sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

Tärkeintä on nimi


Joan Miro: The Bill 1925

Allaoleva Deustche Wellen taideohjelmasta poimittu sitaatti löytyi Dekadenssiblogista:


"Taidetta on nykyään todella vaikeaa arvottaa sen laadun perusteella. Tärkein tekijä on taiteilijan nimi. Arvotuksen tekee pieni sisäpiiri, joilta taiteilija saa tavallaan hyväksyntäleiman (seal of approval), vähän niin kuin uudet autot." ( vapaa käännös blogin kirjoittajan)


Suomeen mahtuu vain yksi sisäpiiri kutakin taiteenlajia kohden. Sana kulkee nopeasti. Eikä aina tarvita edes sanaa. Olankohautus riittää. Kasvojen ilme, suupielten nyrpistys, nenän tuhahdus, kulmakarvojen kohotus kertovat mielipiteen. Sisäpiiri tuntee koodit. Jos pääsee vaikutusvaltaisen sisäpiiriläisen suosioon, ovet avautuvat. Tällaista se on ollut aina. Saksassa on ehkä vähän enemmän liikkumatilaa, sinne voi mahtua kaksi tai jopa kolme sisäpiiriä, kun siellä ihmisiä on enemmän.

PS: Dekadenssiblogissa voi käydä vilkaisemassa Sauli Niinistön oppikoulutodistusta vuodelta 1967. Ilahduttavaa, kun koulussa huonosti menestyneet, pärjäävät maailmassa, vaikka en Niinistön kannattaja presidentinvaaleissa olekaan.

12 kommenttia:

Tant C kirjoitti...

Taiteenlajien sisäpiirit ovat olleet aina minusta täältä kaukaa ulkoapäin katsottuna jotain epämiellyttävää. Sotii sitä ajatusta ja tunnelatausta mitä minulle sana taide edustaa vapaassa ja riippumattomanlennokkaassa ilmaisunvapaudessaan. Ja sitten jossain on joku herra tai rouva Sisäpiirin Pää, jonka nenän liikkeistä luetaan tuomio, onko teos huipputaidetta vai harrastelijan tuherrusta. Ei tykkää yhtään. Mutta minkäs ihmsiluonnolle mahtaa.

-C-

Anna Amnell kirjoitti...

Sisäpiirit ovat esteenä taiteen kehitykselle. Lahjakkaan ihmisen täytyy usein saada tunnustus ensin ulkomailta, ennen kuin suomalaiset sisäpiirit antavat mitään mahdollisuuksia. Tyypillinen esimerkki oli Martti Talvela.

Kirjailijoille tilanne on todella vaikea kielen vuoksi. Ruotsinkielisillä kirjailijoilla on ollut aina siinä mielessä helpompaa.

Anonyymi kirjoitti...

Tuo on juuri se asia, mikä tekee pienistä ja suhteellisen tiiviistä yhteisöistä epämieluisia. Halu tunkea mukaan laantuu.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta ajatus siitä, että sisäpiirit ovat esteenä taiteen kehitykselle, tietyltä kantilta katsottuna vain tekosyy. Kukaanhan ei estä tekemästä mitä huvittaa, välittämättä sisäpiiriläisten mielipiteistä.

Mutta jos haluaa elää tekemisillään ja saada tunnustusta sisäpiiriltä, tilanne on tietysti erilainen.

Anita Konkka kirjoitti...

Saarikoski oli sisäpiiriläisten kingi. Hän oli hyvin tarkka siitä kuka hänen pöydässään sai istua. Sisäpiiriin kuulumattomat hän karkotti julmasti pois. Näin kerrotaan. Itse en häneen törmännyt, kun en käynyt Hansassa enkä Kosmoksessa, mutta kävin Vanhalla joka oli siihen aikaan nuorten taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosima paikka. Istuin kerran yhden sisäpiiriin kuulumattoman pöydässä, niin eikös vain eräs sisäpiiriin kuuluva huomauttanut minulle: "Kuinka sinä SEN kanssa istut!!! Saarikoskesta vielä sen verran, että hän tiesi nuorena tarkkaan miten maine rakennetaan: täytyy tuntea oikeat ihmiset oikeaan aikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä näitä maineenrakentajia (kirjallisissa) piireissä nykyäänkin riittää, he eivät vain tunnusta (ainakaan julkisesti) rakentavansa mainetta, mutta toimillaan tähtäävät siihen selkeästi koko ajan.

