalkkiin. En ole vielä kokonaan hylännyt Blogilistaakaan, vaikka karsastan sen käyttäjäehtoja, enkä ole toistaiseksi hyväksynyt niitä.

Mediakritiikki

Banksyn yhteiskuntakriittinen näkemys median toiminnasta

Pikapäivitys: Lue Kemppisen blogista yhteenveto tiedotusvälineiden toiminnasta Jokelan tapahtumien yhteydessä. Toimittajat metsästävät isoa skuuppia, se kuuluu ammatin kuvaan, ja yleisö lukee sensaatiouutisia silmät kiiluen. Musta kylki kummallakin.

Mielipiteenvapaus

Sähkökaappi Kruununhaassa 17.4.08

Kullakin yksilöllä on oikeus mielipiteen- ja lausunnonvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja millä keinoin hyvänsä. ( YK:n ihmisoikeuksien julistus, artikla 19)

Mies Narinkkatorilla 6.5.08 ( klikkaa kuvat isommiksi)

Valokuvatorstain 90. haaste: ihmisoikeudet
Bloggers Unite - Blogging for Hope

Huolestuttavaa kehitystä

Banksyn graffiti Waterloon tunnelissa Lontoossa ( Lähde: BBC News)

Uusitun blogilistan käyttöehtojen pykälän 3.7 mukaan: " Käyttäjä sitoutuu siihen, että hän ei lähetä, välitä tai tallenna Palveluun tai sen kautta aineistoa, joka on lain tai hyvän tavan vastaista sekä siihen, ettei hän yllytä toista tällaiseen toimintaan. "

Suomessa grafitit ovat lain ja hyvän tavan vastaisia, niiden maalaamisesta voi saada ankaramman rangaistuksen kuin raiskaamisesta. Olen siis rikkonut käyttöehtojen 3.7. pykälää, tänään tietoisesti, aikaisemmin tietämättämäni. Luin vasta tänä aamuna uudet käyttöehdot.


Mutta huolestuttavin on blogikirjoittajan kannalta pykälä 4.8. jonka mukaan "palvelun sisältämän materiaalin tekijän-, teollis- ja muut suojatut oikeudet ovat Palveluntarjoajalla ( se on Sanoma Digital, huomautus minun)) tai sen sopimuskumppaneilla. Käyttäjän toimittaman materiaalin tekijänoikeus säilyy Käyttäjällä edellyttäen, että Käyttäjälle voi voimassaolevan lainsäädännön perusteella syntyä tekijänoikeus kyseiseen materiaaliin. Palveluntarjoajalla on kuitenkin oikeus käyttää (ml. linkittää) ja julkaista uudelleen korvauksetta, muunneltuna tai alkuperäisessä muodossaan, Käyttäjän Palvelussa tai sen kautta julkistamaa aineistoa Palvelussa ja sen markkinoinnissa sekä Palveluntarjoajan ja sen kanssa kulloinkin samaan konserniin kuuluvien yritysten tiedonvälitys-, pr- tai muussa liiketoiminnassa. Palveluntarjoajalla on oikeus käyttää Palvelun sisältämää aineistoa edellä mainitussa laajuudessa myös esim. blogisisältöjä koskevien analyysien ja tilastojen laatimiseen." (värikorostus minun)

Pykälä on aiheuttanut pakoa Blogilistalta kts. Viides rooli ja Benrope.
Pykälän oikeellisuudelta on kysytty Kemppiseltä, hän perehtyy pykälään. Seuratkaa tilannetta hänen blogistaan.

Olen ruvennut siirtämään suosikkejani Blogilistalta Google Readeriin, eikä se tapahdu yhdessä yössä. En ole vielä poistanut omaa blogiani listalta, odottelen mitä tapahtuu. Sen sijaan olen liittänyt blogin oikeana sivupalkkiin Copyright-lisenssin. Tehkää tekin niin. Lisenssin saa täältä.

PS. Kari Haakanan blogissa on lista niistä blogeista, joissa kirjoitettu sekä käyttöehdoista että Blogilistan uudistuksen aiheuttamista yleensä ikävistä kokemuksista.