Anonyymi kirjoitti...

ps. pukkaisi meemiä. Ellet sitten ole saanut haastetta jo muualta.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin haastan sinut Weird habits-meemiin blogissani. Tulin vaan ilmoittamaan.
Eräs ystäväni, joka on nykyään kansainvälisesti menestynyt installaatiotaiteilija, oli erittäin rasittava taidekouluaikoinaan. Hän halusi tuntea vain taiteilijoita ja selitti, etten voi arvostella maalauksia tai mitään taideteoksia, koska minulla ei ole taidekoulutusta. Myöhemmin linja on pysynyt: hän esittelee itsensä ensimmäiseksi taiteilijana uusille ihmisille ja puhuu sisäpiiriläisittäin: "me taiteilijat...". Kun olin hänen avajaisissaan, hän esitteli minut kirjailijana taiteilijaystävilleen, vaikka kielsin monta kertaa. Sain sitten selittää ihmisille, että EN ole kirjailija, taiteilija, enkä mikään,millainen minun halutaan olevan siinä piirissä. Sanoin kyselijöille("oletko taieilija? Mitä teet?"), että en tee mitään, paitsi hoidan lasta. Olin aina yksin avajaisissa ja muissa taiteilijakokoontumisissa, joissa sisäpiiriajattelu kukoisti. Ehkä se oli hyvä niin. En minäkään sietänyt niitä ihmisiä.
-minh-

Anonyymi kirjoitti...

Minh, lohdutukseksi,

käydessäni nk. kirjallisissa tapahtumissa (pakko on välillä, kun on kiinnostavaa tarjontaa, josta haluan olla selvillä) seurustelen milloin kenenkin kanssa. Näissä tilaisuuksissa on aina joitakin, jotka sosialiseeraavat tiettyjen henkilöiden kanssa ja toisten kanssa eivät suin surminkaan.

Mulla on kyllä aika paljon tuttuja nk. piireissä, mutta sitten on ihmisiä, jotka tunnen vain näöltä. Ja musta tuntuu, että joidenkin silmissä tietyt ihmiset ovat nk. paarialuokkaa - nämä ihmiset nyt eivät vain kertakaikkiaan seurustele paarioiksi arvottamiensa kanssa.

Näistä julkilausumattomista hierarkioista ei sinänsä kannata välittää - kuten ei mistään taiteellisiin arvostuksiin liittyvistäkään.

Näille tietyistä ihmisistä välinpitämättömille ihmisille voi parhaiten osoittaa heidän asenteensa juttelemalla mielellään kaikkien kanssa. Se on hyvä tapa havahduttaa huomaamaan omat asenteet.

Koska kaikkia on arvostettava - tekemisistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Arrogantti asenne vie vain kohti hidasta kuolemaa.

Anonyymi kirjoitti...

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja apurahojen mennä minne menevät. Taidetta se on taiten huijaaminenkin.

Anita Konkka kirjoitti...

Hei Kirsti ja Minh,

meemi-haaste otettu vastaan, vaan en ehdi tällä viikolla miettiä mitä omituista minussa on. Enkä kirjoittaa tänne blogiinkaan, kun on täystyöllistetty viikko iltoja myöten.

Rita,järkeä haastat, viis hierarkioista, ihmisiä kaikki ovat sekä sisä- että ulkopuolella piirien, yhtä lailla raadollisia, eivät sen parempia eivätkä huonompia

Anonyymi kirjoitti...

Anita, järkeähän minä aina..?

Oikeastaan koen oloni aina jotenkin vähän tukalaksi tietyissä piireissä liikkuessa, toisissa on taas aina rento meininki (PEN?).

Ehkä se johtuu juuri näistä julkilausumattomista raja-aidoista ja hierarkioista, joita kukaan ei mukamas julkisesti ainakaan tunnusta rakentavansa. Mutta auta armias - kyllä ne tietyt henkilöt vaan kummasti näyttävät eksyvän toistensa seuraan.

Eli pogoillaan vaan moneen suuntaan, niin että näiden hierarkiatyyppienkin piruetit menevät sekaisin. Ne kun niin monesti tykkäävät puhua myös yhteisöllisyydestä - joo, kai se on sellaista suljettua yhteisöllisyyttä.

Mäkin ilmoittaudun nyt sitten sun blogisi seuraajaksi. Asiaa puhut, usein.