Edit myöhemmin

Kasa tiedottaa, että Blogilistan Kehitysblogissa on julkaistu selvennys käyttöehtoihin:
"Tekijänoikeus blogeihin ja niiden sisältöön säilyy niiden kirjoittajilla, joten blogisisältöjen myymiseen tai niillä mainostamiseen ei Digitalilla (tai muilla) ole mitään oikeutta."

Tunnelitaidetta

Banksyn graffititaitaiteen näyttely avattiin Lontoossa viime lauantaina. Työt ovat esillä puoli vuotta Leake Streetin tunnelissa joka johtaa Waterloon asemalle. Jos satutte liikkumaan siellä päin, käykää katsomassa. Lisää Banksyn tunnelitaidetta Jon Alportsin sivulla.

Minun täytyy kai lähteä Lontooseen, jotta saisin tietää onko Banksy graffititaiteen Michelangelo? Sitä pohtii Richard Dorment artikkelissaan täällä.

Kuvaan graffiteja, kun satun niitä jossain näkemään. Viimeksi olen kuvannut niitä Virossa. Alla linkkejä sattumanvaraisiin graffitikokoelmiini:

Viron graffiteja

Luxemburgin graffiteja

Petroskoin graffiteja

Uusia graffiteja ( niitä joita olen nähnyt tänä vuonna Helsingissä ja Turussa)

Viikon runo

Mitä hän tiesi

Lydia Davis

Ihmiset eivät tienneet mitä hän tiesi, että hän ei varsinaisesti ollut nainen vaan mies, usein lihava mies, mutta vielä useammin, luultavasti, vanha mies. Se tosiasia että hän oli vanha mies, vaikeutti nuorena naisena olemista. Hänen oli vaikeata puhua nuorelle miehelle, esimerkiksi, vaikka nuori mies oli selvästi kiinnostunut hänestä. Hänen täytyi kysyä itseltään; Miksi tämä nuori mies flirttailee tämän vanhan miehen kanssa.

Lydia Davisin runon on suomentanut Markku Into. Se sisältyy Innon toimittamaan antologiaan Lännen kieli - Valikoima uudempaa amerikkalaista runoutta. " Ehdottomasti sukua Daniil Harmisille!" Into esittelee Davisin kirjailijanlaatua.

Lydia Davis on syntynyt 1947, asuu Brooklynissa. Oli 1970-luvulla naimissa Paul Austerin kanssa. Hän on kirjoittanut runoja, novelleja ja romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä ja kääntänyt ranskalaista kirjallisuutta, mm. Marcel Proustia. Nuorena Samuel Beckettin kirjat tekivät hänen suuren vaikutuksen.

Se miksi minä valitsin Lydia Davisin viikon runoilijaksi, johtuu hänen beckettimäisestä huumoristaan. Soisin että myös hänen novellejaan ja romaanejaan käännettäisiin suomeksi. Hän taatusti hauskempi kirjailija kuin Siri Hustvedt, Paul Austerin toinen vaimo jonka puisevan pitkä romaani Kaikki mitä rakastin ilmestyi viime vuonna suomeksi.

Lydia Davisin haastattelu täällä.

Yritys kirjoittaa äidistä

Anja Konkka. Maalari ja hänen kissansa, fresko 1954

"Nykyaikana naistaiteilija v o i olla naimissa, ennenhän se ei ollut mahdollista, eikä suomalaista naistaiteilijoista olleet naimisissa muut kuin Hanna Frosterus-Segerstråle. Mutta kyllä nytkin on vaikeata olla samalla kertaa luova taiteilija ja hoitaa lapsia ja kotia ja varsinkin jos vielä

perheenpääkin on luova ihminen," sanoi äitini eräässä naistenlehtihaastattelussa yli 50 vuotta sitten. Hänelle uran ja perheen välinen ristiriita oli niin raskas, että hän kuoli vain 46-vuotiaana, parhaassa naisen iässä jolloin monet naistaiteilijat vasta alkavat löytää oman ilmaisunsa.

Hän oli 36-vuotias, kun hän piti Taidehallissa pienoisfreskojen näyttelyn, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa. Hän alkoi saada vähän julkisuutta ja naistenlehdet kiinnostuivat hänestä. Minäkin sain osani siitä julkisuudesta, kun eräs naistenlehden toimittaja halusi, että kertoisin kirjallisesti, millainen minun äitini on. Sillä aikaa kun toimittaja haastatteli äitiä, minun piti istua lastenhuoneessa kirjoittamassa hänestä. Yritin karata naapurin tytön kanssa ulos, mutta äitini lassosi minut "äänenvoimalla takaisin", kuten kuvatekstissä mainitaan. Tällainen oli ensimmäinen yritykseni kirjoittaa äidistä:

Äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päin vastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa kolmea villiä lasta. Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat.
Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.

Viisi vuotta olen yrittänyt kirjoittaa äidistä, mutta en ole saanut kirjaa aikaiseksi. Toissayönä näin unta, että hän oli palanut viisi päivää kestäneeltä virkistyslomalta. Hän kertoi tavanneensa liikemiehen jonka kanssa oli juonut viisi päivää kaljaa, koska se oli terveellistä.

Meillä kotona ei mitenkään erityisemmin vietetty äitienpäivää, ei tehty kakkua, viety kahvia ja kukkia äidille sänkyyn . Hänelle äitiys ei ollut elämän ensisijaisia asioista. Muistan että lastentarhassa ja alakoulussa oli pakko väkertää onnittelukortti. Isä oli vankasti sitä mieltä että äitienpäivä on amerikkalaisten kaupallinen juhla, eikä Amerikasta voinut tulla mitään hyvää. Hän ollut nähnyt omaa äitiään yli kolmeenkymmeneen vuoteen, koska rautaesiripun läpi ei päässyt. Hän sai viisumin Venäjälle vasta 1958 ansioistaan Maksim Gorkin kääntäjänä mutta hänen äitinsä ei ollut enää silloin elossa.

Jotain amerikkalaisten sentimentaalisuudesta on tarttunut suomalaiseen äitienpäivään. Tunteellisuuden vastapainoksi voi lukea The Guardianin verkkolehdestä Michel Houllebecqin äidin haastattelun I never left anybody. It was him that left me. Tohtori Ceccaldi jätti poikansa isovanhempien hoitoon ja lähti kiertämään Afrikkaa , eikä poika antanut sitä ikinä äidilleen anteeksi, vaan kuvasi hänet hippihuoraksi romaanissaan Alkeishiukkaset. Äiti antaa samalla mitalla pojalle takaisin vastailmestyneessä muistelmateoksessaan, jonka nimi on L'Innocente (Viaton).

Haastattelun lopussa on freudilaisen psykiatrin lausunto äiti-poika suhteen vaikeuksista. Mutta minä epäilen että tohtori Ceccaldin anopilla, joka kasvatti pikku-Michelin, on oma osuutensa pojan katkeruuteen äitiään kohtaan. Rakastava isoäiti muisti varmaankin usein muistuttaa, miten kelvoton hutsu hänen miniänsä on, kun jättää pienen poikansa ja lähtee maailmalle hurvittelemaan.

Mitä nainen näkee ?

Kuvattu Pühtitsassa 26.4.08 (Klik isommaksi)

Valokuvatorstain viikon aihe: jatka kuvasta. Kuva on Henri de Toulouse Lautrecin (1864-1901) maalaus La Blanchisseuse.

Mitähän naapurissa tapahtuu?

Mikä on kirjallisuutta?

Paras tapa selvittää, mikä on kirjallisuutta, on Oscar Wilden mukaan lukea kirja uudelleen. " Jos kirjaa ei tee mieli lukea yhä uudelleen, sitä on turha lukea ollenkaan." ( Naamioiden totuus s. 133. suom. Timo Hännikäinen, Savukeidas 2008). Näin määriteltynä suurin osa kirjoista jää kirjallisuuden ulkopuolelle, dekkarit ja romanttinen viihde ensimmäisinä, lukuun ottamatta muutama harvaa poikkeusta.

(Klik)

Tänään oli Kirjan ja ruusun päivä. Sen päivän viettäminen ei taida Suomessa onnistua, aina on kylmää vietettiin sitä sitten kansainvälisesti 23. päivä huhtikuuta, tai suomalaiskansallisesti toukokuun alkupäivinä. Räntää ei sentään paiskonut tänään niin kuin edellisvuonna. Kävin Kampin Narinkkatorilla iltapäivällä. Yleisöä näytti olevan vähänpuoleisesti. Ei kovin hyvä bisnes Suomen Kustannusyhdistykselle, saa nähdä kuinka kauan se viitsii pitää perinnettä yllä.

(Klik)

Kuvassa Kirsi Piha haastattelee Leena Hietasta, joka on koonnut kirjaksi Viroa käsitteleviä artikkeleitaan. Kirjan nimi on Viron kylmä sota. Hietanen puhui virolaisten miehitysmyytistä ja Viron kristalliyöstä, ( yö jolloin pronssisotilas siirrettiin, kts. alempaa Nationalismia ) sekä vironvenäläisten kansalaisoikeudettomasta asemasta, ja sehän on aihe joka ei suomalaisia kiinnosta eikä kosketa. Siinä me ja monessa muussakin asiassa me olemme heimoveljiemme kaltaisia. Selailin Narinkkatorilla Hietasen kirjaa, mutta en ostanut sitä , koska lehtiartikkelit eivät ole kirjana omassa ympäristössään ( kuten eivät blogikirjoituksetkaan toimi kirjana).

PS. Blogilista on uudistunut. Tilaajat ovat kadonneet ja Sanat on pudonnut peränpitäjien joukkoon. Blogin avainsanoja ovat: kirpputorilöydöt, muoti, shoppailu, tyyli, vaatteet, valokuvaus. Blogin kanavia ovat: ajanviete, käsityöt, kädentaidot, askartelu, muoti, vaatteet ja parisuhteet. Hm, olisikohan uudistuneella blogilistalla pieniä vaikeuksia tunnistaa blogien sisältöä ja luonnetta.

Viikon runo

Marie Under ( 1883-1980) Viron runouden " grande amoreuse," kuten Elsa Enajärvi-Haavio luonnehtii häntä. Hän oli kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisrunoilijoita (hänen teoksiaan on käännetty 14 kielelle) ja aikoinaan kirjallisuuden Nobel-ehdokas. Tarton Kirjandusmuuseumissa oli hänen tuotantonsa näyttely, jossa kuvasin oheisen muotokuvan. En tiedä muotokuvan tekijää.

Valitsin viikon runoksi ( idea varastettu Guardianin kirjablogista) Underin runon Sireenien aikaan, suomentanut Saima Harmaja, koska Helsingissä kevät on kaksi viikkoa etuajassa ja sireenit ovat jo nupulla.

Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.

Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvaa sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuink' olla voisin viileä ja vakaa?

Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,

niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.

Runo on antologiassa Eestin runotar. Pidän eniten Underin Unettoman laulusta, mutta se on niin pitkä, että en rupea sitä kopioimaan. Runon on suomentanut Otto Manninen ja suomennoksen korjannut Aale Tynni. Näytteeksi yksi säkeistö runosta, joka sisältyy antologiaan Tuhat laulujen vuotta:

En vain saata
minä maata.
Sydämeni,
keität kipukattilaa,
omain ahdistusten orja!
Haamukoira tavoittaa,
tietä eteen ei, ei taa.
Takerrun kuin taajaan huntuun
kauhun tuntuun.

Otto Manninen sanoi Aale Tynnille, että kääntäjä kamppailee aina ylivoimaisia vaikeuksia vastaan. Harmajan ja Mannisen Under-käännökset ovat minusta kääntäjiensä kaltaisia sanavalinnaltaan ja poljennoltaan, runot enemmänkin heidän kuin Underin näköisiä. Tai sitten Underilla on ollut toisistaan voimakkaasti poikkeavia tyylikausia - kuin koko runoilija olisi toiseksi muuttunut! Antologioissa ei ilmoiteta milloin runot on kirjoitettu, mikä on paha puute.

PS. Kiinnostavia kirjablogeja suomenkielellä:
Sisyfoksen kivi
Kirjojen kanta-asiakas
Kirjahylly

Nationalismia

Eilen illansuussa K- marketin kassajonossa seisoi kaksi tyttöä, jotka puhuivat keskenään ruotsia. Viereiseltä kassajonolta kuului ärjy miehen ääni: "Painukaa Ruotsiin." Käännyin katsomaan millainen nationalisti siellä puhuu. Mies oli kolmi-nelikymppinen siilitukka, kainalossa kaljalaatikko, ilmeisesti varustus illan MM-lätkämatsia varten. En ollut uskoa korviani, mutta tytöt eivät olleet millänsäkään. Ihmettelin ääneen että vieläkö Suomessa on noin hölmöjä miehiä? Nationalistinen kieliviha oli pahimmillaan 20- ja 30-luvuilla, mutta se näyttää pesivän yhä joissakin alkukantaisissa sieluissa. Minun lapsuudessani Munkkiniemessä suomenruotsalaisia lapsia haukuttiin hurreiksi ja heiteltiin kivillä. Niiltä ajoilta on peräisin sympatiani suomenruotsalaisia kohtaan, mistä johtuen poikaystäväni olivat ruotsinkielisiä, kun olin 15- 17 vuoden iässä.

Vieressä Pronssisotilas Aljosha, jonka kuvasin Tallinnan sotilashautausmaalla 27.4. (Klikkaa kuva isommaksi) Patsaan jalusta oli kukitettu punaisin neilikoin. Edellisenä päivänä oli kulunut vuosi mellakoista, jotka aiheutuivat siitä että Viron viranomaiset siirsivät Aljoshan Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle. Vuosipäivän johdosta pelättiin venäjänkielisten protesteja, poliisipartioita oli liikkeellä tavallista runsaammin, ja vielä seuraavana päivä hautausmaan portilla partioi kaksi poliisiautoa.

En ihmettele Viron kielimellakoita, virolaiset ovat nykyään samanlaisia nationalisteja kuin suomalaiset 20-30 -luvuilla. Virolaisten suhtautumisen venäjänkielisiin on hyytävän kylmää, minkä panin merkille jo vuonna 1972, kun ensimmäisen kerran kävin Virossa, eivätkä asenteet niistä päivin ole lientyneet, pikemminkin päinvastoin. Sofi Oksasen romaanissa Puhdistus vastenmielisimmät miehet ovat venäjänkielisiä tai -mielisiä. Virolainen Hans toteaa, että talossa haisee Iivanalta, kun Aliide on mennyt naimisiin narvalaisen kanssa. Viron vapautumisen jälkeen Aliiden taloa heitellään kivillä ja hänen oveensa kirjoitetaan "tabka", mikä on suomeksi "ryssä."

Kuulin matkalla Virossa vuoden parhaaksi äänestetyn vitsin, mutta kun olen huono muistamaan vitsejä, niin mieleeni on jäänyt vain lause: "Narvassa ei ole muita kuin huoria ja jääkiekkoilijoita." On siellä tekstiilitehtaan naisiakin, mutta ei ole kovin kauan, koska Kreenholmin tehdasta ( jossa mm. Marimekko valmistaa kankaansa) ollaan ajamassa alas. Vielä kaksi vuotta sitten tehtaalla oli yli 3000 työntekijää, nyt vain tuhatkunta. Viron hallitusta työttömiksi jääneiden naisten kohtalo ei erityisemmin huoleta, eivätkä Narvan kaupungin asiat kai muutenkaan. Se on Viron venäjänkielisin kaupunki, vironkielisiä on alle 4%:ia.

Narvassa ei näkynyt poliisipartioita Pronssisotilaan siirron vuosipäivänä, siellä ei tarvitse pelätä venäjänkielisten mielenosoituksia, sen sijaan naapurikaupunki Jõhvin kaduilla pyöri poliisiautoja sen minkä bussin ikkunasta ehdin nähdä.


Näkymä Narvajoen rannalta. Taustalla Venäjä ja Iivananlinna, välissä silta jonka päässä liehuvat EU:n ja Viron liput ( klikkaa isommaksi), toisessa päässä liehuu Venäjän lippu. Rekkajonot ovat yhtä pitkiä kuin Vaalimalla ja tien varret yhtä roskaisia. EU:n raja Venäjälle on hankala ylittää mistä päin tahansa. Jonottaminen voi kestää kolmekin päivää. Vaikuttaa vähän siltä, että venäläisillä on ikuisesti menossa italialainen hidastuslakko.

Iivananlinnaa vastapäätä on Narvanlinna, jota ei kuvassa näy. Narvanlinnassa ovat suomalaisetkin taistelleet. Niiltä ajoilta on muistona Narvanmarssi, jota soitettiin Urho Kekkosen hautajaisissa. Sävelen voi käydä kuuntelemassa YouTubessa. Narvanmarssin sanat:

Muistot, aika häipyvä, heitä!

Hetken riemut kalpeat peitä!

Yöhyt synkeä kattaa meitä,

varjot laulumme kuulkoot vaan!

Muisto mennehen aijan loiton,

tunnon syttäjä, kiihde voiton!

Vieras harmaja aikain koiton

kanna nyt kanssamme murhe maan.

Tämän teräväsilmäisen tarkkailijan tapasin Narvassa tulliaseman kioskilla, jossa vaihdetaan valuttaa ja myydään hampurilaisia, mutta ei kahvia.

PS. Haluan nostaa alempana olevan Aatteen paloa-postauksen kommenttiosastosta esiin puheenvuoron, joka antaa ajattelemisen aihetta. ( Tiedän että monet eivät käy lukemassa kommentteja, mutta joskus se kannattaisi tehdä)


Oh-show-tah hoi-ne-ne sanoi...

Niinpä niin, Anita, meneekö kuuttakymmentä vuottakaan? Epäilen sitä että pää tulee vetävän käteen jo aiemmin.

Ja meillähän on vielä lähes käsittelemättä monia muitakin suuria aatteita. Espanjalaisten kristinuskon aatteen vienti Etelä-Amerikkaan esimerkiksi. Tuloksena 40 miljoonaa raatoa, suurin osa käsityönä. Sekä neljän korkeakulttuurin tuho.

Pohjois-Amerikassa eurooppalaisen sivistyksen aatetta veivät ensimmäisinä, rosvot, huijarit ja ahnehtijat lähinnä. Niistä jalostui tämän päivän Yhdysvallat. Alkuperäisasukkaita oli reippaat 10 miljonaa, eivät ihan viimeiseen naiseen ja mieheen saaneet nitistettyä niitä.

Täällä meidän kotomaassa ollaan juuri setvimässä muinaisten pirkkalaisten aatetta. Sen mukaan kaikki saamelaisten maat kuuluivat heille, viimeksi tulleille.

Hyvää viikonloppua.

Viron matkakuvia 3

Tänään on helatorstai. Sen kunniaksi muutama kuva.

Yksityiskohta Pühtitsan kirkon sisäänkäynnin seinässä olevasta maalauksesta, joka kertoo tarinan siitä miten lammaspaimenille ilmestyi Neitsyt Maria. Sille paikalle rakennettiin Pühtitsan kirkko ja nunnaluostari. Siellä on lähde, jolle ihmiset jonottivat saadakseen parantavaa vettä.

Pirjo Honkasalon dokumenttielokuva Mysterion tapahtuu Pühtitsanluostarissa.Luostarialueella oli paljon kissoja, mutta eivät ne päästäneet minua lähelleen, näytin kai niistä niin epäpyhältä. Nunnat olivat tehneet hienoja puuaumoja, en vain ymmärrä miten aumasta voi ottaa puita ilman että se rymähtää päälle.

Vanhauskoisten kirkossa Rajan kylässä Peipsijärven rannalla on seinämaalaus Viimeisestä tuomiosta. Kuvassa yksityiskohta maalauksen helvettiosastosta.

Huutava vääryys on että siat joutuvat helvettiin ja pirut ajavat niiden selässä. Mitä syntiä ne muka ovat tehneet, ellei synniksi lasketa loassa rypemistä.

Aatteen palo

Nuorisoliittolaiset rakentamassa uutta uljasta Neuvosto-Eestiä.

Otin valokuvan 25.4.2008 Tarton yliopiston historiallisessa museossa, jossa kävin katsomassa Kursi Koolkond -ryhmän taidenäyttelyä . En tiedä kuuluko installaatio, josta yllä oleva kuva on osa, museon vakituisiin kokoelmiin. Joka tapauksessa se sai ironisia lisämerkityksiä Kursi Koolkondin teosten yhteydestä.

Aatteen palon pimeä puoli on näytteillä Tarton KGB:n museossa, josta alla oleva kuva:

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kuvassa kehotetaan naistyöläisiä yhdistymään miestyöläisten voitonrintamaan.

Valokuvatorstain 88.aihe on aatteen palo.